Uutiset:

Ilmoitustaulu mahdollisten ongelmien varalta (wikimedia.org / Etherpad)

Sähköpostia ylläpidolle: kantapaikanherra (at) gmail.com

Main Menu

Vanhemmuudesta

Aloittaja Edward, huhtikuu 19, 2019, 21:45:13

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

a4

#15
Minulla on vahvempi tunneside läheiseen ihmissuhteeseen kuin biologiseen läheisyyteen.
En ole kuitenkaan koiraihminen. Pelkkä koiras vain.
En leijonien tavoin ole valmis tappamaan uusioperheen mukana tulevia lapsia. Enemmän pelkään joidenkin hämähäkkien tavoin naaraan syövän päättömän uljaan vartaloni parittelun jälkeen.
En myöskään arvosta yhtä paljon satasen arvoista sukunimeä kuin orjakaupasta löytymätöntä ihmissuhdetta.
Mutta se olen vain minä.
https://yle.fi/uutiset/3-9412431

Aave

Hyviäkin syitä nimensä vaihtamiseen on, mutta itse en vaihtaisi omaani mistään hinnasta. Minut on nimetty suvussani vuosisatoja kulkeneiden miesten nimien mukaan ja sukunimikin on sen verran harvinainen ja hyvä, että ei tulisi kuuloonkaan. Semminkin, että omistamani maat kantavat myös sukuni nimeä. Jos joskus menisin vielä naimisiin, niin se on vaimo joka saisi muuttaa sukunimensä, tai sitten olisi yhdistetty sukunimi. Tai no, oikeastaan olen penseä senkin ajatuksen suhteen.
"...Did they get you to trade your heroes for ghosts?" - David Gilmour
Stasik - Lullaby For The
Enemy

safiiri

Lainaus käyttäjältä: Kopek - helmikuu 23, 2020, 21:46:07
Lainaus käyttäjältä: safiiri - helmikuu 23, 2020, 12:22:57
Kaiken kaikkiaan minä koen ja näen vanhemmuuden vielä enemmän suhteeksi, joka muodostuu yhdessä eläessä ja lapsesta vastuuta kantaessa. Se biologinen jälkeläisyys on asiassa lopulta triviaali yksityiskohta.

Jos asia on näin, eikö sukunimien antaminen lapsille syntymän yhteydessä ole turhaa. Joutaisihan sen antaa myöhemminkin. 

Niin. Eikä siitäkään ole lopulta niin kauaa, kun koko sukunimeäkään ei edes kaikilla ollut. Kuten vaikkapa isoisälläni, joka sitten sukunimilain tullessa joutui sellaisen itselleen valitsemaan. Tosin se tunneside lapseen kyllä alkaa muodostua heti lapsen syntymän jälkeen. Sikäli tämä "josukus myöhemmin" alkaa kyllä ihan heti. Tosin laki pitää sentään mahdollisena isyyden tutkimisen vaatimisen mahdollisuuden kaksi vuotta eteenpäin. Sukunimen antamisesta huolimatta.

Mä en kyllä ihan heti hiffaa millä logiikalla sä tämän sukunimen asiaan liität. Itse esim. en koe lasteni olevan jotenkin vähemmän lapsiani, vaikka meillä ei olekaan yhteistä sukunimeä. Enkä kyllä ajattele myöskään olevani jotenkin vähemmän mieheni vaimo, vaikka en koskaan hänen nimeään ottanut. Eiköhän tuo nimellä omistaminen ole vähän sellainen vanhentunut ajatusmalli, joka ei enää ole mitenkään itsestään selvästi asia, josta ajatellaan kaikki "yhtenä miehenä" ihan samalla lailla.

Lainaa
Jos biologinen jälkeläisyys on vain triviaali yksityiskohta, eikö syntyneitä lapsia voisi jakaa synnyttäneille äideille summan mutikassa vähän niin kuin leluja laatikosta, tyyliin tämä sinulle, tuo tuolle.

Oops. Nyt taisin sohaista herkkään kohtaasi, kun nuin kiukkuat. Jos biologinen vanhemmuus olisi ainoa mahdollinen pohja tunnesiteen muodostumiselle, pitäisi adoptiovanhemmuuden ja uusioperheen vanhemmuuden olla jotain b-luokan vanhemmuutta. Eikä kukaan tietenkään kykenisi hankkimaan lasta luovutettujen sukusolujen avulla. Mites ajattelet asiaa lasten kannalta? Luuletko heidän rakastavan vähemmän niitä vanhempia, joihin ei ole "aitoa" biologista sidettä?

Sanotaanpas nt näin: Minua tavattomasti hämmästyttää, jos ihminen ensin pystyy hoivaamaan lasta omanaan täysin rinnoin vuosien ajan, mutta sitten hylkäämään tämän kylmästi, jos paljastuukin, etei kyse olekaan biologisesta jälkeläisestä. Aika pelottavaa jokaisen adoptiolapsen kannalta. Jos "suhdanteet" muuttuvat, onkin mahdollista vain yksipuolisesta lopettaa koko homma?? Koska vanhemmuus on silkka biologinen asia?

Lainaa
Joillekin biologinen jälkeläisyys on merkityksetön asia, mutta joillekin se ei ole.

Mutta onko tuollainen asenne jotain, minkä pitäisi nauttia sellaista lain tuomaa suojaa, joka mahdollistaa lapsen hylkäämisen ja yksipuolisen irrottautumisen? Onko ihan oikeasti tässä se osapuoli, jonka oikeuksia pitää lailla suojella se mies, jota perkele ei saa huijata elättämään toisen miehen pentuja? Miksei sitten voida näiltä, joille tämä on kynnyskysymys, odottaa, että välttävät yksinkertaisesti joutumasta siihen isyysolettamatilanteeseen? Oma moka, jos ei hiffaa tätä avioitumiseen liittyvää pikku yksityiskohtaa. Pysyisivät avoliitossa, jolloin isyyden tutkimista on kätevämpää vaatia aina.

Lainaa
Eläinmaailmasta esimerkiksi tiedetään se, että kun urosleijona tapaa naaraan, jolla on pentuja, se tappaa vieraat pennut ja parittelee sen jälkeen naaraan kanssa. Miksei se vain ala hoitaa noita pentuja, vaikka niillä onkin vieras isä. Mitäs nyt biologialla. Eikö ole julmaa tappaa avuttomat pennut? Joku ehkä selittää, että uros tappaa pennut siksi, että sen jälkeen naarasta vasta alkaa kiinnostaa seksi uuden miehen kanssa. Ehkä. Toisaalta naarasleijonaa ei ehkä voi myöskään väkisin raiskata kuten ihmisnaaraan. Se voisi olla vaarallista jopa leijojaurokselle.

Ja millä perusteella ihminen tässä vertautuu biologialtaan juuri leijonaan? Ei vaikkapa suteen, joka elää laumoissa, joissa kaikki pennut ovat aina vain alfaparin pentuja, mutta joita kyllä hoivataan koko lauman voimin - jopa niin, että biologia on järkännyt muut lauman naaraat hormonaaliseen tilaan, joka mahdollistaa varaemoksi ryhtymisen tarpeen vaatiessa. Biologinen ilmiö, joka koiralla tuottaa valeraskauden. Miksei vertauskohtana ole käki ja ne linnut, jotka käenpojat kasvattaa? Miksei se "oikea biologia", jota ihmisen pitäisi noudattaa ei ole sitä, mistä saadaan kivoja facejuttuja, kun mitä kummallisimpia yhdistelmiä syntyy jonkin eläimen ryhtyessä varaemoksi ihan toisen eläinlajin poikaselle tai miksei sitä "biologista todellisuutta" edusta ne ankanpojat, jotka leimautuu siihen, joka paikalle sattuu?

JOS tässä biologialla ryhdytään selittämään, niin sitten saman tien kai pitäisi luopua jostain yhteiskunnan taholta tulevasta ajatuksesta, että lapsista kollektiivisesi on tärkeää pitää huolta. Joten lakkautetaan lastensuojelulaitokset ja orpodit sekä sijaisvanhemmuus ja adoptioärjkestelmä "biologianvastaisina". Ennen kaikkea pitäisi poistaa se perkeleen isyysolettama avioliitossa ja aina tutkia geenitestillä jokainen syntyvä lapsi. Sillä onhan ihan mahdoton ajatus, että mies kiintyy ihmiseen, joka ei olekaan oikeastaan hän itse. Miehellä on kyky vain rakastaa itseään ja lasta, joka on edes puoliksi samaa. (Ihan oikeesti - sä annat aika masentavan kuvan siitä, mitä on ns. isänrakkaus.)

Lainaa
Jostakin syystä koen biologisen sukulaisuuden aidompana sukulaisuutena kuin sellaisen sukulaisuuden, joka perustuu adoptioon jossakin kohtaa sukulaisketjussa.

Vai niin. So? Senkö mukaan pitäisi vaikkapa laki laatia?

LainaaMinulla on joitakin aitoja biologisia pikkuserkkuja ja muutama pikkuserkku, joiden äiti on aikoinaan adoptoitu sukuumme. Tämä nainen on/oli muodollisesti isäni serkku ja hänen lapsensa siten muodollisesti pikkuserkkujani, mutta en ole koskaan pitänyt näitä ihmisiä oikeina sukulaisinani, vaikka tiedänkin, että naisen pienenä lapsena adoptoinut isoisäni sisar piti lasta omanaan aivan kuten olisi pitänyt biologista lasta. Ja lapsi piti tätä naista äitinään. Mutta silti veri oli vettä sakeampaa, ja nainen selvitti aikuisena (adoptioäitinsä kuoltua) biologisen ei-adoptoidun sisarensa, ja naiset pitivät yhteyttä. Tämä biologinen sisar oli naisen pojan häisskin, jossa hänet ainoan kerran näin. Aivan sisarensa näköinen. Eli kyllä se biologia siellä taustalla vain kummittelee, halusimmepa sitä tai ei. Adoptoiduilla lapsillakin herää yleensä jossakin vaiheessa tarve tietää biologiset juurensa.

Tuo kiinnostus biologisiin juuriin on taas täysin eri asia. Ihan varmasti adoptiolasta kiinnostaa se, että miksi ja millaisessa tilanteessa hänet on pois annettu. Mutta harvemmin tässä he käsittääkseni haluavat vaihtaa vanhempansa niihin "aitoihin" tai tuntevat, että heidän tunnesiteensä adoptiovanhempiin jotenkin väljähtyisivät. Kerro ihmeessä, jos tunnet tapauksia, joissa adoptiolapsi vaikkapa jättää vanhempansa ja vaihtaa biologisiin vanhempiinsa saatuaan heidät selville. Erityisesti olisi kiinnostavaa kuulla niistä adoptiolapsista, jotka kieltäytyvät adoptioisänsä perinnöstä, koska "veri on vettä sakeampaa".

Totta helvetissä biologinenKIN tausta kiinnostaa ja on tavattoman mielenkiintoista havainnoida sitä, miltä osin piirteet tosiaan kulkevat geeneissämme. Mutta silti minua kyllä tavattomasti hämmästyttää, jos joku pystyy useamman vuoden perheenä elämisen jälkeen täysin lopettamaan lastensa rakastamisen vain, koska paljastuu, että dna ei täsmää. Silloinhan hyvät hyssykät sentään lapsen asema tunteissa on jopa kehnompi kuin perheen koiran.

Xantippa

Lainaus käyttäjältä: safiiri - helmikuu 24, 2020, 07:00:55
Totta helvetissä biologinenKIN tausta kiinnostaa ja on tavattoman mielenkiintoista havainnoida sitä, miltä osin piirteet tosiaan kulkevat geeneissämme. Mutta silti minua kyllä tavattomasti hämmästyttää, jos joku pystyy useamman vuoden perheenä elämisen jälkeen täysin lopettamaan lastensa rakastamisen vain, koska paljastuu, että dna ei täsmää. Silloinhan hyvät hyssykät sentään lapsen asema tunteissa on jopa kehnompi kuin perheen koiran.


Yksinkertaistat tilanteen lähes olkiukon tasolle. En usko, että esimerkkitilanteessa hylkäys tapahtuu sen vuoksi - jos edes tapahtuu ollenkaan - että ohoh dna ei täsmää. Kyllä taustalla on huomattavasti suuremmat mielenmyllerrykset ja kokemus koko vanhemmuudesta, perhe-elämästä ja luottamuksesta läheisimpiin ihmisiin.

Vertailet myös koko ajan sitkeästä tätä tilannetta adoptioon, vaikka tulit jo itsekin aiemmin myöntäneeksi, että eihän näitä verrata. Ei voi verrata tilannetta, jossa vuosikaupalla (todennäköisemmin, prosessi on pitkä ja vaikea) valmistaudutaan ottamaan vastaan toisten lapsi, tilanteeseen, jossa koko perheen dynamiikka muuttuu itselle ehkä jopa käsittämättömästi.

Tämä asia periaatteessa voisi tapahtua myös toisin päin. Entäpä, jos mies vaihtaisi synnärillä lapsen omaan ja rakastajattaren lapseen? Antaisi Safiiri pois sinun lapsesi ja tilalle tulisi lapsi, jolle mies haluaa taata hyvän ydinperheen elämän? Onnistuisiko sinulta todella kohauttaa olkaa ja todeta, että oh well, näitä nyt sattuu. Ei tässä mitään pohtimista ole, en mieti, missä lapseni on nyt, eikä tule mieleenkään pohtia, kuka, mikä missä on tämän lapsen äiti. Ja teini-ikäinen lapsi tyytyisi tähän ihan samaan, mukisematta toteaisi, että ei, mulla on mahtava mutsi, ei kiinnosta nämä aikuisten kotkotukset, näillä mennään!

Mitä tulee taas isyyslakiin, niin onhan se aivan vinoutunut. Kun katsotaan nimenomaan sitä, miten erilaisia perheet ovat nyt, miten monimuotoisuus on laajentunut, on aivan kummallista roikkua isyyslain ollessa kyseessä jossakin muinaismuiston tyyppisessä käsityksessä avioliitosta. Jos tässäkin tapauksessa olisi ollut tarkoituksena ainoastaan taata lapselle elatus, olisi tietysti reilua, että elatusvelvollisuus olisi siirtynyt lapsen biologiselle isälle. Ikävää tietysti hänelle, että 13 vuoden takaiset "synnit" tulevat näin vaivaamaan, mutta semmoista se on, seksistä voi seurata isyys/äitiys.

Jos näin olisi toimittu, olisi itse asiassa todennäköisempää, että 13 vuotta lapsen kanssa elänyt mies olisi edelleen lapsen elämässä, sillä hänellä olisi siihen mahdollisuus ilman katkeruutta, jota epäoikeudenmukaisuuden kokemus ei hämärrä.

Tämä on mielestäni kysymys, jossa emme vaan voi syödä ja säästää sitä kakkua. Jos toteamme, että lapsen etu menee aina ensin, se tarkoittaa, että juuri lapsen biologisille vanhemmille meidän on pakko lisätä vastuita. Emme me voi johonkin naiveihin ideologioihin (kyllä sosiaalinen vanhemmuus on voimakkaampaa kuin biologinen) perustaa lakia lapsen edusta. Emme, vaikka nämä ajatukset kieltämättä ovat, etenkin näin lapsettoman silmiin, kovin vetoavia. Mutta kun ne eivät useinkaan todennu, enkä usko, että tämä tuomio, niin lainvoimainen kuin onkin, oikeasti ajoi tämänkään lapsen etua.

T: Xante

safiiri

Olkiukkoja osaat vallan ansiokkaasti itsekin nyt rakennella. Kuten vaikkapa että en näe millään tapaa ongelmallisena sitä naisen petollisuutta tässä. Niinhän en ole missään vaiheessa sanonut. Kunhan vain olen todennut, että exän petollisuus ei ole sen lapsen vika. Elatusmaksut taas - ovat lapsen elatukseen, eivät exän iloksi, maksettavia. Minusta tässä sen aikuisen ja vastuullisen roolin pitäisi langeta - aikuisille ja vastuullisille. Vaikka kuinka ottaisi pannuun ja tuntuisi haljulta ja olisi katkera, niin kaikki ne ovat tunteita, joiden ei pitäisi vaikuttaa siihen vastuuseen lapsesta, joka käytännön vanhemmuuden kautta on syntynyt. Kuten lakikin asian näkee - sosiaalinen vanhemmuus ei lopu verikokeeseen tai paljastuksiin lapsen biologisesta isästä. JOs vanhemmilla menee välit poikki, niin välit lapseen pitäisi pyrkiä säilyttämään silti. Myös taloudellinen vastuu hänestä jatkuu erosta ja katkeruuksista huolimatta. Vanhemmuus nyt vain on myös sitä.

Adoptioon vertaan vain siinä, että tunneside on täysin mahdollinen ja ihan yhtä syvä ilman yhteisiä geenejä. Exän tekojen ei pitäisi sitä tuhota - koska parisuhde on eri suhde kuin vanhemmuus.

Minusta lasta ei kertakaikkiaan ole mahdollista noin vain pallotella eestaas sen mukaan, mikä kulloinkin sattuu olemaan parisuhteen tila. TÄTÄ painottaa mielestäni käsitys siitä, että se sosiaalinen isyys ajaa geneettisen perimän ohi ja yli. Isyysolettama on hyvinkin paljolti nimenomaan lapsen suojaksi asetettua. Paljon on muuten valitettu nimenomaan siitä, ettei avoliitossa isyys synny yhtä lailla oletuksen kautta. Monet ovat kokeneet vanhentuneeksi juuri siinä käytetyn "isyyden tunnustamisen". TOisaalta taas homopariskunnat ovat toivoneet isyysolettaman tapaista mallia, sillä perheen sisäinen adoptio tulee voimaan myöhässä.

Sanoisin, että ei tämä kyllä niin mitenkään itsestäänselvästi mene, että nykyaikaa olisi tutkia automaattisesti aina dna ennen vanhemmuuden virallistumista.

Minua ihmetyttää se, että jos kerran - kuten yrität esittää - tapauksessa mies toki olisi halunnut olla edelleen isä, mutta vain päästä maksuista - niin juuri sehän vasta kummallinen kuvio olisi. Haluaisiko hän siis olla kyllä päättämässä lapsen asioista huoltajana, tapaamisoikeudet jne. mutta ilman kustannuksia? Miten ihmeessä SE voisi toimia? Elatusmaksu lankeaa vain, koska hän de facto haluaisi lopettaa sen isyytensä. SE taas minusta ei ole lasta kohtaan oikein. Lasta, joka siis ei ole pettänyt ketään, vaan on kasvanut hyvässä uskossa vanhempiinsa luottaen. Nyt sitten molemmat osoittautuvat petollisiksi: toinen ei ole kertonut totuuden mukaisesti isyydestä ja toinen heittää hanskat tiskiin. Koska exän toiminta kismittää.

Kyllä mä ymmärrän, ettei sillä miehellä ole hyvä mieli ja hän on oikeutettu tuntemaan katkeruutta. Mutta silti - lapsenko niskaan se katkeruus saa kaatua?

Xantippa

Lainaus käyttäjältä: safiiri - helmikuu 24, 2020, 13:42:14
Minua ihmetyttää se, että jos kerran - kuten yrität esittää - tapauksessa mies toki olisi halunnut olla edelleen isä, mutta vain päästä maksuista - niin juuri sehän vasta kummallinen kuvio olisi. Haluaisiko hän siis olla kyllä päättämässä lapsen asioista huoltajana, tapaamisoikeudet jne. mutta ilman kustannuksia? Miten ihmeessä SE voisi toimia? Elatusmaksu lankeaa vain, koska hän de facto haluaisi lopettaa sen isyytensä. SE taas minusta ei ole lasta kohtaan oikein. Lasta, joka siis ei ole pettänyt ketään, vaan on kasvanut hyvässä uskossa vanhempiinsa luottaen. Nyt sitten molemmat osoittautuvat petollisiksi: toinen ei ole kertonut totuuden mukaisesti isyydestä ja toinen heittää hanskat tiskiin. Koska exän toiminta kismittää.

En ole yrittänyt esittää, enkä esitä mitään tälläistä. Älä työnnä suuhuni sanoja.

Kuka tässä nyt väittää, että mikään tässä souvissa olisi lasta kohtaan oikein? En ainakaan minä. Minun kantani on ollut alun perin ja johdonmukaisesti, että nykyinen isyyslaki ei mielestäni turvaa lapsen oikeuksia ja vielä vähemmän sillä on tarjottavaa miehelle. En sano myöskään, että dna tai biologia olisi AINUT vaikuttava tekijä, mikä pitää ottaa huomioon. Sanon, että on tapauksia kuten tämä, jossa nyt kuitenkin se mielestäni on vaikuttava tekijä, joka pitäisi ottaa huomioon.

Vielä enemmän se pitäisi ottaa huomioon niissä tapauksissa, jossa lapsi on tehty vanhempien ollessa erossa, mutta ei eronneita, kuten tämä yksi kaveri, joka teki lapsen naisen kanssa ja nainen palasi vuoden sisällä aviomiehensä luokse, eikä lapsen isällä ollut asiaan nokan koputtamista. Lapsi ei ole hänen, vaan aviomiehen.

Kun sitten puhutaan tämän keissin ongelmallisuudesta, oletatko muuten, että jos mies nyt vain olisi niellyt mielipahansa, jatkanut saumattomasti isyyttään, asia olisi sillä taputeltu? Että teinille tämä ratkaisu olisi ollut riittävä, että elämä jatkuisi tosta noin, hän kokisi tyytyväisenä, että iskähän se siinä - vai mitä oikein olettaisit?

Minä en näe suurimpana ongelmana naisen petollisuutta tässä. Näen ongelmana sen, että yhteiskunnassamme ei ole edelleenkään ole valmiuksia käsitellä näitä tapauksia, jotka todella ovat ongelmallisia, eivätkä mene samaan sapluunaan kuin ihmisten yhteiselot ja -erot tapaavat mennä. Että sännätään lain taakse miettimättä, miten hyvä se laki oikeastaan onkaan, vai onko.

Itse väitän, että reilummat ja selkeämmät lait myös isyyden suhteen vahvistaisivat myös miesten sosiaalista vanhemmuutta. Kyllähän sitä nyt varjostaa fiilis, että loppupeleissä lapset ovat naisen ja hän määrittelee miehen aseman perheessä.

Ai näin ei missään nimessä pitäisi olla? No ei todellakaan pitäisikään! Ja ennen kuin tarjoat ratkaisuksi "jos mies on hyvä mies ja hyvä isä, hänellä ei ole mitään ongelmaa ottaa perheessä roolia", niin pliis, älä.

T: Xante

safiiri

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - helmikuu 24, 2020, 14:49:14
Lainaus käyttäjältä: safiiri - helmikuu 24, 2020, 13:42:14
Minua ihmetyttää se, että jos kerran - kuten yrität esittää - tapauksessa mies toki olisi halunnut olla edelleen isä, mutta vain päästä maksuista - niin juuri sehän vasta kummallinen kuvio olisi. Haluaisiko hän siis olla kyllä päättämässä lapsen asioista huoltajana, tapaamisoikeudet jne. mutta ilman kustannuksia? Miten ihmeessä SE voisi toimia? Elatusmaksu lankeaa vain, koska hän de facto haluaisi lopettaa sen isyytensä. SE taas minusta ei ole lasta kohtaan oikein. Lasta, joka siis ei ole pettänyt ketään, vaan on kasvanut hyvässä uskossa vanhempiinsa luottaen. Nyt sitten molemmat osoittautuvat petollisiksi: toinen ei ole kertonut totuuden mukaisesti isyydestä ja toinen heittää hanskat tiskiin. Koska exän toiminta kismittää.

En ole yrittänyt esittää, enkä esitä mitään tälläistä. Älä työnnä suuhuni sanoja.

Kuka tässä nyt väittää, että mikään tässä souvissa olisi lasta kohtaan oikein? En ainakaan minä. Minun kantani on ollut alun perin ja johdonmukaisesti, että nykyinen isyyslaki ei mielestäni turvaa lapsen oikeuksia ja vielä vähemmän sillä on tarjottavaa miehelle. En sano myöskään, että dna tai biologia olisi AINUT vaikuttava tekijä, mikä pitää ottaa huomioon. Sanon, että on tapauksia kuten tämä, jossa nyt kuitenkin se mielestäni on vaikuttava tekijä, joka pitäisi ottaa huomioon.

Vielä enemmän se pitäisi ottaa huomioon niissä tapauksissa, jossa lapsi on tehty vanhempien ollessa erossa, mutta ei eronneita, kuten tämä yksi kaveri, joka teki lapsen naisen kanssa ja nainen palasi vuoden sisällä aviomiehensä luokse, eikä lapsen isällä ollut asiaan nokan koputtamista. Lapsi ei ole hänen, vaan aviomiehen.

Kun sitten puhutaan tämän keissin ongelmallisuudesta, oletatko muuten, että jos mies nyt vain olisi niellyt mielipahansa, jatkanut saumattomasti isyyttään, asia olisi sillä taputeltu? Että teinille tämä ratkaisu olisi ollut riittävä, että elämä jatkuisi tosta noin, hän kokisi tyytyväisenä, että iskähän se siinä - vai mitä oikein olettaisit?

Minä en näe suurimpana ongelmana naisen petollisuutta tässä. Näen ongelmana sen, että yhteiskunnassamme ei ole edelleenkään ole valmiuksia käsitellä näitä tapauksia, jotka todella ovat ongelmallisia, eivätkä mene samaan sapluunaan kuin ihmisten yhteiselot ja -erot tapaavat mennä. Että sännätään lain taakse miettimättä, miten hyvä se laki oikeastaan onkaan, vai onko.

Itse väitän, että reilummat ja selkeämmät lait myös isyyden suhteen vahvistaisivat myös miesten sosiaalista vanhemmuutta. Kyllähän sitä nyt varjostaa fiilis, että loppupeleissä lapset ovat naisen ja hän määrittelee miehen aseman perheessä.

Ai näin ei missään nimessä pitäisi olla? No ei todellakaan pitäisikään! Ja ennen kuin tarjoat ratkaisuksi "jos mies on hyvä mies ja hyvä isä, hänellä ei ole mitään ongelmaa ottaa perheessä roolia", niin pliis, älä.

T: Xante

No mä nyt lähinnä esitin, ettei SEKÄÄN ihan loistavaan lopputulemaan asiassa johda, että isä vapautetaan isyydestään. Sehän nimittäin ei myöskään sillä poispyyhkiydy olemasta. Siten minun on vaikeaa yhtyä kuoroon, joka lähinnä päivittelee oikeuden päätöksen kohtuuttomuutta. Minusta se ei ollut kohtuuton, vaikkakaan mitään kaikki hyvin, jos näin tehdään -ratkaisua ei ole varmasti olemassakaan, vaikka miten päin väännettäis. Lähinnä siis kerroin, että myöskään isyyden lakkauttaminen ei olisi oikeudenmukaisempi tai parempi ratkaisu - minusta. Että asiassa on muitakin näkökulmia kuin voivotella isän julmaa kohtaloa. Mikä lienee ilmeistä, jos oikeuskin sellaiseen päätyi (jos siis nyt leikitään, että päätös elatusmaksuvelvollisuudesta tosiaan on tuollainen kanta).

Eikä ainakaan olisi ok, että nykyisen lain vallittessa sitten kuitenkin oikeus päättäisi tuomita toisin ja lainvastaisesti.

Mä en keksi, millainen sen lain pitäisi olla, jotta se olisi parempi. Mutta sulla ehkä on tästä jokin ehdotus? Että millä tapaa se dna pitäisi ottaa huomioon, mutta kuitenkin niin, ettei asia tämän enempää sitten kaadu sen kaikkein vähiten asioihin vaikuttamaan päässeen eli lapsen niskaan? Kenen pitäisi maksaa lapsen elatuksesta? Entäs, jos sitä biologista isää ei saada selville? Entäs, jos lapsi kieltää isyyden selvittämisen (joka on 15 vuotta täyttäneellä oikeus tehdä)?

Kopek

#22
Tässä uudestaan vastaukseni safiirin kommenttiin. Edellisellä kerralla tuli niin kiire lopettaa, että en ehtinyt lukea tekstiäni läpi, jolloin olisin huomannut, että yksi vinoviiva jäi pois ja lainaukset olivat sen vuoksi miten sattuu.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - helmikuu 24, 2020, 07:00:55

Mä en kyllä ihan heti hiffaa millä logiikalla sä tämän sukunimen asiaan liität.


Tulkitsin mielipiteen "biologinen jälkeläisyys on asiassa lopulta triviaali yksityiskohta" tarkoittavan sitä, että lapsen biologisella sukulaisuudella vanhempiinsa ei ole suurta merkitystä. Kärjistin tätä väitettä hieman ja jatkoin...

"Jos asia on näin, eikö sukunimien antaminen lapsille syntymän yhteydessä ole turhaa."

Ehkä minun olisi pitänyt ilmaista asia toisin. Tarkoitin sitä, että kun lapsi syntyy, hänet merkataan sekaannuksen välttämiseksi lapulla, jossa lukee hänen äitinsä sukunimi. Tällä tavoin yhdistetään äiti ja lapsi toisiinsa, ettei lapsi vaihtuisi jonkun toisen äidin lapseen. Sukunimi on tässä vain apuväline, kun henkilötunnustakaan lapsella ei vielä ole. Tällä tavalla yhdistin sukunimen tähän asiaan. Nimellä sinänsä ei ole merkitystä. Se on vain apuvälinen identifioimiseen.

Täsmensin vielä tätä mielipidettäni seuraavasti...

"Jos biologinen jälkeläisyys on vain triviaali yksityiskohta, eikö syntyneitä lapsia voisi jakaa synnyttäneille äideille summan mutikassa vähän niin kuin leluja laatikosta, tyyliin tämä sinulle, tuo tuolle."

En tietenkään ollut täysin vakavissani enkä esittänyt, että noin pitäisi tehdä. En jaksa toistaa sitä, että taas kerran pelkästään vitsailin, mutta tällainen tyyli minulla on. En osaa ottaa huomioon tosikkoja, jotka lukevat kaiken niin kuin se on (Simo Salmisen laulua lainatakseni, vai menikö se noin).

Lainaus käyttäjältä: safiiri - helmikuu 24, 2020, 07:00:55

Oops. Nyt taisin sohaista herkkään kohtaasi, kun nuin kiukkuat.

Enhän minä suinkaan kiukunnut.

En ole lukenut alkuperäistä uutista, mistä tässä on keskusteltu. En osaa ottaa kantaa siihen.

Olen tainnut joskus kertoakin, että toimin aikoinaan noin kahdeksan kuukauden ajan lastenvalvojan virassa, ja tuona aikana selasin läpi viraston mapit, joissa kerrottiin aiheeseen liittyvistä tapauksista, joita oli käsitelty. Aikamoisia tarinoita löytyi, kun poliisin voimin oli etsitty esimerkiksi kauppamatkustajaa, joka oli yöpynyt joskus aikoinaan paikkakunnan hotellissa ja vietänyt romanttisen yön paikallisen nuoren tytön kanssa, joka nyt kaipasi lapselleen elatusmaksujen maksajaa. Mies löytyi lopulta ja pakotettiin verikokeisiin, joiden tulos oli, että kyseessä on lapsen isä. Eli ei muuta kuin kuvetta kaivamaan melko pitkäksi aikaa siitä eteenpäin. Hotelliyö tuli kalliiksi. En tiedä, muodostuiko lapsen ja hänen isänsä välille koskaan minkäänlaista isä-lapsi -suhdetta. Eipä tainnut muodostua.

Yhdessä tapauksessa lapsen äiti kieltäytyi paljastamasta isäehdokasta. Syyksi arveltiin, että isä oli tunnettu paikkakunnan merkkihenkilö, joka maksoi naisen hiljaiseksi suurella kertakorvauksella tai salaisella elatussopimuksella. Erilaisia henkilöitä arveltiin aina kunnanjohtajaa myöten, mutta ainakaan suurelle yleisölle lapsen isä ei koskaan paljastunut. Tunsin tuon äitihenkilön jollakin tasolla myös papereiden ulkopuolelta.

Iltapäivälehdessä kerrottiin, että J. Donnerin hautajaisissa hänen viisi poikaansa olivat ensimmäisen kerran samassa kuvassa, ja että "suhdetta ei ikinä ollut". Tällaisiakin isyyksiä siis on. Jostakin syystä joidenkin julkkisten (mm. Albert Einstein ja John Lennon) suhde lapsiinsa on ollut epätavallinen.

P.S. Otsikko tuo mieleen hieman epämukavan tilanteen, jonka keskellä elän juuri nyt tällä viikolla. Kyse on lapsenlapseni vanhemmuuden tuomasta kiistasta eli viime kädessä siitä, tuleeko hänestä suomalainen poika vai saksalainen poika. Ratkaisun päivät ovat juuri nyt. Tällä hetkellä hän on suomalaisessa päiväkodissa ja oppii joka päivä lisää suomen kieltä. Saksan suunnasta painostetaan ankarasti, että sinne olisi tultava ja heti. Ratkaisu olisi todennäköisesti pysyvä. Lapsi leikkii parhaillaan parin metrin päässä, kun kirjoitan tätä. Tämä on aika stressaava tilanne.

Xantippa

#23
Lainaus käyttäjältä: safiiri - helmikuu 24, 2020, 15:04:22
No mä nyt lähinnä esitin, ettei SEKÄÄN ihan loistavaan lopputulemaan asiassa johda, että isä vapautetaan isyydestään. Sehän nimittäin ei myöskään sillä poispyyhkiydy olemasta. Siten minun on vaikeaa yhtyä kuoroon, joka lähinnä päivittelee oikeuden päätöksen kohtuuttomuutta. Minusta se ei ollut kohtuuton, vaikkakaan mitään kaikki hyvin, jos näin tehdään -ratkaisua ei ole varmasti olemassakaan, vaikka miten päin väännettäis. Lähinnä siis kerroin, että myöskään isyyden lakkauttaminen ei olisi oikeudenmukaisempi tai parempi ratkaisu - minusta. Että asiassa on muitakin näkökulmia kuin voivotella isän julmaa kohtaloa. Mikä lienee ilmeistä, jos oikeuskin sellaiseen päätyi (jos siis nyt leikitään, että päätös elatusmaksuvelvollisuudesta tosiaan on tuollainen kanta).

Itse asiassa muuten olet itsesi kanssa aikas epälooginen, tarkemmin asiaa syynäten.

Nythän siis puhuttiin vain elatuksen lakkauttamisesta, jota omassa mielessäsi jatkat automaattisesti isyyden lakkauttaumiseen. Miksi ihmeessä mies ei voisi olla jos ei päättämässä lapsen asioista,niin neuvomassa niissä, saada säännöllisiä tapamaamisoikeuksia jne, vaikka hän ei osallistuisikaan lapsen elatukseen? Kiivailet siitä, että nämä asiat eivät saa olla DNAsta kiinni, mutta nähtävästi ne sitten ovat rahasta kiinni. Toisin sanoen: eikö mies siis voi olla mielestäsi oikeutettu tuettuun sosiaaliseen vanhemmuuteen, ellei hän ole elatusvelvollinen?

Jos ihan sitä lasta nyt yksistään ajatellaan, eikö sentään hänen etunsa olisi ollut, että elatus järjestetään jotain muuta kautta?

Lainaus käyttäjältä: safiiri - helmikuu 24, 2020, 15:04:22
Eikä ainakaan olisi ok, että nykyisen lain vallittessa sitten kuitenkin oikeus päättäisi tuomita toisin ja lainvastaisesti.

Mä en keksi, millainen sen lain pitäisi olla, jotta se olisi parempi. Mutta sulla ehkä on tästä jokin ehdotus? Että millä tapaa se dna pitäisi ottaa huomioon, mutta kuitenkin niin, ettei asia tämän enempää sitten kaadu sen kaikkein vähiten asioihin vaikuttamaan päässeen eli lapsen niskaan? Kenen pitäisi maksaa lapsen elatuksesta? Entäs, jos sitä biologista isää ei saada selville? Entäs, jos lapsi kieltää isyyden selvittämisen (joka on 15 vuotta täyttäneellä oikeus tehdä)?

Kuten sanottua, biologisilla vanhemmilla tulisi ensisijaisesti olla vastuu omien lapsien elatuksesta. Myös silloin, kun se on kiusallista, myös silloin, kun se aiheuttaa riitaa puolison kanssa - eikö tämä ollut sinunkin käsityksesi, että vanhempien parisuhde, oli se mihin suuntaan hyvänsä, ei saisi vaikuttaa lapsen elatukseen. Tässä tapauksessa siis todennäköisesti oli tiedossa, kuka lapsen isä on, joten sinne se lasku kuuluu minun mielestäni. Varmasti voi olla sangen ikävä laskuselvitys, mutta sitä minä taas en voivottele.

Jos isä kertakaikkiaan ei ole tiedossa tai sitä ei kerrota, toimitaan kuten tänäkin päivänä: yhteiskunta maksaa.

Jos 15-vuotias lapsi kieltää isyyden selvittämisen, hänen oletetaan olevan perillä, mitä se tarkoittaa ja hänelle täytyy selvittää, mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että hän luopuu isänsä elatusmaksuista ja perinnöstä ja yhteiskunta hoitaa elatuksen siihen saakka, kunnes hän täyttyy 18 v.

Eli oikeastaan lakimuutos tarvittaisiin vain siihen, että epäselvissä tapauksissa myös miehellä olisi samat oikeudet kuin äidillä tai lapsella selvittää isyys. Kuulostaa kamalan epäreilulta, eiks jee.

T: Xante

Muoksis: korjaan sen verran, että muuten tiedä, vaikuttaako elatusmaksuista kieltäytyminen perimyskaareen, varmaankaan ei.

a4

#24
En ymmärrä sitä, mitä epäoikeudenmukaisuutta on vaatia vanhemmalta myös taloudellista tukea lapselleen, vaikka hän olisi paljastunut biologisen vanhemmuuden sijasta vain sosiaaliseksi ja juridiseksi vanhemmaksi kyseiselle lapselle.
Pelkän biologisen vanhemmuuden tunnustava kanta taitaisi olla ainoa mahdollinen peruste tuntea epäoikeudenmukaisuutta kyseisessä tilanteessa.

Mistä päästään myös sukupuolisuuden eri muotoihin.

Nuo ovat eri ketjujen aiheita, mutta noista päästää myös tämän ketjun aiheeseen, tarkastelemalla vanhemmuutta sen sijaan että tarkasteltaisiin isyyttä ja äiteyttä eli miehuutta ja naiseutta.
Tarkastelemalla aikuisen suhdetta lapseen tai toiseen aikuiseen.
Kuten tarkastelemme ihmisyyttä ja ihmisten välisiä suhteita, hiusten värin, kätisyyden, pituuden tai painon sijasta.
Joissain tilanteissa toki voi olla tarpeellista todeta yksilö naaraaksi tai urokseksi. Ehdotuksia?
Biologisesta sukupuolisuudesta pitäisi kai tieteellisemmin puhua urosten ja naaraiden käsitteillä?

Xantippa

Lainaus käyttäjältä: a4 - helmikuu 26, 2020, 08:21:58
En ymmärrä sitä, mitä epäoikeudenmukaisuutta on vaatia vanhemmalta myös taloudellista tukea lapselleen, vaikka hän olisi paljastunut biologisen vanhemmuuden sijasta vain sosiaaliseksi ja juridiseksi vanhemmaksi kyseiselle lapselle.
Pelkän biologisen vanhemmuuden tunnustava kanta taitaisi olla ainoa mahdollinen peruste tuntea epäoikeudenmukaisuutta kyseisessä tilanteessa.

Mistä päästään myös sukupuolisuuden eri muotoihin.

Ei maksane vaivaa alkaa uudelleen pohtimaan tätä kysymystä tässä ketjussa. Aiheesta on sanottu aika paljon jo muualla.

T: Xante

safiiri

Lainaus käyttäjältä: a4 - helmikuu 26, 2020, 08:21:58
En ymmärrä sitä, mitä epäoikeudenmukaisuutta on vaatia vanhemmalta myös taloudellista tukea lapselleen, vaikka hän olisi paljastunut biologisen vanhemmuuden sijasta vain sosiaaliseksi ja juridiseksi vanhemmaksi kyseiselle lapselle.
Pelkän biologisen vanhemmuuden tunnustava kanta taitaisi olla ainoa mahdollinen peruste tuntea epäoikeudenmukaisuutta kyseisessä tilanteessa.

Mistä päästään myös sukupuolisuuden eri muotoihin.

Vähän samoja ajatuksia. Sosiaalisen vanhemmuuden katkaiseminen myös koetaan usein katkeran epäoikeudenmukaisena, jos sen eteen joutuu ilman omaa halua. Näitäkin sattuu mm. sateenkaariperheissä ja uusioperheissä, eikä siinäkään taida olla mitään itsestäänselvää loogista "oikeaa" toimintatapaa. Jopa isovanhempien suhdetta lapsenlapsiin erilaisissa erotilanteissa on vaadittu laillakin turvattavaksi. Jään miettimään sitä, miten sitten näissä se biologinen jälkeläisyys huomioitaisiin - kun myös siinä sukupolvessa saattaa olla kaikenlaisia vaiheita ja muutoksia, joten biologinen isovanhemmuuskaan ei aina kulje suoraviivaisen yksinkertaisesti käsi kädessä sen sosiaalisen isovanhemmuuden kanssa.

Jostain luin näitä lakipykäliä selittäneen artikkelin haastatteleman asiantuntijan (en enää löydä samaa lähdettä uudelleen) sanoneen. Että tuo isyyden toteamisen aikaraja on asetettu juuri suojaamaan sitä sosiaalista lapsi-vanhempi-suhdetta. Mutta ei mitenkään vain vanhemman oikeutena, vaan juurikin lapsen tilannetta rauhoittamaan. Ettei tämä asia voi olla ikäänkuin ikuisesti auki, ellei isyyttä ole nimenomaisesti dna-tutkimuksella todennettu. Onhan sekin aika outoa, jos dna menee ohi sen, mitä vanhemmat itse päättävät asiasta ajatella ja sopia. Toisaalta on sekin hyvä, ettei asiasta sopiminen ole vain mielen muuttuessa yksipuolisellakin ilmoituksella purettavissa. Luulen sen avaavan aikamoisen Pandoran lippaan, kun jo nyt erotilanteissa on aivan liian tavallista se kostomentaliteetti lapsen etua miettimättä.

Ja edelleen - kyllä pitäisi kumppanin kanssa puhua rehellisesti. Mutta näen kyllä täysin mahdollisena senkin psykologisen tilanteen, että koska toivoo kovasti isäksi sitä, jonka kanssa aikoo avioon, ei ehkä itselleenkään pysty myöntämään, että lapsi hyvinkin voi olla sen toisen miehen siittämä. Siis kyse ei aina ole harkitusta ja laskelmoivasta petollisuudesta, vaan aika inhimillisestä toimintatavasta. Ihan samanlaisesta kuin monissa muissakin asioissa, joissa petoksen ensimmäinen askel on itsepetos.

Näissä tilanteissa on aina niin helppoa ulkopuolisena olla kovasti oikeamoraalinen. Useimmiten kuitenkin helppous syntyy siitä, että ei lopulta tunne tilannetta ollenkaan kokonaan, vaan on jonkun pienen lehtijutun varassa - jossa jo luultavasti toimittajakin esittelee asian hieman puolueellisesti. Sama ilmiöhän on näissä tuohtumuksissa "väärästä tuomioista" oikeudessa. Muistelen tutkitun sitäkin, että jos ihmiset saavat kaiken oikeudessa esiin tulleen tiedon, he ovat taipuvaisia itsekin antamaan sen ehkä lievemmän tuomion asiassa. Mutta kun tiedossa on vain ne lehtijuttutiedot, he kokevat tuomion liian lepsuna.

PS. Viestit vois tosiaan siirtää sinne vanhemmuus-ketjuun.

Vaaraton Norsu

Lainaus käyttäjältä: a4 - helmikuu 26, 2020, 08:21:58
Nuo ovat eri ketjujen aiheita, mutta noista päästää myös tämän ketjun aiheeseen, tarkastelemalla vanhemmuutta sen sijaan että tarkasteltaisiin isyyttä ja äiteyttä eli miehuutta ja naiseutta.
Tarkastelemalla aikuisen suhdetta lapseen tai toiseen aikuiseen.
Kuten tarkastelemme ihmisyyttä ja ihmisten välisiä suhteita, hiusten värin, kätisyyden, pituuden tai painon sijasta.
Joissain tilanteissa toki voi olla tarpeellista todeta yksilö naaraaksi tai urokseksi. Ehdotuksia?
Biologisesta sukupuolisuudesta pitäisi kai tieteellisemmin puhua urosten ja naaraiden käsitteillä?

Tavoitteletko jonkinlaista vaihtoa keskustelussa etualalle nostetun ja taka-alalle jätetyn välillä?

[wanha] Naisilla on hoivavietti. Ne haaveilevat lapsista ja sellaisia saatuaan todella keskittyvät sen elämän hyväksi tekemiseen. Miehet ovat ruumiillisesti vahvempia ja harjaantuneempia ja ruummiillisesti rohkeampia. He huolehtivat kodin ulkopuolisesta piiristä, että koti olisi vakaa paikka lapsille kasvaa ja kehittyä. Lasten lähestyessä aikuisuutta, miehellä on erityinen rooli lapsen irtautuessa äidistä. Lapsi katsoo isään mallia katsoen ja isä auttaa lasta tämän siirtyessä kohti aikuisuutta. [/wanha]

[uusi] Varhaisimmassa vaiheessa vanhemmat jakavat tehtävät lapsen ruumiillisiin taprpeisiin vastattaessa. Toisen vanhemman ollessa töissä ja harrastuksissa toinen kantaa yksin vastuuroolin, kuitenkin keskustellen toisen kanssa lapsen ruumiin ja sosiaalisten taitojen kehittymisestä. Myöhemmissä vaiheissa vanhemmat koordinoivat keskenään kanssakäymisiään lapsen kanssa luodakseen tälle koherentin ja ymmärrettävän kasvuolosuhteen. Lapsen kasvaessa lapsi itse ottaa vastuuta omasta ruumiistaan ja käyttäytmisestään. Aikanaan lapsi on itse valmis vanhemman rooliin. [/uusi]

Vai tarkoitatko radikaalimmin, että miehet ja naiset tulevaisuudessa hoivavietissään ja kodin ulkopuolelle suuntautuvassa kunnianhimossaan ovat itse kukin asianomaisilla jatkumoilla yksilöllisillä kohdillaan?

a4

#28
Lainaus käyttäjältä: Vaaraton Norsu - helmikuu 26, 2020, 11:16:01
Lainaus käyttäjältä: a4 - helmikuu 26, 2020, 08:21:58
Nuo ovat eri ketjujen aiheita, mutta noista päästää myös tämän ketjun aiheeseen, tarkastelemalla vanhemmuutta sen sijaan että tarkasteltaisiin isyyttä ja äiteyttä eli miehuutta ja naiseutta.
Tarkastelemalla aikuisen suhdetta lapseen tai toiseen aikuiseen.
Kuten tarkastelemme ihmisyyttä ja ihmisten välisiä suhteita, hiusten värin, kätisyyden, pituuden tai painon sijasta.
Joissain tilanteissa toki voi olla tarpeellista todeta yksilö naaraaksi tai urokseksi. Ehdotuksia?
Biologisesta sukupuolisuudesta pitäisi kai tieteellisemmin puhua urosten ja naaraiden käsitteillä?

Tavoitteletko jonkinlaista vaihtoa keskustelussa etualalle nostetun ja taka-alalle jätetyn välillä?

[wanha] Naisilla on hoivavietti. Ne haaveilevat lapsista ja sellaisia saatuaan todella keskittyvät sen elämän hyväksi tekemiseen. Miehet ovat ruumiillisesti vahvempia ja harjaantuneempia ja ruummiillisesti rohkeampia. He huolehtivat kodin ulkopuolisesta piiristä, että koti olisi vakaa paikka lapsille kasvaa ja kehittyä. Lasten lähestyessä aikuisuutta, miehellä on erityinen rooli lapsen irtautuessa äidistä. Lapsi katsoo isään mallia katsoen ja isä auttaa lasta tämän siirtyessä kohti aikuisuutta. [/wanha]

[uusi] Varhaisimmassa vaiheessa vanhemmat jakavat tehtävät lapsen ruumiillisiin taprpeisiin vastattaessa. Toisen vanhemman ollessa töissä ja harrastuksissa toinen kantaa yksin vastuuroolin, kuitenkin keskustellen toisen kanssa lapsen ruumiin ja sosiaalisten taitojen kehittymisestä. Myöhemmissä vaiheissa vanhemmat koordinoivat keskenään kanssakäymisiään lapsen kanssa luodakseen tälle koherentin ja ymmärrettävän kasvuolosuhteen. Lapsen kasvaessa lapsi itse ottaa vastuuta omasta ruumiistaan ja käyttäytmisestään. Aikanaan lapsi on itse valmis vanhemman rooliin. [/uusi]

Vai tarkoitatko radikaalimmin, että miehet ja naiset tulevaisuudessa hoivavietissään ja kodin ulkopuolelle suuntautuvassa kunnianhimossaan ovat itse kukin asianomaisilla jatkumoilla yksilöllisillä kohdillaan?
Tässä ketjussa puhutaan isistä ja äideistä. Ketjussa johon alunperin kirjoitin aiemman viestini, puhuttiin miehistä ja naisista.
Vastaan molempiin ketjuihin tässä.
Biologisesti pitäisi puhua uroksista ja naaraista. Sosiaalisesti pitäisi puhua vanhemmista, aikuisista ja yksilöistä.
Jaottelu miehiin ja naisiin tai vaimoihin, sekä isiin ja äiteihin on vanhentumassa ja tulisi korvata paremmalla.
Vanhat jaottelut aiheuttavat vanhoja ongelmia. Epätasa-arvoa, ongelmien ratkaisumallien ja yleisemmin ajattelun toimimattomuutta modernissa ympäristössä.

safiiri

https://www.iflscience.com/plants-and-animals/surviving-nomadic-population-challenges-ideas-about-paternity-and-monogamy/?fbclid=IwAR2sPTzbia674QkSvMPonwBF1zjff13fSMNQ-XTmzmyDIhOAl2aj0b44ZU0

Tässä juttu heimosta, jonka piirissä isyys ajatellaan nimenomaan sosiaalisena ja 48% pariskunnan lapsista on biologisesti toisen miehen lapsia (vs. länsimaisten ihmisten joukossa tehtyjen tutkimusten mukainen 1-2 %) . Silti isät kasvattavat heitä kaikkia samalla tapaa lapsinaan. Kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö he tietäisi asian laitaa.

Ei tämä nyt siis ainakaan ihan itsestäänselvästi mikään biologinen välttämättömyys ole tämä biologisen vanhemmuuden tärkeys. Saattaa jopa olla sosiaalis-kulttuurisen ympäristön kautta opittu asenne.

Tämä oli minusta aika hauska:
Lainaa"Many [Himba] people would be uninterested in having a spouse who could not attract other partners."

Asiat voi toden totta nähdä aika monella tapaa. Meille tuttu yksinoikeus ja jonkinlainen omistamisen idea ei ole ainoa mahdollisuus.