Uutiset:

Ilmoitustaulu mahdollisten ongelmien varalta (wikimedia.org / Etherpad)

Sähköpostia ylläpidolle: kantapaikanherra (at) gmail.com

Main Menu

Filmaattiset filmit eli ehtoisat elävät kuvat

Aloittaja Norma Bates, tammikuu 02, 2019, 23:36:00

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 12 Vieraat katselee tätä aihetta.

Amore

Kävin elokuvissa, ensimmäistä kertaa tänä vuonna, jos dokumenttielokuvia ei lasketa. Nyt teki kuitenkin mieli korjata koronakauden kulttuurivajetta. Tarjolla oli korealainen, Oscareita kerännyt ja "kaikkien" ylistämä Parasite. Se on kertomus köyhästä perheestä, joka haaveilee rikkaiden elämästä ja onnistuukin hankkiutumaan työntekijöiksi tällaiseen perheeseen. Ensin perheen poika pääsee rikkaan perheen tyttären yksityisopettajaksi antamaan englannintunteja. Sitten hän suosittelee siskoaan sinne taideterapeutiksi pikkupojalle. Perheen isä ujutetaan autokuskiksi ja äiti kotiapulaiseksi.

Filmi alkaa nopealla vauhdilla, joka katsoessa tuntui johdannolta. Ajattelin, että okei, henkilöt pitää saada nopeasti rikkaaseen perheeseen ja sitten "juttu" oikeasti alkaa. Mutta kun hösellys vain jatkui, niin olikin todettava, että tässä onkin tultu katsomaan farssia. Onhan se tyylilaji sekin, muttei minun makuuni. Farssit tuntuvat kovin vanhanaikaisilta. Elokuvaa oli kestänyt tuskin puolta tuntia kun jo aloin ajatella, että pitäisi poistua. Yleensä teen niin, jos elokuva ei yhtään ala vetää 20-30 minuutin kuluessa, mutta nyt kai oli kulunut liian pitkä aika ilman elokuvia, koska harjaantumiseni oli herpaantunut. Jäin odottamaan, että farssi syvenisi joksikin, että tapahtuisi kehitystä, näkökulma laajenisi. Olin tässä vaiheessa jo todennut, että elokuvan juoni on ennalta arvattava ja että vitsit eivät naurata. Henkilöhahmot eivät olleet uskottavia eikä heidän välillään ollut jännitteitä, dynamiikkaa. Köyhien perhe oli häikäilemättömiä huijareita ja manipulaattoreita ja rikkaiden perhe yksinkertaisia ja naiiveja hölmöjä. Kesti ikuisuuden ennen kuin tarinassa tapahtui käänne. Talon kellarissa paljastui asuvan vielä yksi ihminen. Mutta hänkin oli yhtä epäuskottava ja ohut hahmo kuin muutkin. Ja sitten koko tylsä mössöjuoni "ratkaistiin" väkivaltaisella kliimaksilla. Ällöttävää. Mutta samalla ihan yhdentekevää. Kun kaikki paperinohuet henkilöhahmot muutenkin olivat täysin epäkiinnostavia, niin mitä väliä, vaikka joku haavoittuisi tai kuolisi. Ihan sama. Väkivaltakohtauksesta oli tehty pitkä ja näyttävä. Oliko sen tarkoitus ironisoida Hollywood-elokuvien räiskintää? Tarantino goes East? Näyttävästi tehtyä tyhjänpäiväisyyttä. Väkivallan jälkeen seurasi epilogimainen nihilistinen filosofointijakso, jonka sanoma oli, ettei millään ole mitään väliä. Oliko tarkoitus siis vain läimäistä katsojaa päin naamaa? Ähäkutti, tähän tuhlasit yli 2 tuntia elämästäsi!

Ehkä koko jutun oli tarkoitus olla jonkinlaista elokuvaa elokuvista. Teknisesti kaikki näytti "hienolta", siistiltä, muoviselta. Ihan kuin isoissa Hollywood-tuotannoissa. Juoni eteni rivakasti raiteellaan kuin juna. Näennäisen näppärää. En tiedä, olivatko näyttelijät hyviä, koska hahmojen ohuus ei antanut heille mahdollisuutta yllättää millään tavoin. On siis todettava, että ehkä näyttelijät olivat elokuvan paras osuus. He tekivät, minkä annetuissa puitteissa voivat. Yhdentekevistä aineksista ei voi keittää kokoon muuta kuin yhdentekevyyttä.

Jälkeenpäin lueskelin elokuva-arvioita Parasiitista. Yksi kirjoittaja kertoi järkyttyneensä lehdistönäytöksessä kuullessaan yleisön naureskelevan filmin "hauskoille" tapahtumille köyhien huijatessa törkeästi hölmöjä rikkaita. Hän tulkitsee asenteen heijastavan vallitsevaa kulttuurista ilmapiiriä, jossa "liberaali" ideologia naamioituu edistykseksi. Jossa ideologia ja fiilikset ovat tärkeämpiä kuin faktat ja asiallisuus. Milleniaalien kulttuuria, joka ei pysty itsekritiikkiin, vaan marssii kohti tuhoa, naureskellen. Tällaisena elokuva oli kyllä osuva ajankuva. Sille voisi antaa pisteitä, jos uskoisi ohjaajan pyrkineen tällaiseen sanomaan, mutta valitettavasti hän ei vaikuta syvälliseltä ajattelijalta. Pelkkä elokuvanörtti, joka kyllä osaa asioita teknisesti, osaa myös arvioida maailmantilaa rakenteellisella tasolla, mutta EI osaa ilmaista näitä tavalla, joka olisi valaiseva. Jotta huumori olisi huvittavaa, sen tulee pohjata vakavuuteen. Jotta vauhti olisi vauhdikasta, sen rinnalle tarvitaan hitautta. Jotta henkilöt olisivat uskottavia, heidän välilleen tarvitaan jännitteitä. Kaikki tämä puuttui. Elämäni huonoin elokuva.
All you need is Love

Toope

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - heinäkuu 19, 2020, 10:39:19
Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - heinäkuu 19, 2020, 07:37:40
Jokos kantislaiset ovat uskaltautuneet oikeisiin eläviin kuviin? Katselin että salit täytetään korkeintaan puoliksi. Enemmänkin tilaa näyttäisi varaustilanteen perusteella olevan. Tarjonta vain ei ole kovin kummoinen vielä.

Ehkä lähtisin jos hintakin pantaisiin puoliksi.  ::)
Ehkä itse menen vasta seuraavaa Star Warsia katsomaan, vaikka tuomitsen sen jo nyt... :P

-:)lauri

Mäen ole nähnyt elokuvaa Rare Exports. Mun on pitänyt katsoa se ties kuinka monta kertaa, mutta aina kun olen muistanut leffan, ei ole ollut aikaa ja aina kun on ollut aikaa, en ole muistanut leffaa. Onko se hyvä leffa?
Selvin merkki psykoosista on se, että kuvittelee ajattelevansa vain kylmän rationaalisesti ja loogisesti.

a4

#558
Lainaus käyttäjältä: Amore - heinäkuu 31, 2020, 12:45:23
Kävin elokuvissa, ensimmäistä kertaa tänä vuonna, jos dokumenttielokuvia ei lasketa. Nyt teki kuitenkin mieli korjata koronakauden kulttuurivajetta. Tarjolla oli korealainen, Oscareita kerännyt ja "kaikkien" ylistämä Parasite. Se on kertomus köyhästä perheestä, joka haaveilee rikkaiden elämästä ja onnistuukin hankkiutumaan työntekijöiksi tällaiseen perheeseen. Ensin perheen poika pääsee rikkaan perheen tyttären yksityisopettajaksi antamaan englannintunteja. Sitten hän suosittelee siskoaan sinne taideterapeutiksi pikkupojalle. Perheen isä ujutetaan autokuskiksi ja äiti kotiapulaiseksi.

Filmi alkaa nopealla vauhdilla, joka katsoessa tuntui johdannolta. Ajattelin, että okei, henkilöt pitää saada nopeasti rikkaaseen perheeseen ja sitten "juttu" oikeasti alkaa. Mutta kun hösellys vain jatkui, niin olikin todettava, että tässä onkin tultu katsomaan farssia. Onhan se tyylilaji sekin, muttei minun makuuni. Farssit tuntuvat kovin vanhanaikaisilta. Elokuvaa oli kestänyt tuskin puolta tuntia kun jo aloin ajatella, että pitäisi poistua. Yleensä teen niin, jos elokuva ei yhtään ala vetää 20-30 minuutin kuluessa, mutta nyt kai oli kulunut liian pitkä aika ilman elokuvia, koska harjaantumiseni oli herpaantunut. Jäin odottamaan, että farssi syvenisi joksikin, että tapahtuisi kehitystä, näkökulma laajenisi. Olin tässä vaiheessa jo todennut, että elokuvan juoni on ennalta arvattava ja että vitsit eivät naurata. Henkilöhahmot eivät olleet uskottavia eikä heidän välillään ollut jännitteitä, dynamiikkaa. Köyhien perhe oli häikäilemättömiä huijareita ja manipulaattoreita ja rikkaiden perhe yksinkertaisia ja naiiveja hölmöjä. Kesti ikuisuuden ennen kuin tarinassa tapahtui käänne. Talon kellarissa paljastui asuvan vielä yksi ihminen. Mutta hänkin oli yhtä epäuskottava ja ohut hahmo kuin muutkin. Ja sitten koko tylsä mössöjuoni "ratkaistiin" väkivaltaisella kliimaksilla. Ällöttävää. Mutta samalla ihan yhdentekevää. Kun kaikki paperinohuet henkilöhahmot muutenkin olivat täysin epäkiinnostavia, niin mitä väliä, vaikka joku haavoittuisi tai kuolisi. Ihan sama. Väkivaltakohtauksesta oli tehty pitkä ja näyttävä. Oliko sen tarkoitus ironisoida Hollywood-elokuvien räiskintää? Tarantino goes East? Näyttävästi tehtyä tyhjänpäiväisyyttä. Väkivallan jälkeen seurasi epilogimainen nihilistinen filosofointijakso, jonka sanoma oli, ettei millään ole mitään väliä. Oliko tarkoitus siis vain läimäistä katsojaa päin naamaa? Ähäkutti, tähän tuhlasit yli 2 tuntia elämästäsi!

Ehkä koko jutun oli tarkoitus olla jonkinlaista elokuvaa elokuvista. Teknisesti kaikki näytti "hienolta", siistiltä, muoviselta. Ihan kuin isoissa Hollywood-tuotannoissa. Juoni eteni rivakasti raiteellaan kuin juna. Näennäisen näppärää. En tiedä, olivatko näyttelijät hyviä, koska hahmojen ohuus ei antanut heille mahdollisuutta yllättää millään tavoin. On siis todettava, että ehkä näyttelijät olivat elokuvan paras osuus. He tekivät, minkä annetuissa puitteissa voivat. Yhdentekevistä aineksista ei voi keittää kokoon muuta kuin yhdentekevyyttä.

Jälkeenpäin lueskelin elokuva-arvioita Parasiitista. Yksi kirjoittaja kertoi järkyttyneensä lehdistönäytöksessä kuullessaan yleisön naureskelevan filmin "hauskoille" tapahtumille köyhien huijatessa törkeästi hölmöjä rikkaita. Hän tulkitsee asenteen heijastavan vallitsevaa kulttuurista ilmapiiriä, jossa "liberaali" ideologia naamioituu edistykseksi. Jossa ideologia ja fiilikset ovat tärkeämpiä kuin faktat ja asiallisuus. Milleniaalien kulttuuria, joka ei pysty itsekritiikkiin, vaan marssii kohti tuhoa, naureskellen. Tällaisena elokuva oli kyllä osuva ajankuva. Sille voisi antaa pisteitä, jos uskoisi ohjaajan pyrkineen tällaiseen sanomaan, mutta valitettavasti hän ei vaikuta syvälliseltä ajattelijalta. Pelkkä elokuvanörtti, joka kyllä osaa asioita teknisesti, osaa myös arvioida maailmantilaa rakenteellisella tasolla, mutta EI osaa ilmaista näitä tavalla, joka olisi valaiseva. Jotta huumori olisi huvittavaa, sen tulee pohjata vakavuuteen. Jotta vauhti olisi vauhdikasta, sen rinnalle tarvitaan hitautta. Jotta henkilöt olisivat uskottavia, heidän välilleen tarvitaan jännitteitä. Kaikki tämä puuttui. Elämäni huonoin elokuva.
Kävin elämäni ensimmäisessä korona-ajan elokuvanäytöksessä. Toukokuussa umpeutuneella sarjalipulla joka on jatketusti voimassa lokakuun alkupuolelle. Jo ovella tuli selväksi että nyt on poikkeusajat. Ja elokuvateatterit ovat kusessa. Minut ohjattiin ostamaan lippuni itsepalvelulaitteesta. Karja-aidattuna löysin helposti tieni pintoja desifioivien työntekijöiden ohi saliin, märehtimään eväitäni. Puolet salin penkeistä oli tasaisin välein varattu turvaväleiksi. Elämäni ensimmäinen elokuvakokemus takarivissä, jonka valitsin niskaan yskijöiden varalta. Päivänäytöksessä arkipäivänä korealaisen taide-elokuvan parissa meitä oli kolme katsojaa eikä kukaan yskinyt. Pakolliset koronaohjeet valkokankaalla ennen elokuvaa loivat myös tunnelmaa. Tässä kohtaa annan stereotyyppisenä suomalaisena täydet pisteet korona-elokuvissa käynnille.

Itse elokuva kutkutti valmiiksi jo mielessäni Rentun aiempien mainintojen ja Amoren virkistävän analyysin ansiosta. Sekä mediasuitsutuksen kohottamana odotusarvona ihmisen lihaksi ja vereksi muuttuvasta elokuvaehtoollisesta.
Huomasin pitäväni elokuvasta heti alusta asti. Musiikin ja useiden hauskojenkin dramaattisten tai vauhdikkaiden kohtausten vuoksi tuntui kuin katsoisi oopperaa. Musta huumori ja yhteiskunnallisuus tuntuivat myös olevan kantava näkökulma. Itselleni vieraampi aasialainen kulttuuri sekä siihen nopeasti globalisoituneen länsimaisuuden mukanaan tuoma oma pinnallisuutensa toivat myös oman lisänsä elokuvan hahmojen syvyyteen. Suvantovaiheitakin elokuvasta löytyi sopivasti pohdiskelulle ja eväiden syömiselle.
Aluksi epäesteettinen kotona notkuva ketku köyhälistöperhe tuntui ansaitsevan elokuvan nimen itselleen, mutta pian heistä paljastui kukkaan puhkeavia luovia lahjakkuuksia, yhteistyökykyisiä ja työteliäitä paremman elämän sinnikkäitä tavoittelijoita.
Keskiluokkaisuuskin olisi kellariperheelle ollut jo iso hyppy tulvivalta kusevien juoppojen kujalta, puhumattakaan yläluokan paratiisin kotiavaimista. Vähemmästäkin juopuu ja tulee krapula. Yhteiskunnallisen oopperan juoneen kuului myös eläimellisesti paikasta auringossa tai edes ihmisarvosta taisteleva yhtä perhettä laajempi kellariköyhälistö, kun työpaikoista kirjaimellisesti taisteltiin.
Muutamissa kohdissa nauroin ihmisyyden hauskuudelle, hyvässä ja pahassa. Oopperan paisuttelevalla tyylillä esitettynä.
Tarkennuksena vielä että oma nauruni oli lähes tyhjässä salissa kyllä hillittyä hihittelyä.
Elokuvan lopussa kävi selväksi kuinka epätasa-arvoisuus tekee kaikista ihmisistä raakoja tunteettomia parasiitteja toisilleen. Yläluokalla on vain varaa esittää huoletonta hyväntekijää, omassa kuplassaan. Kuten kellariperheen äiti kännissä filosofoi. Köyhälistön morsetellessa toisilleen, ja tarkkaavaisimmille yläluokan  lapsille omine roolipeleineen, omissa kellareissaan.

Tässä kaksi hauskinta kohtausta itselleni, jotka klassinen musiikki kohotti taivaisiin, eli tulvatupakointia ja kuseskelunestoa:





ja paljon muitakin kohtauksia. Rikkaalle etuoikeutetulle perheelle köyhät palvelijat olivat eksoottisia oudolle haisevia intiaaneja omissa ahtaissa reservateissaan.
Mieleen jäi mm. ilmastonmuutoskuvasto tulvavesineen köyhälistön asuinalueella joka pilasi ikävästi myös yläluokan syntymäpäiväretken. Mustaa huumoria ja symboliikka oli myös ikkunan tahallisessa jättämisessä auki kadulla kulkeneelle tuholaistorjujalle. Parasiittiperhe sai ilmaiset tappomyrkyt taloonsa. Köh!

Elokuva-ja tv-sarjafriikit lukevat teoksiaan täikamman kanssa kuin kirjafriikit:
Parasite's Interesting symbols

-:)lauri

#559
Blade of the Immortal -samuraielokuva katsottu. Oli oikein hyvä pätkä. Tosin erittäin väkivaltainen.
Selvin merkki psykoosista on se, että kuvittelee ajattelevansa vain kylmän rationaalisesti ja loogisesti.

-:)lauri

Project Power katsottu. Taas yksi scifisupervoimaelokuva. Ihan mukiinmenevää nykyaikaista B-luokan toimintaviihdettä. Tosin ei erottunut edellisestä amerikkalaisesta b-luokan toimintascifistä.
Selvin merkki psykoosista on se, että kuvittelee ajattelevansa vain kylmän rationaalisesti ja loogisesti.

-:)lauri

Mistähän mahtaa johtua jenkkien b-luokan toimintaelokuvien alennustila? Vanhat länkkärit vaikuttavat sivistyselokuvilta näihin verrattuna. Nykyajan b-luokan leffa ei ole mistään kotoisin ilman edes yhden sankarin supervoimia. Viholainen lahdataan nykyään lähes järjestäen räjäyttämällä koko kortteli ilmaan. Vanhat länkkärit perustuivat dialogeihin ja kaksintaisteluihin revolverein. Ennen vuotta 2000 viihdyttävä b-luokan toimintaleffa ei edellyttänyt yhtään supervoimia. Sankarin ei tarvinnut osata edes kunfua. Karate riitti.
Selvin merkki psykoosista on se, että kuvittelee ajattelevansa vain kylmän rationaalisesti ja loogisesti.

Toope

Ehkä viihde-elokuville tulee tilausta, kun yleisö kyllästyy Hollywoodin tyrkytykseen?

Norma Bates

Katselin taannoin Joker-elokuvan. Oli jotenkin pettymys. En tiedä mitä olin odottanut - varmaan samanlaista itselleni merkittävää elokuvakokemusta kuin koin Loganin kohdalla. Olihan elokuvasta saanut etukäteen mielikuvan että kyseessä on sarjakuvahahmo, mutta realistisella twistillä. Realismi on ihan ok aina silloin tällöin, mutta tässä jotenkin tökki jokin. Nihilismi? Kurjuus? En osaa sanoa, ja siksi juuri en olekaan mikään erinomainen elokuvakriitikko.

Sitten katselin leffan Ad Astra. Taaskaan ei oikein napsunut. Olin ilmeisesti käsittänyt väärin kun olin luullut että elokuvassa kohdataan vieras äly ainakin lopussa. Autistispiirteisenä elokuvasta jäi sellainen maku että se tuputti näkemystä että vaikka et ihmisistä tykkää, niin yritä niitä nyt kumminkin auttaa. Miksei tietty joo.

Eilen vuorossa oli Once Upon a Time in Hollywood. Leffaa aloitellessani hoksasin että en ole tainnut nähdä yhtä ainutta Tarantinon elokuvaa jota olisin inhonnut, joten pitäisiköhän minun jatkossa muistaa mainita hänet yhdeksi lempiohjaajistani, kun listaamaan käyn. Hah, en sitten tälle leffalle oikein lämmennyt. Kehtaisiko sanoa jopa että vähän tylsä. Ja loppu oli tavallaan toisinto yhdestä toisesta Tarantinon leffasta, mutten sano millä tavalla ettei tule spoiler(*.

Koska kaikki em. elokuvat oli tullut ostettua kun kerta halvalla sai, niin onhan tämä vähän semmoinen lievän kiukutuksen aihe. Olisi pitänyt odottaa että saan nämä lainattua kirjastosta, kun ne sinne kumminkin kaikki tulee, ollen sen sortin leffoja että yksikään isompi kirjasto ei niitä jätä hankkimatta. No, teatterissahan nämä olisivat tulleet vieläkin kalliimmaksi.  ::)

*) Tarantinon kohdalla toisaalta uuskäytön ymmärtää, koska oikeastaan hänen koko tuotantonsa idea on vanhojen ideoiden kierrättäminen. Kun hän nyt kierrättää omankin ideansa, niin hän tavallaan nostaa itsensä ohjaajien kärkikaartiin...?

a4

#564
^ Joker maistui itselleni juuri realisminsa ansiosta. Tietynlainen kasvukertomus. :)
Ad Astrassa taidettiin matkata Zen-viisauden tavoin mutta härän sijasta avaruusaluksella etsimään itseään. Enemmän tai vähemmän tietoisesti.

Tänään kävin elokuvissa katsomassa..

Hilma af Klint - ilmeisen tuolla puolen
Beyond the Visible - Hilma af Klint


Koko taidemaailman 1900-luvun alussa mullistanutta abstraktia tyyliä luultiin pitkään Kandinskyn, Malevichin ja Mondrianin aloittamaksi. Nykyään tiedämme enemmän. Tyylin aloitti ruotsalainen naistaiteilija.
Hilma af Klint maalasi suurenmoisia abstrakteja töitä jo vuonna 1906, useita vuosia aikaisemmin kuin venäläiset jar anskalaiset avantgardistit. Useat tunnustettujen taiteilijoiden maalaukset muistuttavat af Klintin varhaisimpia töitä. Olisiko Kandinsky voinut nähdä af Klintin maalauksia ja ottanut niistä vaikutteita? Ajatus on huumaava.
Af Klintin maalaukset löydettiin sattumalta Tukholman Strandvägenillä sijaitsevalta ullakolta 1960-luvun lopussa, eivätkä ne tuolloin herättäneet innostusta suurten taideinstituutioiden piirissä. Nykyään on toinen ääni kellossa. Tukholman Moderna, Louisiana Tanskassa ja New Yorkin Guggenheim, Turun taidemuseo ja Helsingin Taidehallli ovat kaikki järjestäneet ylistettyjä af Klint –näyttelyitä.
Saksalaisohjaaja Halina Dyrschka onnistuu dokumentissaan sijoittamaan Hilma af Klintin ansaitsemalleen paikalle taidehistoriassa, sekä välittämään hänen töidensä ajattoman, hengellisen ja suurenmoisen tunneskaalan.

https://www.finnkino.fi/event/303481/title/hilma_af_klint_-_ilmeisen_tuolla_puolen/
Hilma af Klint - ilmeisen tuolla puolen -elokuvan virallinen traileri

Jep. katsojiakin oli lähes puolet enemmän kuin viime viikon käynnilläni. Meitä oli viisi.
Mielenkiintoinen dokkari. Klint kiusaa taidemaailmaa vielä haudankin takaa, kieltäessään teostensa myynnin.
Eräs asiantuntija veikkasi silti muutaman vuosikymmenen sisällä tämän taidemarkkinoilla olemattoman ja taidehistoriassa
monien muiden naistaiteilijoiden tavoin aiemmin tuntemattoman naistaiteilijan nousevan Ruotsin kuuluisimmaksi taiteilijaksi. Jännää oli myös tämänkin abstraktin taiteen tekijän teosten aikaansaamat voimakkaat tunnetilat katsojissa.
https://kantapaikka.net/index.php/topic,31.msg70949.html#msg70949

Toope

Jotkut kriitikot ehkä arvostavat elokuvia toisin kuin normaalit ihmiset:
https://www.facebook.com/henry.laasanen.9/posts/2931112910333841
Minustakin tuntuu, että masturboisin siilin kanssa mieluummin kun katsoisin tuollaista...
Mitäpä minä taiteesta tietäisin? Joillekinhan vaginamonologitkin ovat taidetta... :o

Amore

Lainaus käyttäjältä: a4 - elokuu 17, 2020, 19:44:58
Tänään kävin elokuvissa katsomassa..

Hilma af Klint - ilmeisen tuolla puolen
Beyond the Visible - Hilma af Klint


Koko taidemaailman 1900-luvun alussa mullistanutta abstraktia tyyliä luultiin pitkään Kandinskyn, Malevichin ja Mondrianin aloittamaksi. Nykyään tiedämme enemmän. Tyylin aloitti ruotsalainen naistaiteilija.
Hilma af Klint maalasi suurenmoisia abstrakteja töitä jo vuonna 1906, useita vuosia aikaisemmin kuin venäläiset jar anskalaiset avantgardistit. Useat tunnustettujen taiteilijoiden maalaukset muistuttavat af Klintin varhaisimpia töitä. Olisiko Kandinsky voinut nähdä af Klintin maalauksia ja ottanut niistä vaikutteita? Ajatus on huumaava.
Af Klintin maalaukset löydettiin sattumalta Tukholman Strandvägenillä sijaitsevalta ullakolta 1960-luvun lopussa, eivätkä ne tuolloin herättäneet innostusta suurten taideinstituutioiden piirissä. Nykyään on toinen ääni kellossa. Tukholman Moderna, Louisiana Tanskassa ja New Yorkin Guggenheim, Turun taidemuseo ja Helsingin Taidehallli ovat kaikki järjestäneet ylistettyjä af Klint –näyttelyitä.
Saksalaisohjaaja Halina Dyrschka onnistuu dokumentissaan sijoittamaan Hilma af Klintin ansaitsemalleen paikalle taidehistoriassa, sekä välittämään hänen töidensä ajattoman, hengellisen ja suurenmoisen tunneskaalan.

https://www.finnkino.fi/event/303481/title/hilma_af_klint_-_ilmeisen_tuolla_puolen/
Hilma af Klint - ilmeisen tuolla puolen -elokuvan virallinen traileri

Jep. katsojiakin oli lähes puolet enemmän kuin viime viikon käynnilläni. Meitä oli viisi.
Mielenkiintoinen dokkari. Klint kiusaa taidemaailmaa vielä haudankin takaa, kieltäessään teostensa myynnin.
Eräs asiantuntija veikkasi silti muutaman vuosikymmenen sisällä tämän taidemarkkinoilla olemattoman ja taidehistoriassa
monien muiden naistaiteilijoiden tavoin aiemmin tuntemattoman naistaiteilijan nousevan Ruotsin kuuluisimmaksi taiteilijaksi. Jännää oli myös tämänkin abstraktin taiteen tekijän teosten aikaansaamat voimakkaat tunnetilat katsojissa.
https://kantapaikka.net/index.php/topic,31.msg70949.html#msg70949

Näin tämän elokuvan jo tammi-helmikuussa, jolloin se esitettiin Docpoint-festivaalin ohjelmistossa. Siis ennen korona-aikaa. Esityspaikkana oli Oodissa sijaitseva Kino Regina, joka on KAVI:n (entinen SEA Suomen elokuva-arkisto) elokuvien esityspaikka pääsääntöisesti. Hyvä teatteri ja hyvä elokuva. Tällaiset kuva-aiheiset elokuvat on syytä katsoa suurelta kankaalta, erityisesti kun monet af Klintin maalaukset ovat hyvin kookkaita. Olin myös nähnyt hänen töitään Taidehallin näyttelyssä. Seikka, jota elokuvassa painotettiin oli, että af Klint tulisi huomioida taidehistoriassa abstraktin maalaustaiteen pioneerina ennen virallisen historiankirjoituksen tähän asti kanonisoimaa Kandinskyä. Af Klintin aikakauden taidemaailmaa valotettiin kiinnostavasti, samoin kuin itse maalarin persoonaa ja toiminnan motiiveja. Maalausten värimaailmasta pääsee suurten kuvien kautta oikein herkuttelemaan. Vaikka elokuva on aineistoltaan runsas, se on hallittu eikä hukuta katsojaa faktoihin. Selväksi tulee kuitenkin, että tutkittavaa ja elokuva-aiheita riittää vastaisuudessakin. Tulin katsomisesta sekä kylläiseksi että nälkäiseksi, kuten hyvän äärellä kuuluukin.
All you need is Love

Hayabusa

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - elokuu 16, 2020, 09:52:48
Eilen vuorossa oli Once Upon a Time in Hollywood. Leffaa aloitellessani hoksasin että en ole tainnut nähdä yhtä ainutta Tarantinon elokuvaa jota olisin inhonnut, joten pitäisiköhän minun jatkossa muistaa mainita hänet yhdeksi lempiohjaajistani, kun listaamaan käyn. Hah, en sitten tälle leffalle oikein lämmennyt. Kehtaisiko sanoa jopa että vähän tylsä. Ja loppu oli tavallaan toisinto yhdestä toisesta Tarantinon leffasta, mutten sano millä tavalla ettei tule spoiler(*.
...
*) Tarantinon kohdalla toisaalta uuskäytön ymmärtää, koska oikeastaan hänen koko tuotantonsa idea on vanhojen ideoiden kierrättäminen. Kun hän nyt kierrättää omankin ideansa, niin hän tavallaan nostaa itsensä ohjaajien kärkikaartiin...?

Tarantino kierrättää myös erittäin osuvasti hyvää musiikkia leffoissaan. Tuossa Hollywood-pätkässä minä ja moni muu leffateatterissa repesi nauruun kun väkivaltakohtauksen kesken lähti soimaan
Ressu ja punainen paroni.
An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur

-:)lauri

Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme: Kohtalon miekka katsottu, oli ihan mukiinmenevä "samurai" -elokuva. Netflixissä on ollut jostain syystä paljon tämän genren pätkiä.
Selvin merkki psykoosista on se, että kuvittelee ajattelevansa vain kylmän rationaalisesti ja loogisesti.

a4

Lainaus käyttäjältä: Amore - elokuu 17, 2020, 23:50:15
Näin tämän elokuvan jo tammi-helmikuussa, jolloin se esitettiin Docpoint-festivaalin ohjelmistossa. Siis ennen korona-aikaa. Esityspaikkana oli Oodissa sijaitseva Kino Regina, joka on KAVI:n (entinen SEA Suomen elokuva-arkisto) elokuvien esityspaikka pääsääntöisesti. Hyvä teatteri ja hyvä elokuva. Tällaiset kuva-aiheiset elokuvat on syytä katsoa suurelta kankaalta, erityisesti kun monet af Klintin maalaukset ovat hyvin kookkaita. Olin myös nähnyt hänen töitään Taidehallin näyttelyssä. Seikka, jota elokuvassa painotettiin oli, että af Klint tulisi huomioida taidehistoriassa abstraktin maalaustaiteen pioneerina ennen virallisen historiankirjoituksen tähän asti kanonisoimaa Kandinskyä. Af Klintin aikakauden taidemaailmaa valotettiin kiinnostavasti, samoin kuin itse maalarin persoonaa ja toiminnan motiiveja. Maalausten värimaailmasta pääsee suurten kuvien kautta oikein herkuttelemaan. Vaikka elokuva on aineistoltaan runsas, se on hallittu eikä hukuta katsojaa faktoihin. Selväksi tulee kuitenkin, että tutkittavaa ja elokuva-aiheita riittää vastaisuudessakin. Tulin katsomisesta sekä kylläiseksi että nälkäiseksi, kuten hyvän äärellä kuuluukin.
Hän oli lisäksi hyvin koulutettu taiteilija sekä suosittu ja taitava luontoaiheiden ja muotokuvien maalaaja ja piirtäjä.
Tämä niille jotka pitävät abstrakteja töitä tekeviä epäonnistuneina taiteilijoina.
Harrastamansa oman aikansa muotivillitys spiritismi lienee, kaikkea tutkivan asenteensa lisäksi, ollut hyvää harjoitusta hänelle sopineesta nykykäsittein sanottuna flow-tyyppisestä maalaamistyylistä.
Myös teosofiassa hänelle yhdistyi (jumalan)maailman tutkiminen ja tieteen uusimpien löytöjen mukaisesti etenkin näkyvän tuolle puolen jäävän maailman löytäminen flow-tilassa. Dokkarissa tuotiin esiin myös mielenkiintoinen pointti, että teosofia oli itsenäiselle sen ajan naiselle tie tasa-arvoon, kuten feminismi nykyään.
Salaperäinen vegaani joka tilasi ison määrän kananmunia ateljeeseen jossa hän harjoitti salataiteitaan. :)