Minulla taitaa olla pienta ongelmaa tuon ylityksen kanssa. Kyllä se ylittyy ja tulistun, mutta en osaa sitä näyttää tai näytän sen niin, että kohde ei sitä ymmärrä. Joskus nuoruudenpäivinä yritin opetella ilmaisemaan esimerkiksi kolistelemalla astioita ylenmäärin tiskatessani, että nyt olin kiukkuinen. Tuokin kuihtui siihen, että pelkäsin rikkovani jotain tarpeettomasti.
Kiinnostavaa.
Veikkaan että se on aika yleistä sensuroida ja pyrkiä kontrolloimaan omaa suuttumusta. Ainakin itsellä siihen on liittynyt sellainen pelko, että jos nyt tulistuneena sanon jotain, se voi tehdä tosi pahaa jälkeä ja sillä voi olla kauaskantoisia seurauksia.
Asiana tämä tietysti liittyy myös jämäkkyyteen. Mun käsitys nyt tästä on sellainen, että ei siinä oikein ole muuta keinoa kuin ottaa vähän enemmän toisten ihmisten ja läheisten kanssa riskejä. Kaikista vaikein tilanne on silloin, kun on pitkään padonnut tunteitaan ja on tottunut niitä aina siivoamaan pois näkyvistä. Silloin siinä ihan todella voi käydä niin, että kun sitten johonkin asiaan reagoi ja näyttää tunnetta, sieltä helähtää hitosti muutakin kuin vain siihen asiaan liittyvää.
Mutta sitten jos opettelee siihen suuntaan, että suht nopeasti sanoo ja kertoo niistä omista rajoista, se muuttuu sikäli helpommaksi, että sieltä ei ehkä sitten niin paljoa tule hallitsemattomasti mukana kaikki se muu turhautuminen.
Ajattelen tästä niin, että siinä on sellainen ristiriita että... on olemassa sellaista omien pelkojen ja keskeneräisten käsittelemättömien asioiden toisten päälle kaatamista. Siinä aiheuttaa toisille kärsimystä, ja joskus se on turhaa paskaa. Siinä on joku sellainen "hyvän käytöksen" järkevä vaatimus, että ajattelee toisia ihmisiä ja niidenkin parasta. Kysyy vaikka että voinko kertoa tästä, tai itse miettii ja päiväkirjan tai jonkun muun keinon avulla vähän käsittelee niitä asioita valmiiksi ennen kuin puhuu.
Mutta sitten... silloin jos homma normitetaan tällä tavalla, että toisia pitää kohdella pelkästään lempeästi ja kaikki pitää tarjoilla sellaisena varmasti vaarattomana kiisselinä, minusta tämä on ihan oikeasti huono ja väärä kuva siitä, mitä on onnistunut ja kokonaisvaltainen kanssakäyminen. Silloin pidetään piilossa sitä, että me kaikki opetellaan asioiden käsittelemistä tahoillamme ja se on sellainen juttu, joka on joka tapausessa aina kesken. Joskus sillä että sanoo jotain harkitsematonta ja huonosti käsiteltyä keskeneräistä paskaa on sellainen funktio, että se paljastaa toiselle, että tässä kohtaa mä nyt menen tän asian käsittelyssä. Ja se myös tekee näkyväksi sen, että se ei ole mikään joko/tai-homma tai staattinen asia, vaan että... miten hitossa tän nyt sanoo ei niin kliseisesti. Että siinä ollaan itse kukin sellaisella matkalla, jossa voi oikeasti kehittyä ja aina ei tarvitse olla ne samat asiat niin kohtuuttoman vaikeita.
Toi on osittain tosi epäselvästi sanottu, mutta ehkä joku tästä tavoittaa jotain. Tää liittyy siihenkin, kun a4 hiljattain linkkasi jutun lukiossa opetettavista vuorovaikutustaidoista. Pidän sitä tosi hyvänä, että tällaisia asioita opetetaan. Some ja muu tekniikka on nuorille niin keskeistä, että semmosia kuuntelun ja ihan kehollisen vuorovaikuttamisen taitoja varmaan on hyväkin ihan treenailla joskus erikseen. Mutta usein tämmösissä asioissa syntyy sellainen "laupeuden teatteri" jossa vähän virheellisesti annetaan sellainen kuva, että a) tää homma olis joskus valmis ja b) sitten kun se on valmis, se näyttää siltä, että kaikki on semmosia ylitsevuotavan pehmeitä ja lempeitä aivan kaiken aikaa.
Toi jälkimmäinen on ainakin mun tän hetkisen käsityksen mukaan paskaa. Kiinnostavalla tavalla paskaa, mutta silti paskaa
