Uutiset:

Ilmoitustaulu mahdollisten ongelmien varalta (wikimedia.org / Etherpad)

Sähköpostia ylläpidolle: kantapaikanherra (at) gmail.com

Main Menu

Mistä kannattaisi tai voisi olla ylpeä?

Aloittaja ROOSTER, huhtikuu 13, 2020, 19:32:28

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

-:)lauri

Liiallinen ylpeys yritys pakottaa muut arvostaman itseä katteettomasti. Ongelma kuitenkin on, ettei arvostusta voi ottaa, vaan se on ansaittava. Siksi sellaisen terveen itsetunnon yli kehittynyt ylpeily on noloa.
Selvin merkki psykoosista on se, että kuvittelee ajattelevansa vain kylmän rationaalisesti ja loogisesti.

Lognessa

Ylpeys, kuten kaikki muutkin kuolemansynnit, pitäisi nauttia kohtuudella toisia arvostaen, nöyryydellä, sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Huomaan itseni oppineen peittämään ylpeydellä häpeää. Että seison itseni edessä kuin suojatakseni itseäni rikkoutumasta. Tuo ei ole mielestäni hyvää ylpeyttä.

Hyvää ylpeyttä on sanoa "I´m proud of You".  Antaa se tunnustus toiselle eikä päteä sillä itse.

Toki kaikesta onnistumisesta saakin ja tulee olla iloinen, onnellinen ja vaikka ylpeä.

On vaikea sanoa mistä olisin ylpeä, kun se juttu ei koskaan pysähdy siihen huippu hetkeen. Savutukset elää, eivätkä mene kuten minun mielestäni niiden olisi pitänyt mennä. Niistä jalostuu uusia häilyviä ylpyeden hetkiä.



Toope

Lainaus käyttäjältä: Konmari - huhtikuu 18, 2020, 12:23:14
Liiallinen ylpeys yritys pakottaa muut arvostaman itseä katteettomasti. Ongelma kuitenkin on, ettei arvostusta voi ottaa, vaan se on ansaittava. Siksi sellaisen terveen itsetunnon yli kehittynyt ylpeily on noloa.
Ylpeyden tulee juontua saavutuksista, ei syntyperästä tai ansaitsemattomasta etuudesta.

Karikko

Lainaus käyttäjältä: Toope - huhtikuu 29, 2020, 23:22:42
Lainaus käyttäjältä: Konmari - huhtikuu 18, 2020, 12:23:14
Liiallinen ylpeys yritys pakottaa muut arvostaman itseä katteettomasti. Ongelma kuitenkin on, ettei arvostusta voi ottaa, vaan se on ansaittava. Siksi sellaisen terveen itsetunnon yli kehittynyt ylpeily on noloa.
Ylpeyden tulee juontua saavutuksista, ei syntyperästä tai ansaitsemattomasta etuudesta.

Varmaan joku pressakin harrastaa tuota ylpeyttä. Eikä siinä kaiketi mitään pa- öh (hyvää) taida ollakaan.

Ylpeydentunne toimii kyllä jokaisen ihmiseolonnon perusteissa ja se on eräänlaista tyytyväisyyttä tilapäisesti. Jatkuvaa ylpeydentunnetta voikin sitten kutsua muilla nimikkeillä, kuten vaikka öykkäröinniksi tai ylimielisyydeksi ja varmaan muitakin ilmaisumuotoja löytyy.

Toope

Lainaus käyttäjältä: Karikko - toukokuu 01, 2020, 10:15:33
Lainaus käyttäjältä: Toope - huhtikuu 29, 2020, 23:22:42
Lainaus käyttäjältä: Konmari - huhtikuu 18, 2020, 12:23:14
Liiallinen ylpeys yritys pakottaa muut arvostaman itseä katteettomasti. Ongelma kuitenkin on, ettei arvostusta voi ottaa, vaan se on ansaittava. Siksi sellaisen terveen itsetunnon yli kehittynyt ylpeily on noloa.
Ylpeyden tulee juontua saavutuksista, ei syntyperästä tai ansaitsemattomasta etuudesta.

Varmaan joku pressakin harrastaa tuota ylpeyttä. Eikä siinä kaiketi mitään pa- öh (hyvää) taida ollakaan.

Ylpeydentunne toimii kyllä jokaisen ihmiseolonnon perusteissa ja se on eräänlaista tyytyväisyyttä tilapäisesti. Jatkuvaa ylpeydentunnetta voikin sitten kutsua muilla nimikkeillä, kuten vaikka öykkäröinniksi tai ylimielisyydeksi ja varmaan muitakin ilmaisumuotoja löytyy.
Ei Ohisalo nyt niin paha ole, vaikka vähän öykkäri. 8)

Xantippa

Lainaus käyttäjältä: Lognessa - huhtikuu 18, 2020, 23:25:01
Ylpeys, kuten kaikki muutkin kuolemansynnit, pitäisi nauttia kohtuudella toisia arvostaen, nöyryydellä, sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Huomaan itseni oppineen peittämään ylpeydellä häpeää. Että seison itseni edessä kuin suojatakseni itseäni rikkoutumasta. Tuo ei ole mielestäni hyvää ylpeyttä.

Hyvää ylpeyttä on sanoa "I´m proud of You".  Antaa se tunnustus toiselle eikä päteä sillä itse.

Toki kaikesta onnistumisesta saakin ja tulee olla iloinen, onnellinen ja vaikka ylpeä.

On vaikea sanoa mistä olisin ylpeä, kun se juttu ei koskaan pysähdy siihen huippu hetkeen. Savutukset elää, eivätkä mene kuten minun mielestäni niiden olisi pitänyt mennä. Niistä jalostuu uusia häilyviä ylpyeden hetkiä.

Ei voi mittään, minusta tämä on oikeasti vähän surullista. Että mistään ei saisi itse olla ylpeä, vaan aina nöyrästi vain ihastella, miten hienosti toiset toimivat ja pärjäsivät. Vaikka kyllä kysymys siinäkin kuuluu, että onko aina näin - ihanko totta toiset aina, verrattuna itseen, toimivat paremmin/jalommin/jotakin?

Vaiko kenties lähtökohtaisesti ovat parempia/jalompia/jotain? Itse sitten vaikka pelastaisi maailman, kuitenkin saa olla vain vähän salaa ehkä jopa ylpeä.

Ja tämä opetetaan jo lapsille. Kun he tulevat koulusta ylpeinä kertomaan jostakin, otammeko heidät ilosina vastaan ja kerromme, että hienoa, upeaa, kun onnistuit, vai muistutammeko, että ihan kiva, mutta.

Kyllä minä olen ylpeä monesta asiassa, jossa olen voittanut itseni. Joskus laiskuuden, joskus pikkumaisuuden, joskus suuttumuksen. Olen ylpeä siitä, että olen edes joskus onnistunut nousemaan omien tunteideni yläpuolelle ja asettumaan toisen asemaan. Ei minun tarvitse mielestäni niissä tapauksissa nöyrästi kääntyä kiittämään toista, esimerkiksi, että kiitos, kun annoit minulle ilkeällä tempullasi mahdollisuuden pyrkiä hallitsemaan tunteitani. Olen niin ylpeä sinusta, kun valehtelit ja varastit!

T: Xante

a4

Voisiko ylpeyden korvata tyytyväisyydellä?

Xantippa

Lainaus käyttäjältä: a4 - toukokuu 07, 2020, 08:10:12
Voisiko ylpeyden korvata tyytyväisyydellä?

Mieluummin ei. Ainakaan lapselle en soisi opetettavan, että älä ole ylpeä mistään saavutuksesta, oppimisesta, jne, vaan ole vain tyytyväinen. Mieluusti tietysti vielä vähään.

T: Xante

Karikko

Lainaus käyttäjältä: a4 - toukokuu 07, 2020, 08:10:12
Voisiko ylpeyden korvata tyytyväisyydellä?

Varmaan- jos on tyytyväinen itseensä, se saattaa olla ylpeyden aihe, kenellä se sitten on isompaa tai pienmpää.

Joillakin voi olla tarve korostaa jatkuvasti itseään kuten jonkun ison maan johtajalla-
Noin psykologisesti ajatellen jatkuva itsekorostuksen tarve- viestii epävarmuudesta ja heikosta itsetunnosta, kun sitä pitää jatkuvasti pönkittää.

Karikko

Lainaus käyttäjältä: Toope - toukokuu 06, 2020, 22:42:55
Lainaus käyttäjältä: Karikko - toukokuu 01, 2020, 10:15:33
Lainaus käyttäjältä: Toope - huhtikuu 29, 2020, 23:22:42
Lainaus käyttäjältä: Konmari - huhtikuu 18, 2020, 12:23:14
Liiallinen ylpeys yritys pakottaa muut arvostaman itseä katteettomasti. Ongelma kuitenkin on, ettei arvostusta voi ottaa, vaan se on ansaittava. Siksi sellaisen terveen itsetunnon yli kehittynyt ylpeily on noloa.
Ylpeyden tulee juontua saavutuksista, ei syntyperästä tai ansaitsemattomasta etuudesta.

Varmaan joku pressakin harrastaa tuota ylpeyttä. Eikä siinä kaiketi mitään pa- öh (hyvää) taida ollakaan.

Ylpeydentunne toimii kyllä jokaisen ihmiseolonnon perusteissa ja se on eräänlaista tyytyväisyyttä tilapäisesti. Jatkuvaa ylpeydentunnetta voikin sitten kutsua muilla nimikkeillä, kuten vaikka öykkäröinniksi tai ylimielisyydeksi ja varmaan muitakin ilmaisumuotoja löytyy.
Ei Ohisalo nyt niin paha ole, vaikka vähän öykkäri. 8)

Poliittista öykkäröintiä harjoittaa noin sata prosenttia poliitikoista- kuka paremmin tai huonommin. Mutta sillähän mitataan keskimäärin sousiota niiden "kaupallisessa menestymisessä" eli vaalikarjan keskuudessa saatujen äänien muodossa.

-:)lauri

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - toukokuu 07, 2020, 06:19:49
Lainaus käyttäjältä: Lognessa - huhtikuu 18, 2020, 23:25:01
Ylpeys, kuten kaikki muutkin kuolemansynnit, pitäisi nauttia kohtuudella toisia arvostaen, nöyryydellä, sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Huomaan itseni oppineen peittämään ylpeydellä häpeää. Että seison itseni edessä kuin suojatakseni itseäni rikkoutumasta. Tuo ei ole mielestäni hyvää ylpeyttä.

Hyvää ylpeyttä on sanoa "I´m proud of You".  Antaa se tunnustus toiselle eikä päteä sillä itse.

Toki kaikesta onnistumisesta saakin ja tulee olla iloinen, onnellinen ja vaikka ylpeä.

On vaikea sanoa mistä olisin ylpeä, kun se juttu ei koskaan pysähdy siihen huippu hetkeen. Savutukset elää, eivätkä mene kuten minun mielestäni niiden olisi pitänyt mennä. Niistä jalostuu uusia häilyviä ylpyeden hetkiä.

Ei voi mittään, minusta tämä on oikeasti vähän surullista. Että mistään ei saisi itse olla ylpeä, vaan aina nöyrästi vain ihastella, miten hienosti toiset toimivat ja pärjäsivät. Vaikka kyllä kysymys siinäkin kuuluu, että onko aina näin - ihanko totta toiset aina, verrattuna itseen, toimivat paremmin/jalommin/jotakin?

Vaiko kenties lähtökohtaisesti ovat parempia/jalompia/jotain? Itse sitten vaikka pelastaisi maailman, kuitenkin saa olla vain vähän salaa ehkä jopa ylpeä.

Ja tämä opetetaan jo lapsille. Kun he tulevat koulusta ylpeinä kertomaan jostakin, otammeko heidät ilosina vastaan ja kerromme, että hienoa, upeaa, kun onnistuit, vai muistutammeko, että ihan kiva, mutta.

Kyllä minä olen ylpeä monesta asiassa, jossa olen voittanut itseni. Joskus laiskuuden, joskus pikkumaisuuden, joskus suuttumuksen. Olen ylpeä siitä, että olen edes joskus onnistunut nousemaan omien tunteideni yläpuolelle ja asettumaan toisen asemaan. Ei minun tarvitse mielestäni niissä tapauksissa nöyrästi kääntyä kiittämään toista, esimerkiksi, että kiitos, kun annoit minulle ilkeällä tempullasi mahdollisuuden pyrkiä hallitsemaan tunteitani. Olen niin ylpeä sinusta, kun valehtelit ja varastit!

T: Xante

Eikös tuossa ole väärä analogia? Sinun esimerkissäsi aikuinen ei lähde lesoomaan lapselle omista saavutuksistaan, vaan "nöyrästi" kehuu lapsen saavutuksia, aivan kuten Lognessa ehdottikin tai ainakin kuten tuon Lognessan viestin ymmärsin.
Selvin merkki psykoosista on se, että kuvittelee ajattelevansa vain kylmän rationaalisesti ja loogisesti.

Kopek

Ehkä kristillisiä vaikutteita saaneessa kulttuurissamme on jotain, joka saa ihmiset arkailemaan ylpeyden julkista osoittamista. Minut on ilmeisesti kasvatettu tässä hengessä, vaikka ei minulla taitaisi edes olla mitään sellaista, mistä voisin olla ylpeä.

Netistä löytynyttä:

"Kristinuskon historiassa ylpeyttä on aina pidetty yhtenä pääsynneistä, jopa kaikkien muiden syntien lähtökohtana."

http://santtuma.blogspot.com/2012/08/ylpeys.html

"Kristillinen nöyryys ei ole nöyristelyä vaan itsensä ymmärtämistä. Sen vastakohta on ylpeys, joka eristää ihmisen toisista."

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/noyryys-on-hyve-koska-vain-noyra-voi-oppia-ja-muutt-1#de66fee4

Kasvatuksellinen taustani huomioiden korvissani särähtää poliitikkojen tapa julistaa, miten he ylpeänä sitä tai tätä. Ehkä ymmärrän väärin tämän asian? 

https://fi.linguee.com/englanti-suomi/k%C3%A4%C3%A4nn%C3%B6s/i+proudly+present.html

Xantippa

Lainaus käyttäjältä: Konmari - toukokuu 07, 2020, 10:22:20
Eikös tuossa ole väärä analogia? Sinun esimerkissäsi aikuinen ei lähde lesoomaan lapselle omista saavutuksistaan, vaan "nöyrästi" kehuu lapsen saavutuksia, aivan kuten Lognessa ehdottikin tai ainakin kuten tuon Lognessan viestin ymmärsin.

Eihän tuossa ollut mitään analogiaa, vaan kaksi eri asiaa. Ensimmänen koski aikuisten välistä kanssakäymistä ja toinen aikuisen ja lapsen kanssakäymistä.

Pointtini oli, että meidät opetetaan jo lapsesta asti siihen, että mistään omasta onnistumisestaan ei saa olla ylpeä, vaan nöyrästi uskoa, että oma onnistuminen on toisten ansio, tai ainakin semmoiselta se pitää saada näyttämään.

T: Xante

-:)lauri

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - toukokuu 07, 2020, 12:35:52
Lainaus käyttäjältä: Konmari - toukokuu 07, 2020, 10:22:20
Eikös tuossa ole väärä analogia? Sinun esimerkissäsi aikuinen ei lähde lesoomaan lapselle omista saavutuksistaan, vaan "nöyrästi" kehuu lapsen saavutuksia, aivan kuten Lognessa ehdottikin tai ainakin kuten tuon Lognessan viestin ymmärsin.

Eihän tuossa ollut mitään analogiaa, vaan kaksi eri asiaa. Ensimmänen koski aikuisten välistä kanssakäymistä ja toinen aikuisen ja lapsen kanssakäymistä.

Pointtini oli, että meidät opetetaan jo lapsesta asti siihen, että mistään omasta onnistumisestaan ei saa olla ylpeä, vaan nöyrästi uskoa, että oma onnistuminen on toisten ansio, tai ainakin semmoiselta se pitää saada näyttämään.

T: Xante

Miten lapsen ja aikuisen välinen kanssakäyminen eroaa aikuisen ja aikuisen välisestä kanssakäymisestä? Eikös aikuiseksi kasvanut lapsi opi kanssakäymisensä nimenomaan siitä, miten häneen on suhtauduttu ja aikuisena sitten käyttäytyy, kuten hänen kanssaan on käyttäydytty? Toki väheksymättä kasvuympäristön muita auktoriteetteja.
Selvin merkki psykoosista on se, että kuvittelee ajattelevansa vain kylmän rationaalisesti ja loogisesti.

Xantippa

Lainaus käyttäjältä: Konmari - toukokuu 07, 2020, 13:18:35
Miten lapsen ja aikuisen välinen kanssakäyminen eroaa aikuisen ja aikuisen välisestä kanssakäymisestä?

Kysytkö tosissasi?

T: Xante