Uutiset:

Ilmoitustaulu mahdollisten ongelmien varalta (wikimedia.org / Etherpad)

Sähköpostia ylläpidolle: kantapaikanherra (at) gmail.com

Main Menu

Filmaattiset filmit eli ehtoisat elävät kuvat

Aloittaja Norma Bates, tammikuu 02, 2019, 23:36:00

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 7 Vieraat katselee tätä aihetta.

Norma Bates

En kauhean mielelläni luovuta ja jätä elokuvaa kesken, vaan katson vaikka pikakelauksella tallenteen (yleensä) digiboksista loppuun. Taannoin lainasin kirjastosta sellaisen leffan kuin A Ghost Story, ja siinä on niin puuduttava kummitusleffa kuin varmaankin olla voi. Sain 1/3 katsottua ja sitten kiikutin takaisin kirjastoon. Ensin olin aikonut että katson osissa loppuun, mutta en jaksanut kiusata itseäni enempää. Parissa kohtaa leffa juuttuu tuijottamaan ihmisiä niin että piti tarkistaa että toimiiko se lätty edes, vai juuttuiko paikoilleen...

Katsoinkin sitten pitkästä aikaa elokuvan Kuudes aisti. Siinä on kunnon kummituselokuva.

Toope

Lainaus käyttäjältä: Kopek - tammikuu 05, 2019, 16:55:40
Pidin vuosikausien ajan Avaruusseikkailu 2001 -elokuvaa parhaana näkemäni. Sen vaikuttava alkumusiikki ja visuaalisuus, erityisesti kun elokuvan katsoo teatterissa, tahtoo tuoda tipan silmäkulmaan aivan väkisin. Ei siksi, että elokuva olisi surullinen, mutta jotenkin se kutkuttelee tunneaistia tietyllä tavalla.

Katsoin AS2001:n ensimmäisen kerran joskus tuhat vuotta sitten kotipaikkakuntani elokuvateatterissa. Katsojia ei ollut kuin kourallinen, ja niistäkin puolet postui kesken näytöksen, kun elokuva oli heidän mielestään niin huono. Näin jotkut myöhemmin kertoivat. Minä katsoin filmin loppuun. En ehkä aivan heti pitänyt sitä mestariteoksena, mutta vähitellen sen suuruus avautui mielessäni. Olen katsonut AS2001:n teatterissa kaksi tai kolme kertaa ja televisiosta muutaman kerran.
Itse ymmärsin leffan vasta luettuani kirjan. Muutenhan loppuosa 2001-leffasta on täysin käsittämätön. Kirjassa kerrotaan, miten ihminen tuhoaa maailmansa, mutta ikivanha toisen maailman äly säästää ihmiskunnan älyn sen astronautin kautta. Ihmiskunta säilyy, muotoutuu vaan toiseen muotoon, kuten se ikivanha äly, joka oli vain levy apinoille. Ne eivät sitä käsittäneet. Vielä. Piti kehittyä, jotta ymmärretään.

Toope

Lainaus käyttäjältä: J - tammikuu 07, 2019, 15:20:02
Katsoin joulunpyhien päätteeksi BD;ltä jo aiemmin hankkimani afrofuturistisen supersankarileffan Black Pantherin. Elokuva oli odotusteni mukaisesti visuaalisesti komea, paikoin todella viihdyttävä spektaakkeli, sekä muutenkin vakuuttava, rotutietoisessa & poliittisessa kantaaottavuudessaan. Eli MCU;n kategoriassa hieman tavallisuudesta poikkeavana tuotoksena ehdottomasti sieltä parhaimmasta päästä.

Jo vuoden 2016 Avengers-Civil War-leffassa esiintynyt Chadwick Boseman (Black Panther/T'Challa) päähenkilönä pääsi nyt mellastamaan toden teolla, omassa nimikkoelokuvassaan. Ohjaaja Ryan Googler onkin saanut ihailtavasti puhallettua tarinaan aimo annoksen vauhtia & vaarallisia tilanteita. Värikkäät afrikkalaisiin heimoperinteisiin nojaavat kaupunkimiljööt, Wakanda-valtion edistyksellinen teknologia, yhdistettynä tulevaisuuden innovaatioihin, on myös todella oivaltavasti toteutettu.

Kokonaisuus on kaiken kaikkiaan kauttaaltaan komeaa katsottavaa, sisältäen hienoja uraa uurtavia elementtejä; jossa vahvojen roolisuoritusten painoarvoa, ei voi myöskään liioin väheksyä. Pahiksen roolissa Andy Serkis Olyssys Klaueana, tekee ennen kaikkea vaikuttavaa jälkeä. Myös kuningatar Ramonda ( Angela Bassett), sekä Zuri(Forest Whittager) onnistuvat rooleissaan kiitettävästi.

Jatko-osa tälle leffateattereissakin menestyneelle elokuvalle saataneen myöhemmin, mutta Black Panther on jo tämän tuotoksen jälkeen esiintynyt sivuosassa Avengers-Infinity War-leffassa, joka sai jo ensi-iltansa viime vuoden keväällä. Tästä tekeleestä taas annan ehkä arvioni myöhemmin, kunhan sen ehdin jossain vaiheessa katsastamaan?!
Ei mitenkään pahalla, mutta en halua katsoa tuollaisia poliittisesti motivoituneita "afrofuturistisia" leffoja. Jätän katsomatta selkeästi politisoituneet leffat.
Sallin täysin muiden katsovan niitä toki.

Amore

#18
Lainaus käyttäjältä: Kopek - tammikuu 17, 2019, 19:12:30
Lainaus käyttäjältä: Amore - tammikuu 05, 2019, 17:18:49
En siis pysty tuota elokuvaa katsomaan, mutta hällä väliä, onneksi ei tarvitsekaan.

Olisi mielenkiintoista tietää, mikä tai minkä tyylilajin elokuva on nimimerkki Amoren suosikki. Tuskin sitä olen nähnyt, mutta vaikka en olisikaan, voisin elokuvan esittelyn perusteella miettiä, voisiko sellainen kiinnostaa. Toisin sanoen, jaksaisinko katsoa sen.

Katselin eilen illalla "nauhalta" elokuvan "Life", joka kertoi valokuvaajasta, joka kuvasi James Deania. Lopetin kesken. Ehkä pakotan itseni katsomaan lopun joskus myöhemmin. Ei vain oikein napannut. Elokuva oli tylsää laahaamista.

Amorella on erittäin vaikea suhde elokuviin, koska mielestäni elokuva itsenäisenä taidelajina ei ole vielä edes syntynyt. On vain filmattua teatteria. Siis filmille tai digitaalisesti tallennettua näyttelemistä, jossa näppärällä dramaattisella juonella ja henkilöiden dialogilla on keskeinen osa.

Minulle elokuva – sitten kun se vihdoin syntyy omaksi taidelajikseen (taidetta älköön tässä tulkittako liian korkeakulttuurisesti, vaan myös hyvän viihteen sisällytän tähän) – painottuu elävään (eli liikkuvaan) kuvaan. Asioita kerrotaan kuvauksen avulla. Katsojalle annetaan aikaa katsoa kuvaa ja tulkita sitä. Kokemus rinnastuu hieman luontotarkkailijan toimintaan. Havainnot, johtopäätökset tehdään itse; asioita jätetään avoimiksi. Käsikirjoituksessa juoni ei ole niin johdatteleva kuin nykyisissä "elokuvissa". Elokuvat, joita odotan vielä joskus näkeväni, ovat visuaalisempia kuin nykyiset, mutteivät silti kikkaile ihmeellisillä uusilla tekniikoilla. Uusia tekniikoita saa käyttää, mutta ne ovat tasapainossa elokuvan kokonaisnäkemyksen kanssa, eivät siis mainostemppu, jolla yritetään vetää kaupallista kaulaa kilpailijoihin nähden (esim. 3D). Myös elokuvan äänimaailma on tärkeä. Se ei välttämättä sisällä musiikkia lainkaan. Juontuuko pakonomainen musiikin sisällyttäminen kaikkiin elokuviin kenties mykkäelokuvan ajoista, jolloin teattereissa oli säestäjä?

Paradoksaalisesti nykyisistä "elokuvista" lähimpänä omaa elokuvakäsitystäni saattavat tavallaan olla toimintaelokuvat, joissa on takaa-ajokohtauksia ja näyttäviä räjähdyksiä. En minä kyllä näistä välitä, näyttävät efektit eivät sinänsä ole kiinnostavia. Mutta ainakin takaa-ajot korostavat liikettä ja räjäytykset kuvauksen taidokkuutta.
All you need is Love

Kopek

Katselin maailman huonoimmaksi mainostetun elokuvan "Plan 9 from outer Space". Jos tuo on maailman huonoin, niin valinnan tehneet kriitikot eivät ole nähneet suomalaisia elokuvia. No joo. Huonohan se kyllä oli. Mutta että maailman huonoin... yhtä hyvillä perusteilla kuin Citizen Cane muka on maailman paras elokuva. Joitakin oivaltavia kuvakulmia, studiovalaistuksia ja kameratemppuja lukuun ottamatta Citizen Kane on mielestäni varsin tylsä filmi.

Olen monesti vanhaa värielokuvaa katsellessani harmitellut sitä, että filmiä on tuhlattu jonkun historiallisen pukuelokuvan tekemiseen sen sijaan, että olisi kuvattu sitä aikaa, jolloin elokuva on tehty. Aivan super-mielenkiintoinen elokuva olisi saatu tehdyksi yksinomaan siten, että olisi pantu kamera kadunkulmaan ja kuvattu viisi minuuttia ihmisiä, autoja, elämää. Sitten olisi siirretty kamera toiseen paikkaan ja taas kuvattu viisi minuuttia. Ja olisi kuvattu paitsi kadunkulmissa myös satamissa, lentokentillä, rautatieasemilla, veturivarikoilla, höyrylaivojen konehuoneissa, tehtaissa, voimalaitoksissa, toimistoissa, hotelleissa, kilparadoilla... kaikkialla. Puolitoista tuntia tällaista täysin juonetonta elokuvaa olisi triljoona kertaa kiinnostavampaa katsella kuin jotkut samaan aikaan tehdyt studiolässytykset.

Illemmalla katselin Gliffhanger-elokuvan. Harlin on ilmiselvä B- tai jopa C-luokan ohjaaja. Korkeintaan apuohjaajaksi sopiva. Filmi oli kuin pidennettyä McIveriä - ihmemiestä. Katsojien älykkyyden ja huomiokyvyn aliarvioimista. Täynnä mahdottomuuksia ja kömpelöitä trikkejä. Harlin osaa valita kuvakulmat taiteellisesti - se lienee hänen ainoa vahvuutensa (jos kuvakulmat edes ovat ohjaajan valinta).

Vielä sen verran televisiosta, että katselin sieltä vielä Roman Polanskin elokuvan "Vuokralainen".  Muistelen katsoneeni sen joskus 70-luvulla Jyväskylässä elokuvateatterissa.  Elokuva oli varsin hidastempoista ja lähes juonetonta nyhjäilyä ja loppuosassaan sekoilua.  Vaikka en tämän lajityypin filmeistä erityisesti pidäkään, niitä on jännä katsoa joskus aivan jonkinlaisina nostalgisina ajankuvina.  Koska elokuvasta puuttuu mukaansatempaava juoni, katsojan huomio kiinnittyy erilaisiin asioihin.  Filmin hidastempoiseen tunnelmaan ja aikaan jotenkin sulautuu ja katsoja alkaa elää siinä mukana muistellen millaista oma elämä on ollut filmin teon aikoina.  Vuokralainen oli vuodelta 1976.

Katselimme TV:stä jotain amerikkalaista elokuvaa. Jotain varsin yhdentekevää elokuvaa, "Silmitön raivo". Totesimme jossakin vaiheessa, että aina kun vaihdoimme kanavaa, näkyviin ilmestyi tyyppejä pyssyt kädessä hieman eri tilanteissa vain. Ainakin kolmella kanavalla oli täsmälleen samaan aikaan menossa jonkinlainen "pyssykohtaus".

Muistelen, että joskus 80-luvulla säädettiin joku laki väkivaltaviihdettä vastaan. Millaistahan se kielletty "väkivaltaviihde" oikein on? Sitäkö kun poliisit hakkaavat ihmisiä pampuilla ja viihtyvät? Eihän se taida olla kiellettyä.

Lenny

Lainaus käyttäjältä: Amore - tammikuu 20, 2019, 19:00:36
Myös elokuvan äänimaailma on tärkeä. Se ei välttämättä sisällä musiikkia lainkaan. Juontuuko pakonomainen musiikin sisällyttäminen kaikkiin elokuviin kenties mykkäelokuvan ajoista, jolloin teattereissa oli säestäjä?

Ääniraita on aina ollut minulle se joka ratkaisee. Tai siis ainakin näin jälkiviisautena. Vuosia sitten nimittäin kävin ihmettelemään että mikä on se yhdistävä tekijä elokuvissa joista pidin erityisesti. Ja se oli kaikissa hyvä ääniraita. Kubrickin leffat esimerkiksi ovat hyviä koska sillä on niin hyvä musiikkimaku. Joten nykyään en enää käy elokuvissa, vaan konserteissa.

Jäin sitten vielä miettimään tuota pohdintaasi elokuvasta taidemuotona. Minulle se on vähän kuin tiivistettyä oopperaa, siis siinä mielessä että se on kokonaistaideteos. Tässä mielessä mykkäelokuva on jotakin aivan muuta kuin nykyaikainen elokuva. Samoin on mustavalkoinen elokuvakin. Näistä puuttuu tärkeä elementti, mikä tietysti saattaa stimuloida mielikuvista tai älyä täydentämään elokuvaa. Mutta jos toisaalta haluaa tällaista leikatun todellisuuden stimulaatioefektiä, kirja on edelleenkin täysin ehdoton valinta.

Elokuva tuntuu kehittyvän kohti ns. lisättyä todellisuutta, se ei enää tyydy edes realismiin, eli eliminoimaan tämän leikatun todellisuuden efektin. Ehkä sitten joskus tulevaisuudessa elokuva on sellainen, että siihen astutaan sisään erilaisissa rooleissa, ehkä jopa rooli on valinnainen tai elää elokuvan mukana. Täydellisen passiivisesta kärpäsestä katossa aktiiviseen vaikuttamiseen. Voiko silloin sitten enää puhua taiteesta sen nykyisessä merkityksessä. Vai onko se vasta sitten täydellistä taidetta?
Lainsäädäntö ennen luontoa (Immanuel Kant)

Brutto

Lainaus käyttäjältä: Kopek - tammikuu 20, 2019, 21:03:58

Illemmalla katselin Gliffhanger-elokuvan. Harlin on ilmiselvä B- tai jopa C-luokan ohjaaja.

Älähän nyt - Die Hard 2 on sarjan paras. Ja helvetin hyvä toimintaelokuva onkin!

Itse asiassa minäkin vilahdan eräässä Harlinin elokuvassa. Siinä, joka kiellettiin Suomessa :)
"I watched a snail crawl along the edge of a straight razor. That's my dream. That's my nightmare: crawling, slithering, along the edge of a straight razor and surviving."

Kopek

Edellinen kirjoitukseni oli kokeiluluonteinen. Teksti oli kopio päiväkirjastani vuodelta 1996. Yhtään sanaa en ollut lisännyt. Muutaman olin poistanut. En siis ollut katsonut noita elokuvia eilen tai viime päivinä vaan edellä mainittuna vuonna. Arviointeja oli poimittu eri kuukausilta.

Mitä tulee Renny Harliniin, hänen elokuvistaan parhaimpiin kuuluviksi arvostelisin Kurkunleikkaajien saaren sekä Long Kiss Goodnightin. Ehkä näiden elokuvien naistähti ja filmien aikaan Rennyn puoliso puhui järkeä miehensä päähän. Tyyppihän on Mensan jäsen, mikäli oikein muistan.

Harlinin action-filmit ovat ehkä hauskoja, mutta ne ovat hauskoja siinä mielessä, että ne ovat niin älyttömiä. Action-elokuville on ylipäätään tyypillistä se, että kohtaukset ovat liioiteltuja, mutta Harlinin elokuvissa niitä on liioiteltu niin pitkälle epäuskottavuuden puolelle, että ne alkavat naurattaa. Kaikki mahdollnen räjähtelee. Lumihankikin räjähtelee. Pienet paukut, jotka tosielämässä saisivat ihmisen korkeintaan säikähtämään, lennättävät Harlinin filmeissä autoja kymmenien metrien korkeuteen. Liike-energia ei tunnu loppuvan koskaan. Rekka-auto esimerkiksi liukuu kaatuessaan satoja metrejä tuhoten kaiken ympäriltään, vaikka todellisessa elämässä auto ei liukuisi kaaduttuaan kuin muutamia metrejä. No, tätä nyt on nähty muissakin elokuvissa kuten Terminaattorissa. Bonditkin ovat tyypillisessä loppuräjähtelyssään pelkkää pelleilyä. Ehkä kuvauksen aikana yli jääneet räjähteet halutaan jollakin tavalla hyödyntää.

Renttu

#23
Lainaus käyttäjältä: Brutto - tammikuu 03, 2019, 15:21:31
Die Hard-sarja on parasta mitä valkokankaalla on nähty. Etenkin se ensimmäinen, jonka onnellisessa lopussa musta konstaapeli saa takaisin kykynsä ampua ihmisiä.

Eikä kauaksi jää Renny Harlinin ohjaama kakkososakaan. Siis se, jossa Sibeliuksen Finlandia soi lopussa
Die Hardin pääroolia tarjottiin ensimmäisenä Frank Sinatralle, joka oli tuolloin vain 73-vuotias.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana leffasta
tämä hissikuilu+räjähteet -kohtaus. John McClane sitoo toimistotuoliin putkinäytön, tnt:tä ja nalleja. Paketti räjähtää vallan perkeleesti. Fiktiota?

Ehei. Vitsi piilee siinä, että tuon ajan putkinäytöt olivat suht. vaarallisia kapineita - niihin jäi muhimaan voimakas sähkölataus varsinkin, jos näyttö oli ollut jonkin aikaa päällä. Mikäli näyttö poksahti rikki, sieltä tuli samalla sähköpurkaus. Tämä tieto tarjoiltiin tuolloin esim. palomiehille, että osasivat varoa niitä. Purkaus oli niin voimakas, että dynynallit räjähtäisivät oikeastikin. Kohtaus oli siis teknisesti realistinen ja aidosti toteutettavissa, vaikka toisin voisi luulla!

Renttu

Sitten jotain ihan muuta, nimittäin etelä-pohjanmaalaista kung-fua!


Loukasmäen taistelu (Traileri). Olin eilen ensi-illassa, ja nauraa hykertelin halki elokuvan. Päräyttävintä oli komeasti kumuava kiroilu, jota onkin elokuvassa ihan mukavasti. Käsikirjoitus on vähän niin ja näin, ja taistelukohtaukset iskevät kuin tönkkösuolattu muikku, mutta kaiken kaikkiaan on oikein hauskaa, että tämä elokuva on olemassa. Hyvin ohjattu indie-leffa ja tekniseltä toteutukseltaan erittäin laadukas tuote. Äänimaailmakin on parhautta ja puheesta saa hyvin selvää - samaa ei voi sanoa monesta muusta suomi-leffasta.

Hayabusa

^Heh! Asenne ainakin kohdallaan. Tuotahan voisi tukea käymällä katsomassa, jos tulee jonkilaiseen leffajakeluun näillä nurkilla.
An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur

Renttu

Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - tammikuu 26, 2019, 20:10:44
^Heh! Asenne ainakin kohdallaan. Tuotahan voisi tukea käymällä katsomassa, jos tulee jonkilaiseen leffajakeluun näillä nurkilla.
Jengi repeili monissa kohtauksissa ääneen elokuvaa katsoessaan - siinä on runsaasti sekä tahatonta että tahallista huumoria. Leffaa on tehty jotain 2011-vuodesta alkaen pätkissä ja käytännössä talkootyönä. Tätä voisi kuvata rakkaudesta lajiin -leffaksi, ja lajilla tarkoitan nyt halua tehdä oma leffa. Hauska se kyllä on, mutta aika paljon joutuu antamaan kyllä anteeksikin - kuitenkin ihan hyvällä tavalla.

Lenny

Tuli katsottua Areenasta pari nuoren Leonardo DiCaprion tähdittämää leffaa. Varsinkin Gilbert Grape oli erittäin positiivinen kokemus. Vakuuttava elokuva, joka jäi mietityttämään. Tämän pojan elämä oli sekin ihan ok. Robert De Niro oli oma itsensä ja DiCaprio sopivan nolo teiniangsteineen.
Lainsäädäntö ennen luontoa (Immanuel Kant)

Renttu

Lainaus käyttäjältä: Lenny - tammikuu 27, 2019, 02:26:17
Tuli katsottua Areenasta pari nuoren Leonardo DiCaprion tähdittämää leffaa. Varsinkin Gilbert Grape oli erittäin positiivinen kokemus. Vakuuttava elokuva, joka jäi mietityttämään. Tämän pojan elämä oli sekin ihan ok. Robert De Niro oli oma itsensä ja DiCaprio sopivan nolo teiniangsteineen.
Etkö ollut nähnyt kumpaakaan aiemmin? Jos näin, niin onneksi olkoon - ensimmäistä kertaa jonkin hyvän jutun näkeminen kun se mukavin tunne. Varsinkin Gilpert Grapen ovat meidän sukupolvestamme nähneet "kaikki" ja vielä äiditkin, mutta jos on tähän asti ollut näkemättä niin parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Roolihan oli oikeastaan DiCaprion läpimurtorooli.

Renttu

Tästä vuodesta pitäisi pitkästä aikaa tuleman jopa poikkeuksellisen hyvä leffavuosi, niin paljon mielenkiintoista amerikantekelettä on tarjolla. Listaan tähän niitä jotka kiinnostavat minua eniten - paljon muutakin on tietysti luvassa. Muusta ulkomaisesta tarjonnasta pitää ottaa vielä erikseen selvää. Mainioita leffoja tehdään ympäri maailmaa, mutta Amerikkahan se dominoi ja puskee kulttuurihegemoniaansa hyvin rasvatulla propagandatykillään, eli Hollywoodilla. Joka tapauksessa, tästä lähtee:

Knives Out. Directed by Rian Johnson (The Last Jedi, Ozymandias). Starring Daniel Craig, Lakeith Stanfield, Chris Evans, Michael Shannon, Christopher Plummer, Ana de Armas, Jamie Lee Curtis and Toni Collette.
Midsommar. Directed by Ari Aster. Starring Florence Pugh, Jack Reynor, Will Poulter and William Jackson Harper.
Ad Astra. Directed by James Gray. Starring Brad Pitt, Tommy Lee Jones and Ruth Negga.
The Irsihman. Directed by Martin Scorsece. Starring Robert De Niro, Al Pacino, Harvey Keitel, Joe Pesci and Ray Romano.
Little Women. Directed by Greta Gertwig. Starring Saoirse Ronan, Emma Watson, Eliza Scanlen, Florence Pugh, Laura Dern, Meryl Streep, Timothée Chalamet, James Norton, Louis Garrel and Bob Odenkirk.
Velvet Buzzsaw. Directed by Dan Gilroy. Starring Jake Gyllenhaal, Rene Russo and Toni Collette.
The Report. Directed by Scott Z. Burns. Starring Adam Driver, Annette Bening, Jon Hamm and Jennifer Morrison.
Ford vs. Ferrari. Directed by James Mangold. Starring Christian Bale, Matt Damon, Jon Bernthal and Tracy Letts.
Once Upon A Time In Hollywood. Directed by Quentin Tarantino. Cast includes Leonardo DiCaprio, Brad Pitt, Margot Robbie, Al Pacino, Timothy Olyphant, Tim Roth, Kurt Russell, Michael Madsen, Bruce Dern, Dakota Fanning,James Marsden, Damian Lewis, Luke Perry, Emile Hirsch, Damon Herriman and Scoot McNairy.
Us. Directed by Jordan Peele. Starring Lupita Nyong'o, Winston Duke, Elisabeth Moss and Tim Heidecker.
The Lighthouse. Directed by Robert Eggers. Starring Willem Dafoe and Robert Pattinson.
High Life. Directed by Claire Denis. Starring Robert Pattinson.
Radegund. Directed by Terrence Mallick. Starring August Deihl and Valerie Pachner.
The Souvenir. Directed by Joanna Hogg. Starring Honor Swinton-Byrne, Tom Burke, Tilda Swinton and Richard Ayoade.
Long Shot. Directed by Jonathan Levine. Starring Seth Rogen, Charlize Theron and Alexander Skarsgård.
Rocketman. Directed by Dexter Fletcher. Starring Taron Egerton (as Elton), Jamie Bell, Richard Madden and Bryce Dallas Howard.
The Goldfinch. Directed by John Crowley. Cast includes Ansel Elgort, Finn Wolfhard, Aneurin Barnard, Oakes Fegley, Ashleigh Cummings, Willa Fitzgerald and Nicole Kidman.
Big Time Adolescence. Directed by Jason Orley. Starring Pete Davidson and Griffin Gluck.
Triple Frontier. Directed by J.C. Chandor (Margin Call). Starring Ben Affleck, Oscar Isaac, Charlie Hunnam and Pedro Pascal.
The Rosie Project. Directed by Ben Taylor. Starring Ryan Reynolds.
The Beach Bum. Directed by Harmony Korine (Spring Breakers). Starring Matthew McConaughey, Snoop Dogg, Zac Efron and Isla Fisher.
Parasite. Directed by Bong Joon-Ho. Starring Song Kang-ho, Lee Sun-kyun, Jo Yeo-jeong and Choi Woo-shik.
I Am Mother. Directed by Grant Sputore. Starring Hillary Swank , Clara Rugaard-Larsen and Rose Byrne.


***

Jatkan listaa uudessa postauksessa, jahka ehdin. On täällä samalla muistilistana.