Kirjoittaja Aihe: Filmaattiset filmit eli ehtoisat elävät kuvat  (Luettu 33602 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Amore

  • Konkari
  • ***
  • Viestejä: 973
  • Totuuden kuvastin
Vs: Filmaattiset filmit eli ehtoisat elävät kuvat
« Vastaus #555 : Heinäkuu 31, 2020, 12:45:23 »
Kävin elokuvissa, ensimmäistä kertaa tänä vuonna, jos dokumenttielokuvia ei lasketa. Nyt teki kuitenkin mieli korjata koronakauden kulttuurivajetta. Tarjolla oli korealainen, Oscareita kerännyt ja ”kaikkien” ylistämä Parasite. Se on kertomus köyhästä perheestä, joka haaveilee rikkaiden elämästä ja onnistuukin hankkiutumaan työntekijöiksi tällaiseen perheeseen. Ensin perheen poika pääsee rikkaan perheen tyttären yksityisopettajaksi antamaan englannintunteja. Sitten hän suosittelee siskoaan sinne taideterapeutiksi pikkupojalle. Perheen isä ujutetaan autokuskiksi ja äiti kotiapulaiseksi.

Filmi alkaa nopealla vauhdilla, joka katsoessa tuntui johdannolta. Ajattelin, että okei, henkilöt pitää saada nopeasti rikkaaseen perheeseen ja sitten ”juttu” oikeasti alkaa. Mutta kun hösellys vain jatkui, niin olikin todettava, että tässä onkin tultu katsomaan farssia. Onhan se tyylilaji sekin, muttei minun makuuni. Farssit tuntuvat kovin vanhanaikaisilta. Elokuvaa oli kestänyt tuskin puolta tuntia kun jo aloin ajatella, että pitäisi poistua. Yleensä teen niin, jos elokuva ei yhtään ala vetää 20-30 minuutin kuluessa, mutta nyt kai oli kulunut liian pitkä aika ilman elokuvia, koska harjaantumiseni oli herpaantunut. Jäin odottamaan, että farssi syvenisi joksikin, että tapahtuisi kehitystä, näkökulma laajenisi. Olin tässä vaiheessa jo todennut, että elokuvan juoni on ennalta arvattava ja että vitsit eivät naurata. Henkilöhahmot eivät olleet uskottavia eikä heidän välillään ollut jännitteitä, dynamiikkaa. Köyhien perhe oli häikäilemättömiä huijareita ja manipulaattoreita ja rikkaiden perhe yksinkertaisia ja naiiveja hölmöjä. Kesti ikuisuuden ennen kuin tarinassa tapahtui käänne. Talon kellarissa paljastui asuvan vielä yksi ihminen. Mutta hänkin oli yhtä epäuskottava ja ohut hahmo kuin muutkin. Ja sitten koko tylsä mössöjuoni ”ratkaistiin” väkivaltaisella kliimaksilla. Ällöttävää. Mutta samalla ihan yhdentekevää. Kun kaikki paperinohuet henkilöhahmot muutenkin olivat täysin epäkiinnostavia, niin mitä väliä, vaikka joku haavoittuisi tai kuolisi. Ihan sama. Väkivaltakohtauksesta oli tehty pitkä ja näyttävä. Oliko sen tarkoitus ironisoida Hollywood-elokuvien räiskintää? Tarantino goes East? Näyttävästi tehtyä tyhjänpäiväisyyttä. Väkivallan jälkeen seurasi epilogimainen nihilistinen filosofointijakso, jonka sanoma oli, ettei millään ole mitään väliä. Oliko tarkoitus siis vain läimäistä katsojaa päin naamaa? Ähäkutti, tähän tuhlasit yli 2 tuntia elämästäsi!

Ehkä koko jutun oli tarkoitus olla jonkinlaista elokuvaa elokuvista. Teknisesti kaikki näytti ”hienolta”, siistiltä, muoviselta. Ihan kuin isoissa Hollywood-tuotannoissa. Juoni eteni rivakasti raiteellaan kuin juna. Näennäisen näppärää. En tiedä, olivatko näyttelijät hyviä, koska hahmojen ohuus ei antanut heille mahdollisuutta yllättää millään tavoin. On siis todettava, että ehkä näyttelijät olivat elokuvan paras osuus. He tekivät, minkä annetuissa puitteissa voivat. Yhdentekevistä aineksista ei voi keittää kokoon muuta kuin yhdentekevyyttä.

Jälkeenpäin lueskelin elokuva-arvioita Parasiitista. Yksi kirjoittaja kertoi järkyttyneensä lehdistönäytöksessä kuullessaan yleisön naureskelevan filmin ”hauskoille” tapahtumille köyhien huijatessa törkeästi hölmöjä rikkaita. Hän tulkitsee asenteen heijastavan vallitsevaa kulttuurista ilmapiiriä, jossa ”liberaali” ideologia naamioituu edistykseksi. Jossa ideologia ja fiilikset ovat tärkeämpiä kuin faktat ja asiallisuus. Milleniaalien kulttuuria, joka ei pysty itsekritiikkiin, vaan marssii kohti tuhoa, naureskellen. Tällaisena elokuva oli kyllä osuva ajankuva. Sille voisi antaa pisteitä, jos uskoisi ohjaajan pyrkineen tällaiseen sanomaan, mutta valitettavasti hän ei vaikuta syvälliseltä ajattelijalta. Pelkkä elokuvanörtti, joka kyllä osaa asioita teknisesti, osaa myös arvioida maailmantilaa rakenteellisella tasolla, mutta EI osaa ilmaista näitä tavalla, joka olisi valaiseva. Jotta huumori olisi huvittavaa, sen tulee pohjata vakavuuteen. Jotta vauhti olisi vauhdikasta, sen rinnalle tarvitaan hitautta. Jotta henkilöt olisivat uskottavia, heidän välilleen tarvitaan jännitteitä. Kaikki tämä puuttui. Elämäni huonoin elokuva.
All you need is Love