Filmaattiset filmit eli ehtoisat elävät kuvat

[Renttu]

Okei, en ollut tiennyt Demolition Manin dredd-menneisyydestä. Mielenkiintoista sikäli, kun huomioi että Stallone teki Judge Dreddin muutamaa vuotta myöhemmin. Onkohan alkuperäisellä yrityksellä, josta muokattiin Demolition Man ja myöhemmällä elokuvalla joku yhteys?

Ei tietääkseni ole - se Stallonen Dredd -tekele on muutenkin kökkö, vaikka siinä on aidosti sarjakuvassa mukana olleita pahiksia, ja juonikin pohjaa löyhästi erääseen sarjakuvan episodiin. Demolition Manin käsikirjoitukseen liittyy sellainen seikka, että myös unkarilainen tieteiskirjailija Istvan Nemere väitti (Vankoin perustein) leffan olevan lähes täysin plagiaatti hänen vuonna 1986 julkaistusta novellistaan. Käräjöimään hän ei kuitenkaan asiasta lähtenyt. Sen sijaan Stallone on haastanut Warner Brothersin oikeuteen vain pari vuotta sitten - WB ei ole maksanut Stallonelle ilmeisesti leffan tuottojen mukaan, ja käräjille asia meni 2017.

DM:n huumori ei minusta ole sen kaltaista kuin mainitset, John Spartanin hahmo ei ole byrokraattinen, eikä hänestä kumpuava huumori ole tässä mielessä "tahatonta". Hän on suorastaan vekkuli tyyppi. Huumori ammentaa lähinnä siitä, miten hassulla tavalla erilainen 2030-luvun harmonisen dystooppinen maailma on kuin 1990-luvun alku; John Spartan ja myös Wesley Snipesin Simon Pheonix edustavat mennyttä aikaa (tai siis 1990-luvun alun nykyaikaa) ja pyörittelevät päätään tulevaisuuden elämänmenolle ja niille erikoisille tulkinnoille, joita tulevaisuuden ihmisillä on 1990-luvusta (he esimerkiksi kuuntelevat innoissaan menneiden aikojen hittiradiota, jossa soi ainoastaan 90-luvun mainosten typeriä rallatuksia, ja huumoria ammennetaan myös siitä, että A. Schwarzennegger oli valittu USA:n presidentiksi Spartanin ollessa jäädytettynä sekä siitä, että aiemmin käydyn franchising-sodan jälkeen ainoa jäljellä oleva ravintola on Taco Bell).

Kuvailin Dreddin omaa huumorintajua (Sitä hänellä on vain sen verran että lukija tajuaa, miten pirusti sitä häneltä puuttuu!) lähinnä kontrastina sille, millaista huumori sarjakuvassa muilta osin saattaa olla. Tätä typeränhauskaa ("Silly" on sille parhaimmin englanniksi kuvaava sana) huumoria mitä Demolition Maniin on jätetty, on sarjakuvissakin jonkin verran. Demolition Manin tulevaisuusihmiset ovat ysärillä eläneiden näkökulmasta todella uusavuttomia, ja neitimäisiä. Muistelen, että DM:n julkaisun aikoihin pidin varsinkin Sandra Bullockin suoritusta hyvänä - tiedä sitten, olisinko nyt enää samaa mieltä siitäkään.

Voi olla, että arvioni Demolition Manista on epäreilu, koska omat mielikuvani ja muistoni olivat pahasti ristiriidassa itse elokuvan kanssa. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että elokuva olisi saanut olla vielä selkämmin komedia (sitä tarkoitin ehdottaessani, että pääosassa olisi voinut olla Leslie Nielsen); mutta toisaalta myös juustoisen korniuden vastakohdaksi elokuvan pohjavire olisi voinut olla lopulta tylympi, vakavampi ja väkivaltaisempi, ehkä silloin Judge Dredd -tausta olisi noussut selkämmin esiin. Elokuvassa on kuitenkin myös hyvää, kuten Wesley Snipes pahiksena, jolle annetaan riittävän iso rooli. Lisäksi elokuvan taustalla on isoa rahaa ja sikäli tulevaisuus on ihan hyvän näköinen... General Motorshan jopa toimitti tuotannolle lähemmäs 20 tulevaisuuden konseptiajoneuvoa, jolla tulevaisuuden ihmiset elokuvassa ajelevat. Tiedän, että monien mielestä näistä elementeistä koostuu jonkinlainen ysäriklassikko. Itse en kuitenkaan pääse eroon siitä ajatuksesta, että kaikki hyvät aihiot saavat lähinnä pohtimaan millainen potentiaali Demolition Manilla olisi ollut.

Pitäisi itsekin katsoa tämä nyt kyllä uudelleen - olen nähnyt viimeksi silloin 1990-luvulla. Juustoisuus on nimen omaan oikea termi kuvaamaan DM:iä. Muistan kyllä, että se oli tietoisesti superjuustoiinen, ja tavallaan "uutta" ainakin Stallonen ja Snipesin pirtaan. Minustakin se voisi olla selkeämmin komedia... Mutta pitää tosiaan nähdä vielä uudelleen.

Tuli samalla mieleen eka Evil Dead. Sekin oli kauhuleffaksi niin huono (Ja omalla tavallaan silti niin hyvä!), että jatko-osa julkaistiinkin suoraan kauhukomediana. Nyt ekasta tehty uusintaversio (2013) onnistui olemaan puhdasverinen kauhuleffa ilman, että olisi ollut samalla tahattoman koominen.

[Toope]

Robert Pattinsonista uusi Batman? https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/4a1402c1-3694-463c-ae4c-a416b3ad358e

Uusi Batman, miksi?

[-:)lauri]

X-Men: Dark Phoenix katsottu.

[-:)lauri]

Oli hyvä elokuva. Itiksen Imax oli tällä kertaa huono. Olin mennyt ostamaan lipun vitosriville ja joutui niska kenossa katsoa kokoajan reilusti yläviistoon, jotta näki valkokankaan keskelle. Mitähän noilla Imax-teatterin kehittäjillä oli mielessä kun ylipäätään suunnittelivat noita alempia penkkirivejä, joilta noin ison kankaan katsominen ei kyllä ole mikään nautinto. No tietääpähän jatkossa, ettei mene ostamaan Imax teatterista noita alempien rivien paikkoja.

[-:)lauri]

Seuraava teatteri-innovaatio voisi olla sellainen, että ensinnäkin noissa alempien rivien penkeissä olisi niskatuki ja että penkit olisi kammettu jo valmiiksi takakenoon, jotta ei tarvitsisi kuikuilla.

[Toope]

Nuo Avengerit tms. leffat ovat lähinnä teinien imutteluleffoja, ei tässä iässä oikein jaksa.
Jos oikeasti katsoo, ovat kyllä uskomatonta scheissea upeilla tisseillä ja erikoistehosteilla.

[Vatupassi]

Kertomus sokeudesta ****elokuva ja sen arviointia(brasilia,kanada,japani2008)

terve nainen loistava julianne moore lähtee sokeus epidemian  sairastuttaman miehensä mark  ruffalo seuraksi karanteeniin.

fernando meirelles filmatisoi portugalilaisen  jose saranagon romaanin.

yhteiskunnallisesti kantaa ottavassa dystopiassa sokeat näkevät maailman maitoa  muistuttavan valkeuden verhoamana
kuvaaja cesar charlone on tehnyt  taikoja niin ,että katsojakin  saa  välillä  seurata elokuvan  tapahtumia sokeiden silmillä.
1h 55min.
elokuva on ehdottomasti  sopivan pituinen alun tapahtumat soljuvat eteenpäin  verkkaiseen  tahtiin, tässä elokuvassa
ajatukset pakostakin siirtyvät tulevaisuuteen /tellukseen ja siinä asuviin.

[Vatupassi]

leffa -arvostelu jatko :kertomus sokeudesta

mitä tapahtuu silloin kun esim. luonnon mullistus tuhoaa infrakstruktuurin jne.
vastaavaahan on tapahtunut mm. nimeltä mainiten hirmu mysrky katrinen usassa tai tsunamit

-kun tuho sitten voimakkaasti  kohdistuu ihmisten fyysiseen kehoon kaikki tämä on vain synnytystuskien alkua"#

-kun anarkia saa vallan missä ja kenen perään  kuuluttama inhimillisyys luuraa ja kenen hartioille vastuu sitten katuu :
ja mitä siitä sitten jääkään käteen?
-mikä on inhimillisten tekojen hinta, kuka ne sovittaa ja kuka niitä velkoo  takaisin jos päähenkilö jo sairastuneekin vahvuuteen
ja siihen että hän on ainut näkevä sokeitten seassa?

[Vatupassi]

leffa-arvostelun jatkoa

-mitkä ovat ne pienet teot jotka puuttuessaan  tappavat sen viimeisenkin toivonkipinän mikä on inhimillisen
tarpeitten hinta,
perustarpeista tingittäessä astuvat voimaan ns.sotatilan lait?

-entä missä luuraa anteeksi anto sitten kun painajainen on jo osin ohi?

on aika keskittyä olennaiseen"
jakamiseen ja niihin asioihin joita nykyisessä maailmassamme pidän itsellemme kuuluvina etu-oikeuksina?
-tälläisiä ovat, oikeus omaan kehoonsa, ruoka,puhdas vesi, terveydenhuolto lista on loputon ?
-mikä sitten on olennaista päästä konsensukseen muitten luotujen kanssa ja oppia jakamaan omastaan?
-tässä sitten seuloituivatkin jyvät akanoista matkan varrella+?

[a4]

^ Sivistys on vain kolmen aterian päässä anarkiasta.

http://jyrkikasvi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/228172-ilmastosotien-aika-on-alkanut

Mielenkiintoinen elokuva.

https://kantapaikka.net/index.php/topic,31.msg23170.html#msg23170

[ROOSTER]

^ Sivistys on vain kolmen aterian päässä anarkiasta.

Aloin miettimään, kuka on keksinyt tämän loistavan ja ajankohtaisenkin tiivistelmän. Siitä on myös yhdeksän aterian versio.

https://en.wikiquote.org/wiki/Wikiquote:Reference_desk/Archive/2#A_society_is_only_three_meals_away_from_anarchy

Ei se kuitenkaan täysin selvinnyt. Siis kuka. Ehkä Platon.

On sitä muutkin pohtineet: https://community.eurogamer.net/thread/83405

[wade]

Affliction – Verijäljet (1997, Ohj. Paul Schrader)
Schrader on jatkanut eksistentiaalisissa käännekohdissa oleviin miehiin keskittyvien elokuvien kirjoittamista polkaistuaan uransa käyntiin kirjoittamalla Martin Scorsesen Taksikuskin 70-luvulla. Afflctionin ilmeisin teema on ylisukupolvisen alkoholismin ja väkivallan vaikutus perheisiin, tässä tapauksessa poikiin, sitten pojista kasvaviin miehiin.

Afflictionin päähenkilö on Wade Whitehouse (huom. ei sukua), koillis-yhdysvaltalaisen pikkukaupungin poliisi, joka alkaa epäillä paikallisen merkkihenkilön kuolemaa metsästysonnettomuudessa murhaksi. Tapaukseen tuntuu olevan sotkeutunut ulkopaikkakuntalaisten hämärämiesten lisäksi muutama paikallinen silmäätekevä sekä yksi Waden vuosien takaa tuntema nuorimies. Asian selvittäminen muotoutuu Wadelle pakkomielteeksi. Ehkä tapaus on hänen omissa silmissään mahdollisuus osoittaa itselleen ja läheisilleen, että hänestä on enempään, mitä siihen saakka on tullut ilmi. Wade, äitinsä ja pikkuveljensä kanssa, on kasvanut äkkipikaisen ja väkivaltaisen isän terrorisoimana. Aikuistuessaan veli on muuttanut muualle opiskelemaan, mutta Wade on jäänyt kotikaupunkiin. Lopulta hän tulee valituksi kaupungin poliisin virkaan, ilmeisesti jonkinlaisena kaverinpalveluksena. Pikkukaupungin poliisin toimi koostuu lähinnä liikenteenohjauksesta kouluaamuina ja lumen aurauksesta sateen jälkeen – rooli on enemmän talonmies-järjestyksenvalvoja kuin arvostettu lainvalvoja. Naisesta on tullut ero ja Wade pelkää etääntyvänsä lopullisesti kouluikäisestä tyttärestään, joka ei tämän yrityksistä huolimatta (tai niistä johtuen) halua viettää öitään isänsä luona.

Itsenä kanssa kamppailevan Waden roolista suoriutuu hienosti Nick Nolte. Schrader on sanonut, että alunperin elokuvan piti olla tyyliltään huomattavasti kokeilevampi, kameran liikkua enemmän (ohjaajalla oli sanojensa mukaan Tarkovski-vaihe menossa); kuitenkin nähtyään Nick Nolten kirveellä veistetyt kasvot kuvaruudulla, Schrader totesi, ettei kameran tarvitse tehdä mitään muuta kuin pysyä paikallaan ja kuvata Noltea. Nolten hienon roolin lisäksi Willem Defoe heittää rutiininomaisen mutta tärkeän roolin pikkuveljenä (sekä elokuvan kertojaäänenä) ja isää esittää pahaenteistä läsnäoloa huokuen James Coburn.

The Killing of a Chinese Bookie (1976, Ohj. John Cassavetes)
Nimi kertoo paljon elokuvasta. Päähenkilö Cosmo Vitelli on omahyväiseltä ja huikentelevaiselta vaikuttava strippibaarin omistaja, joka viettää aikaa strippareidensa kanssa eläen tuhlailevaista ja pinnallista elämää. Vitellin elämä saapuu käännekohtaan, kun hän pelaa velaksi laittomassa uhkapeliluolassa ja jää velkaa rikollispomolle. Velan kuittaamiseksi Vitellin tulee murhata itselleen täysin tuntematon ihminen, kiinalainen vedonvälittäjä.

Rikostarina opportunistisesta pikkutekijästä, joka hankkiutuu pulaan yrittäessään luovia lain tuolla puolen on suoraviivainen ja tuttu. Amerikkalaisen independent-elokuvan merkkihenkilö John Cassavetes on kuitenkin huomattavasti kiinnostuneempi elokuvan henkilöhahmoista itsestään, pinnallisista pikkurikollisista ja strippareista, kuin itse tarinasta. Tarina tulee kyllä kerrotuksi, vieläpä hyvin ymmärrettävässä muodossa, mutta se on silti sivuseikka – ensisijaista on melankolisen tunnelman luominen sekä se, miten Cassavetes antaa päähenkilönsä lipua hiljalleen tilanteeseen, josta ei ole paluuta. Ohjaaja nimenomaan samastui vahvasti päähenkilöön ja muihin hahmoihin, heidän elämiensä tragediaan ja ristiriitaisuuteen. Cosmo Vitellin hahmokin jätetään lopulta avoimeksi: katsoja joutuu itse pohtimaan kuka hän oikeastaan on, miksi hän päätyy mahdottomaan tilanteeseen, mikä hänelle on arvokasta?

Pääosassa loistaa, suorastaan säkenöi, uskomaton Ben Gazzarra. Muistelen että ohjaaja Peter Bogdanovich sanoi, että kun saat Gazzarran näyttelemään elokuvaasi, saat aina sen mitä tarvitset ja vielä paljon enemmän. Vaikka yli kaksituntista elokuvaa pitäisi hieman tylsänä (näin voi olla, mikäli katsoja ei pääse sisään lipuvaan tunnelmaan ja tapaan, jolla elokuva kanssaelää hahmojensa tilannetta), voi silti nauttia Gazzarran pidättyvästä neroudesta. Gazzarran lisäksi mukana on monia muita hienoja hahmoja ja hienoja pienempiä roolisuorituksia.

The Lair of the White Worm (1988, Ohj. Ken Russell)
Suhtautuminen Ken Russellin kauhukomediaan tuntuu heilahtelevan kahden ääripään välillä: The Lair of the White Worm on huolimattomasti tehty, huonosti näytelty, b-elokuvamainen huti; tai TLotWW on herkullinen kauhukomedia, joka pursuaa camp-arvoja. Jos jotain, niin minä kallistun jälkimmäisen puoleen. Vaikka TLotWW on pullollaan heikkouksia, niitä on jostain syystä hankala nähdä kääntymässä elokuvaa vastaan, itse asiassa se on rikas ja hersyvä kauhukomedia, ei tosin lainkaan pelottava. Lisäksi Russell on tyylilleen uskollinen tavassaan yhdistellä uskonnollisen ja seksuaalisen antiteettisia teemoja toisiinsa. Joku sanoo, että kyse on pakkomielteestä; ainakin se on hänen uraansa johdonmukaisesti yhdistävä teema.

Elokuvan nimen worm ei tarkoita matoa, vaan viittaa vanhaenglantilaiseen sanaan wyrm (etymonline.comin mukaan merkitys "serpant, snake, worm, reptile"). Valkoisen käärmeen tarua ei ole vedetty hatusta, vaan taustalla on sekä todellinen vanha koillisenglantilainen kansantaru Lambtonin käärmeestä (väännetty elokuvassa muotoon D'Ampton Worm) että erityisesti Bram Stokerin juuri ennen kuolemaansa kasaan raapima rasistinen, seksistinen ja käsitykseni mukaan muutoinkin surkea teos The Lair of the White Worm vuodelta 1911.

Elokuvassa skotlantilainen arkeologian opiskelija saapuu kesän korvilla tekemään kaivauksia D'Amptonin suvun maille ja kaivaakin välittömästi majatalonsa pihasta vanhan roomanaikaisen luostarin ja/tai temppelin rauniot. Löydöksessä on jotakin pahaenteistä, sillä esiin nousee erikoinen pääkallo, joka ei vaikuta minkään tunnetun eläimen kallolta. Lisäksi raunion lattian mosaiikit esittävät jättimäistä valkoista käärmettä. Samaan aikaan läheiselle kartanolleen saapuu myös kohtalokas ja kaksimielisyyksiä laukova Lady Sylvia Marsh, joka on itse asiassa kuolematon käärmejumalan papitar, joka on temppelin ajoista alkaen odottanut sopivaa hetkeä antaa jumalalleen sopiva neitseellinen uhri.

D'Amptonin suvun nuorta perillistä, Lordi James D'Amptonia, näyttelee uraansa aloittelemassa oleva Hugh Grant. Epäilemättä Grant on yksinään tuonut elokuvalle myöhempinä vuosina paljon katsojia, joita muussa tapauksessa ei olisi siunaantunut. Miehen faneja, jotka ovat kaivaneet suosikkinsa vanhoja elokuvia katsottavakseen. Ja mikäpä siinä, kyllä TLotWW ansaitsee minun puolestani pahaa-aavistamattomia katsojia. Itse tunnustaudun Hugh Grantin arvostajaksi, hän on sympaattinen ja karismaattinenkin näyttelijä. Mielipiteeseeni vaikuttaa varmasti se, etten ole varsinaisesti etsimällä etsinyt katsottavakseni miehen suosion huippukauden elokuvia, enkä ole siten saanut yliannostusta hänen maneereistaan. Joka tapauksessa TLotWW:ssa Grant on erinomainen nuorena Lordina, joka vaikuttaa ensin pelkältä omahyväiseltä aidanseipäältä, mahdollisesti yhdeltä elokuvan antagonisteista, mutta osoittautuukin lopulta oletettua särmikkäämmäksi ja tärkeämmäksi lenkiksi. Myös Amanda Donohoe vetää Lady Sylvian roolin erinomaisesti ja antaumuksella huolimatta hahmon naurettavuudesta (vai mitä pitäisi ajatella talvet horrostavasta kuolemattomasta käärmevampyyripapittaresta, joka ei voi vastustaa käärmeenlumoojan soittoa). Samanlaisia kehuja ei voi antaa kaikille elokuvan näyttelijöille, erityisesti nuorten naisroolien vetäjät ovat melkoisia pujottelukeppejä. Toisaalta huonot näyttelijät eivät ole ongelma matalan budjetin kauhuelokuvalle, jonka tekijöillä on ollut melko selkeä käsitys siitä, mistä elokuvassa on kyse ja mistä ei.

Myöskään erikoisefektit eivät ole varsinaisesti keränneet kehuja. Tavallaan ne kyllä sopivat elokuvaan, mutta käsitykseni mukaan niistä on kuitenkin pyritty tekemään niin hyviä, kuin taidot ja raha antavat myöten. Fakta on kuitenkin se, että rahaa ei ole juurikaan ollut ja efekteistä vastaavat henkilöt ovat olleet hät'hätään täysi-ikään ehtineitä ja uraansa aloittelevia poikasia, joiden neuvokkuus ei ole ollut aivan innokkuuden tasolla. Esimerkiksi itse käärme on melko kaameaa jälkeä, milloin se on käsinukke, milloin mekaaninen kyhäelmä, jonka leuat on tehty kahdesta kuplavolkkarin konepellistä(!) Syy, miksi TLotWW jaksaa kantaa, on tietenkin ohjaaja Ken Russell, jonka käsittelyssä camp ja kitschkin muuntuvat vakavasti otettavaksi. Lisäksi rakastan Russellin vasaralla päähän -tason hienovaraisuutta elokuvantekijänä. Hän on julkea ja häpeämätön tyylittelijä, mutta niin taitava, ettei jälki tunnu huomion tavoittelulta tai itsetarkoitukselliselta. Tai jos tuntuukin, niin sen hyväksyy ihastellen.

Dance of the Seven Veils (1970, Ohj. Ken Russell)
Ken Russel rakastui klassiseen musiikkiin nuorena miehenä ja rakkaus säilyi läpi elämän. Yrittäessään polkaista uraansa käyntiin, hän ohjasi useita pienellä budjetilla tehtyjä taidedokumentteja, joita esitettiin BBC:llä. Näistä kuuluisimpia saattavat olla miehen säveltäjien elämistä kertovat dokumentit, joista viimeinen on 1970 valmistunut Dance of the Seven Veils, joka on russellmaisen pahamaineinen henkilökuva Richard Straussista, jonka esittämisen Straussin perikunta kielsi, minusta varsin ymmärrettävästi.

Russell piti Straussia (vapaasti suomentaen) vulgaarina ja kaupallisena oman egonsa pönkittäjänä ja tämän musiikkia suurentelevana ja onttona silmänkääntötemppuiluna. Dance of the Seven Veils on henkilökuva, jossa Russell tuo näkökulmansa häpeilemättä esiin. Tyylilajina on Straussin musiikin säestämä pitkälti mykkä komedia, joka tapahtuu seitsemässä näytöksessä. Vaikka hahmot eivät puhu, kohtauksia ryyditetään Russellin valikoimilla lainauksilla Straussin kirjallisesta jäämistöstä. Päähenkilö on nuori Richard Strauss, joka esitetään vailla moraalista selkärankaa olevana natsien hännystelijänä, joka näkee itsensä puolijumalana eikä näe syytä kantaa vastuuta omasta asemastaan natsiyhteiskunnassa. Eräässä hienossa kohtauksessa kuullaan lainaus Straussin ajattelusta (jälleen vapaasti suomentaen): "Olen sanonut aiemminkin, että taide ja sota, kuten taide ja politiikkakin, tulee pitää erillään toisistaan. Kuitenkin on hetkiä, jolloin matalaotsainen politiikka voi tarjota taiteelle toivon pilkahduksen. Natsien nousun hetki on tällainen". Lainauksen taustalla on kohtaus, jossa Strauss vaimonsa kanssa levittää punaisen maton Göringille seurueineen, jotka ovat tulossa vierailulle Straussin kartanoon. He soittavat ilkamoiden ja heittelevät kukkia natsidelegaation jalkojen juureen. Lopulta yksi natsiupseereista flirttailee avoimesti Straussin vaimon kanssa ja Göring istuu itse Staraussin olkapäillä viulua soittaen. Parhaiten Russellin irvailu Straussia kohtaan kiteytyy lainaukseen, jossa Strauss kehuu, kuinka natseilla ei olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin ylistää hänen nerouttaan – olihan hän kuitenkin koko natsikulttuurin kruununjalokivi ja myös rikkain säveltäjä maailman historiassa.

[a4]

^ Sivistys on vain kolmen aterian päässä anarkiasta.

Aloin miettimään, kuka on keksinyt tämän loistavan ja ajankohtaisenkin tiivistelmän. Siitä on myös yhdeksän aterian versio.

Hyvä kysymys.
Google antaa monia ehdotuksia alkuperästä ja eri versioita annosmääristä sekä lopputuloksista.
2-9 ateriaa. Kaaoksesta vallankumoukseen ja anarkiaan. Leninistä MI5:een.

[Toope]

Kertomus sokeudesta ****elokuva ja sen arviointia(brasilia,kanada,japani2008)

terve nainen loistava julianne moore lähtee sokeus epidemian  sairastuttaman miehensä mark  ruffalo seuraksi karanteeniin.

fernando meirelles filmatisoi portugalilaisen  jose saranagon romaanin.

yhteiskunnallisesti kantaa ottavassa dystopiassa sokeat näkevät maailman maitoa  muistuttavan valkeuden verhoamana
kuvaaja cesar charlone on tehnyt  taikoja niin ,että katsojakin  saa  välillä  seurata elokuvan  tapahtumia sokeiden silmillä.
1h 55min.
elokuva on ehdottomasti  sopivan pituinen alun tapahtumat soljuvat eteenpäin  verkkaiseen  tahtiin, tässä elokuvassa
ajatukset pakostakin siirtyvät tulevaisuuteen /tellukseen ja siinä asuviin.

Ja nyt kielioppileirille, kun tuossa on n. 50 kielioppivirhettä.

[Kopek]

Katsoin yöllä "nauhalta" eilen päivällä esitetyn suomalaisen elokuvan "Herrojen Eeva" vuodelta 1954. Olen katsonut sen joskus aikaisemminkin.

Se, että ylipäätään jaksoin katsoa elokuvan alusta loppuun, osoittaa, että en pitänyt sitä aivan roskana. Joissakin kohdissa vähän jopa nauratti. Katson elokuvia vähän "toisella silmällä" millä ehkä joku muu katsoo.

Herrojen Eeva on mielestäni amarikkalaistyyppinen elokuva, kun sitä vertaa moniin muihin aikakauden elokuviin. Se kävisi dubattuna lähes amerikkalaisesta elokuvasta. Siinähän vilahtaa jopa "Checker" taksi, joita Suomeen tuotiin 1950-luvun alussa. Ja miespäätähti ajaa jollakin 1940-luvun lopun Dodgella tai Plymouthilla.

Naispääosan esittäjä Liisa Tuomi on parhaimmillaan. Hän on kuin joku aikakautensa Hollywood tähti, Judy Garland esimerkiksi, tai kenet nyt keksii vertailukohdaksi. Hän laulaa ja loistaa, ja on itse asiassa aika viehättävä. Hassu juttu, mutta minulle tuli monissa kohtauksissa hänestä mieleen äitini, jossa vanhojen valokuvien mukaan on ollut jotain samanlaista. Aikakautensa kampaus ja tyyli ehkä ja kenties ripaus samanlaisuutta myös ulkonäössä.

Liisa Tuomella, samoin kuin hänen veljellään Rauli Tuomella, ollut aika matalat kulmakarvat... en osaa paremmin selittää. Silmän ja kulmakarvojen väli on pieni.

https://www.elonet.fi/sites/default/files/tenho/kuva/fields/field_kuvatiedosto/64804_v754025e17_0.jpg
https://alchetron.com/cdn/rauli-tuomi-dd5a78a0-74cf-4424-b1e9-b1086d2a570-resize-750.jpeg

Tuo on jossakin määrin myös meidän (äidiltä perityn) sukumme ominaisuus.

Mutta sitten mennään miespääosan esittäjään, joka oli Erkki Viljos. Minusta hänessä on ollut Hollywood -tyyliä. Hän on Suomen William Holden.

https://www.elonet.fi/sites/default/files/tenho/kuva/fields/field_kuvatiedosto/180723_v765408e0_0.jpg
https://dygtyjqp7pi0m.cloudfront.net/i/8258/9689456_1.jpg?v=8CCF7DF132D4960

Se, että Liisa Tuomi ja Erkki Viljos ovat kumpikin olleet Hollywood- materiaalia, ja elokuva on ollut reipas ja iloinen ja kevyt, tuo mieleen yhtäläisyyden amerikkalaisiin elokuviin.

En sano, että Herrojen Eeva olisi hyvä elokuva, mutta siinä on kuitenkin jotain viehättävää. Ehkä se vähän poikkeaa kaavasta.

http://mesta.net/tanaan-tvssa-taysin-tyrmatty-suomalaiselokuva-jai-ohjaajan-ainoaksi-leffaksi/