Mistä kannattaisi tai voisi olla ylpeä?

[kertsi]

Ei kai ilman ylpeyttä nöyryyttäkään voisi määritellä, joskus se nöyryyskin on melkoisen tekopyhää ja pohjautuu ylpeyteen.

Kuten vaikka Niilon (yli-Vainio) tyylillä "nöyrimmistä nöyrin luojan palvelija."

Samaa mieltä. Uskovaisten joukossa voi jopa esiintyä oikein nöyryydellä präystäilyä, eli tekopyhyyttä, ja moraaliposeerausta.

Näistä en ole samaa mieltä:

Vaikka tunteet ovat sisäisiä (reaktiota) on niillä silti alunperin ulkoinen vaikutin, eli aistimuksellinen alkuperä.

Aivokemiaa, mutta silti niitä voi tiedostaa omalta osaltaan ja asettaa omalle paikoilleen elämässään.

Syydät paljon puppua, enkä oikein hahmota miksi. Mitä tarkoitusta palvelee tuollaisten virheellisten puppuväittämien hokeminen keskustelupalstalla? Uskotko tosiaankin, että väität tuossa jotain, mikä pitää paikkansa, vai trollailetko vaan?

Että tunteillako olisi aina "aistimuksellinen alkuperä"? Ei ainakaan siinä mielessä, että aistimukset olisivat mitenkään välittömästi tunteiden alkusyynä. Tunteet voivat nimittäin olla sisäsyntyisiäkin, eivätkä me välttämättä liity aistimuksiin mitenkään tai ainakaan mitenkään välittömästi, edes sisäisiin aistimuksiin, vaan voivat liittyää ihan vaan ajatteluprosesseihin. Ajatteluprosessin alkupisteenä voi olla ollut joskus kaukaisessa menneisyydessä jokin aistimus, mutta ajatteluprosessit voivat olla niin kaukana alkuperäisestä aistimuksesta, ettei mistään kausaalisuhteesta ole mielekästä puhua.

Esimerkkinä vaikka häpeään liittyvä huono itsetunto - tai ylpeyteen liittyvä hyvä itsetunto. Voi olla, että jokin kokemus tai aistimus on ilmiön taustalla, mutta ihmisen oma tulkinta ja oma ajatteluprosessi on johtanut tietynlaiseen suodattavan filtterin muodostumiseen, jonka läpi aistimuksia ja kokemuksia tarkastellaan, ja jonka vääristävän tai muokkaavan vaikutuksen takia ajatukset, aistimukset ja kokemukset tulkitaan, niin kuin ne tulkitaan. Joku sitten tulkitsee ajatukset, aistimukset ja kokemukset itsetuntoa ylläpitävästi, ja joku toinen itsetuntoa murentavasti (kukin yksilöllisesti, oman henkilöhistorian ja persoonallisuutensa lävitse).

Tästä edellä mainitusta voisi olla esimerkkinä ruokakaupassa töppääminen eräässä viimaikaisessa keskustelussa: jäsen Kopek tulkitnnee omat töppäilynsä siten, että hän ilmeisesti ottaa ne omaa itsetuntoa musertavana todisteena omasta huonommuudestaan (ja oikein kerää todistusaineistoa kaikista töppäilyistään), kun taas jäsen Hippi tulkitsee, että shit happens, tämmöistä nyt tapahtuu vähän kaikille ja mitä siitä, eli hän ei anna asian hetkauttaa itseään.

Tunteet eivät välttämättä myöskään ole mitään reaktioita ulkoisiin tapahtumiin, vaan ne voivat olla reaktioita myös sisäisiin tapahtumiin, joilla on vain vähän kosketuspintaa ulkoisten tapahtumien kanssa.

Eikä sekään taida pitää paikkansa, että tunteita voi - aina tai edes useimmiten - tiedostaa. Koska tunteet ovat kehollisia, automatisoituneita, ne siitä syystä luullakseni ovat enimmäkseen tiedostamattomia. Muutan kyllä mielipidettäni, jos kykenet linkein osoittamaan, että kaikkia tunteitaan voivat kaikki ihmiset ja aina tiedostaa.

Käsittääkseni tästä tunteiden tiedostamisen vaikeudesta johtuu paljon inhimillistä kärsimystä, monet mielenterveyden ongelmat, ahdistuksesta masennukseen ainakin.

Ihmiset ovat tunteiden tiedostamisen kyvyssään erilaisia, toiset kyvykkäämpiä, ja toiset täystumpeloita. Aleksityymikot ovat esimerkkejä tästä täystumpeluudesta. Aleksitymiaan tosin voi liittyä kyvyttömyys sanoittaa tunteitaan, sen lisäksi, ettei niitä edes tunnista.

[a4]

Ehkä kommunikaatiotamme hiertää pelkästään semantiikka, kuten useinkin. Sillä itse ajattelen, että vaatimus loiventaa rinta rottingilla esiintyvä ylpeys lässyksi rakastan-rakastan viestiksi on kaikkea muuta kuin rakentavaa.

Sillä en ymmärrä, millä tavalla rakkauskulkue promotoi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Onko sen tarkoitus ehkä ilmaista, että myös heillä on oikeus rakastaa, vai mikä tässä on viesti? Epäselvää.

Sen sijaan selvää on, että viestiä, joka kertoo, että he ovat ylpeitä siitä, keitä ovat, ei haluta kuulla, siinä on heti negatiivinen konnotaatio.

T: Xante

Itse puhuisin ehdotuksesta loiventaa ylpeää itsensä pönkittämistä maltilliseksi toistemme rakastamisen sanomaksi, ajattelutavaksi ja asenteeksi.

Itselleni rakkauden yleisinhimillinen merkitys ja viesti ei ole kovinkaan epäselvä. Rakkauskulkue mielestäni promotoi ihmisten välistä rakkautta, erottelematta seksuaalivähemmistöjä tai ketään muutakaan muista ihmisistä.

Mieluummin sitä kuuntelee rakentavia konnotaatioita, jos haluaa rakentaa.

[Karikko]

Ei kai ilman ylpeyttä nöyryyttäkään voisi määritellä, joskus se nöyryyskin on melkoisen tekopyhää ja pohjautuu ylpeyteen.

Kuten vaikka Niilon (yli-Vainio) tyylillä "nöyrimmistä nöyrin luojan palvelija."

Samaa mieltä. Uskovaisten joukossa voi jopa esiintyä oikein nöyryydellä präystäilyä, eli tekopyhyyttä, ja moraaliposeerausta.

Näistä en ole samaa mieltä:

Vaikka tunteet ovat sisäisiä (reaktiota) on niillä silti alunperin ulkoinen vaikutin, eli aistimuksellinen alkuperä.

Aivokemiaa, mutta silti niitä voi tiedostaa omalta osaltaan ja asettaa omalle paikoilleen elämässään.

Syydät paljon puppua, enkä oikein hahmota miksi. Mitä tarkoitusta palvelee tuollaisten virheellisten puppuväittämien hokeminen keskustelupalstalla? Uskotko tosiaankin, että väität tuossa jotain, mikä pitää paikkansa, vai trollailetko vaan?

Että tunteillako olisi aina "aistimuksellinen alkuperä"? Ei ainakaan siinä mielessä, että aistimukset olisivat mitenkään välittömästi tunteiden alkusyynä. Tunteet voivat nimittäin olla sisäsyntyisiäkin, eivätkä me välttämättä liity aistimuksiin mitenkään tai ainakaan mitenkään välittömästi, edes sisäisiin aistimuksiin, vaan voivat liittyää ihan vaan ajatteluprosesseihin. Ajatteluprosessin alkupisteenä voi olla ollut joskus kaukaisessa menneisyydessä jokin aistimus, mutta ajatteluprosessit voivat olla niin kaukana alkuperäisestä aistimuksesta, ettei mistään kausaalisuhteesta ole mielekästä puhua.

Ulkoinen muuttuu "sisäiseksi" kokemuksen kautta.

Pienellä lapsella on lähinnä nälkä jano ja läheisyyden tarve.

Tunteiden kirjot, joista on kyse "realisoituvat elämän myötä ja laumakäyttäytymisen ehdoilla."

Muutenhan tarpeellisia tunteita olisivat vain viha ja rakkaus, eli puolustautuminen ja hoivaaminen, kun jälkikasvusta huolehditaan.

Nälkää ja janoa muita kehon tarpeita tietenkin kaikkien tunteiden lähtökohdat ovat.

Mitään pelkästään sisäistä "tunnetta" ilman sen tunteen ulkonaista tarvetta ei oikein voi mieltää (joka sekin on tunne "mieltäminen")  olemassa-olevaksi > ilman sen kohdetta.

Hermoston ja sen "kemian tuottavia aivojen prosesseja tunteet, kuten myös niiden heijasteet (ajatukset) ovat.

[Xantippa]

Ehkä kommunikaatiotamme hiertää pelkästään semantiikka, kuten useinkin. Sillä itse ajattelen, että vaatimus loiventaa rinta rottingilla esiintyvä ylpeys lässyksi rakastan-rakastan viestiksi on kaikkea muuta kuin rakentavaa.

Sillä en ymmärrä, millä tavalla rakkauskulkue promotoi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Onko sen tarkoitus ehkä ilmaista, että myös heillä on oikeus rakastaa, vai mikä tässä on viesti? Epäselvää.

Sen sijaan selvää on, että viestiä, joka kertoo, että he ovat ylpeitä siitä, keitä ovat, ei haluta kuulla, siinä on heti negatiivinen konnotaatio.

T: Xante

Itse puhuisin ehdotuksesta loiventaa ylpeää itsensä pönkittämistä maltilliseksi toistemme rakastamisen sanomaksi, ajattelutavaksi ja asenteeksi.

Itselleni rakkauden yleisinhimillinen merkitys ja viesti ei ole kovinkaan epäselvä. Rakkauskulkue mielestäni promotoi ihmisten välistä rakkautta, erottelematta seksuaalivähemmistöjä tai ketään muutakaan muista ihmisistä.

Mieluummin sitä kuuntelee rakentavia konnotaatioita, jos haluaa rakentaa.

Onko siis se, että ihminen sanoo: olen homo ja olen ylpeä siitä, kuka olen, mielestäsi itsensä pönkittämistä?

Olisi siis rakentavampaa, että hän loiventaisi sanomaansa sanomalla: olen homo ja rakastan sinua, A4!

Mieluumminhan sen homon tosiaan tulee ajatella sinua, A4, rakentavasti, rakastavasti, kuin sitä, mitä hän itsestään ajattelee ja kokee. Olethan sinä hänelle itseoikeutetusti, jo yhteiskunnallisestikin ja yleisinhimillisesti, tärkeämpi kuin hän itse.

T: Xante

[Karikko]

^

Ihmiset eivät välttämättä hyväksy itseään sellaisina, kuin ovat.  Siksi  sitä pönkittämistä tapahtuu eri muodoissaan, kun pyritään sopeutumaan yhteisöihin. Usein halutaan muttaa myös yhteisöä oman mielen mukaiseksi.

Itsetunnon vahvistaminen on kyllä tarpeellista jossain määrin, mutta siitäkin voi tulla eräänlainen pakkomielle.

[-:)lauri]

Ehkä kommunikaatiotamme hiertää pelkästään semantiikka, kuten useinkin. Sillä itse ajattelen, että vaatimus loiventaa rinta rottingilla esiintyvä ylpeys lässyksi rakastan-rakastan viestiksi on kaikkea muuta kuin rakentavaa.

Sillä en ymmärrä, millä tavalla rakkauskulkue promotoi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Onko sen tarkoitus ehkä ilmaista, että myös heillä on oikeus rakastaa, vai mikä tässä on viesti? Epäselvää.

Sen sijaan selvää on, että viestiä, joka kertoo, että he ovat ylpeitä siitä, keitä ovat, ei haluta kuulla, siinä on heti negatiivinen konnotaatio.

T: Xante

Itse puhuisin ehdotuksesta loiventaa ylpeää itsensä pönkittämistä maltilliseksi toistemme rakastamisen sanomaksi, ajattelutavaksi ja asenteeksi.

Itselleni rakkauden yleisinhimillinen merkitys ja viesti ei ole kovinkaan epäselvä. Rakkauskulkue mielestäni promotoi ihmisten välistä rakkautta, erottelematta seksuaalivähemmistöjä tai ketään muutakaan muista ihmisistä.

Mieluummin sitä kuuntelee rakentavia konnotaatioita, jos haluaa rakentaa.

Onko siis se, että ihminen sanoo: olen homo ja olen ylpeä siitä, kuka olen, mielestäsi itsensä pönkittämistä?

Olisi siis rakentavampaa, että hän loiventaisi sanomaansa sanomalla: olen homo ja rakastan sinua, A4!

Mieluumminhan sen homon tosiaan tulee ajatella sinua, A4, rakentavasti, rakastavasti, kuin sitä, mitä hän itsestään ajattelee ja kokee. Olethan sinä hänelle itseoikeutetusti, jo yhteiskunnallisestikin ja yleisinhimillisesti, tärkeämpi kuin hän itse.

T: Xante

Ongelma on nähdäkseni siinä, kuka saa päättää, mistä ominaisuudestaan saa olla ylpeä. Siksi olisi ehkä parempi rakentaa identiteetti siten, ettei sen pystyssä pysyminen edellytä juurikaan ylpeyttä.

[Xantippa]

Ongelma on nähdäkseni siinä, kuka saa päättää, mistä ominaisuudestaan saa olla ylpeä. Siksi olisi ehkä parempi rakentaa identiteetti siten, ettei sen pystyssä pysyminen edellytä juurikaan ylpeyttä.

Kyllä minusta ongelma on siinä, että joku pyrkii toisen puolesta päättämään, mistä ominaisuudesta hän saa olla tai ei saa olla ylpeä.

Senkin suhteen olen vähän skeptinen, minkä verran identiteettiä "rakennetaan". Eiköhän se suurimmaksi osaksi rakennu, erilaisten taipumuksien ja kokemuksien myötä. Ikävän usein tosin rakentuu ulkopuolelta sen perusteella, mitä toiset sinulla ovat sallimassa, mitä ovat tyrkyttämässä ja kieltämässä.

Sen vuoksi onkin hyvä miettiä, mitä itse hyväksyy itsessään, ei tarvitse sitten niin olla pyytelemässä hyväksyntää toisilta.

T: Xante

[-:)lauri]

Ongelma on nähdäkseni siinä, kuka saa päättää, mistä ominaisuudestaan saa olla ylpeä. Siksi olisi ehkä parempi rakentaa identiteetti siten, ettei sen pystyssä pysyminen edellytä juurikaan ylpeyttä.

Kyllä minusta ongelma on siinä, että joku pyrkii toisen puolesta päättämään, mistä ominaisuudesta hän saa olla tai ei saa olla ylpeä.

Hyvä pointti, mutta jotenkin olen ollut laittavinani merkille, että noin se ihmislaji voittopuoleisesti toimii. Esimerkiksi white pride -porukan ylpeys omasta rasistisuudestaan ja väkivaltaisuudestaan ei ole useinkaan yhtä hyvää ylpeyttä kuin esimerkiksi se, että on gay pride -hengessä ylpeä homoudestaan.

Senkin suhteen olen vähän skeptinen, minkä verran identiteettiä "rakennetaan". Eiköhän se suurimmaksi osaksi rakennu, erilaisten taipumuksien ja kokemuksien myötä. Ikävän usein tosin rakentuu ulkopuolelta sen perusteella, mitä toiset sinulla ovat sallimassa, mitä ovat tyrkyttämässä ja kieltämässä.

Sen vuoksi onkin hyvä miettiä, mitä itse hyväksyy itsessään, ei tarvitse sitten niin olla pyytelemässä hyväksyntää toisilta.

T: Xante

Identieetti rakentuu tietenkin voittopuoleisesti automaattisesti, mutta yleensä sellaisten asioiden varaan, jotka kokee tärkeiksi, joissa se, minkä kokee tärkeäksi, tulee kaiketi sellaisista kasvuympäristön asioista, joita siellä aktiivisesti ruokitaan. Tosin se, mitä milloinkin ruokitaan, päättelee aivot alitajuisesti eikä siihen prosessiin välttämättä ole kovin helppoa tietoisesti tehdä interventiota.

[Xantippa]

Ongelma on nähdäkseni siinä, kuka saa päättää, mistä ominaisuudestaan saa olla ylpeä. Siksi olisi ehkä parempi rakentaa identiteetti siten, ettei sen pystyssä pysyminen edellytä juurikaan ylpeyttä.

Kyllä minusta ongelma on siinä, että joku pyrkii toisen puolesta päättämään, mistä ominaisuudesta hän saa olla tai ei saa olla ylpeä.

Hyvä pointti, mutta jotenkin olen ollut laittavinani merkille, että noin se ihmislaji voittopuoleisesti toimii. Esimerkiksi white pride -porukan ylpeys omasta rasistisuudestaan ja väkivaltaisuudestaan ei ole useinkaan yhtä hyvää ylpeyttä kuin esimerkiksi se, että on gay pride -hengessä ylpeä homoudestaan.

Tämä on kyllä totta, ei käy kieltäminen.

Mutta onko tämä sitten syy, miksi ns. tavallisen ihmisen pitäisi tyytyä mutisemaan olevansa ihan tyytyväinen, silloin kun on oikeasti ylpeä vaikkapa siitä, että vihdoin sai tehtyä jotain, mikä on ollut rankan uskaltamisen, kamalan raatamisen jne. jälkeen? Se on oikeastaan tässä ollut kysymyksessä, saako ihminen lainkaan tuntea ylpeyttä olematta ylpistelevä röyhkimys.

Identieetti rakentuu tietenkin voittopuoleisesti automaattisesti, mutta yleensä sellaisten asioiden varaan, jotka kokee tärkeiksi, joissa se, minkä kokee tärkeäksi, tulee kaiketi sellaisista kasvuympäristön asioista, joita siellä aktiivisesti ruokitaan. tosin se mitä ruokitaan taRTTY

Eipä tästäkään eri mieltä olemista.

T: Xante

[-:)lauri]

Ongelma on nähdäkseni siinä, kuka saa päättää, mistä ominaisuudestaan saa olla ylpeä. Siksi olisi ehkä parempi rakentaa identiteetti siten, ettei sen pystyssä pysyminen edellytä juurikaan ylpeyttä.

Kyllä minusta ongelma on siinä, että joku pyrkii toisen puolesta päättämään, mistä ominaisuudesta hän saa olla tai ei saa olla ylpeä.

Hyvä pointti, mutta jotenkin olen ollut laittavinani merkille, että noin se ihmislaji voittopuoleisesti toimii. Esimerkiksi white pride -porukan ylpeys omasta rasistisuudestaan ja väkivaltaisuudestaan ei ole useinkaan yhtä hyvää ylpeyttä kuin esimerkiksi se, että on gay pride -hengessä ylpeä homoudestaan.

Tämä on kyllä totta, ei käy kieltäminen.

Mutta onko tämä sitten syy, miksi ns. tavallisen ihmisen pitäisi tyytyä mutisemaan olevansa ihan tyytyväinen, silloin kun on oikeasti ylpeä vaikkapa siitä, että vihdoin sai tehtyä jotain, mikä on ollut rankan uskaltamisen, kamalan raatamisen jne. jälkeen? Se on oikeastaan tässä ollut kysymyksessä, saako ihminen lainkaan tuntea ylpeyttä olematta ylpistelevä röyhkimys.

Identieetti rakentuu tietenkin voittopuoleisesti automaattisesti, mutta yleensä sellaisten asioiden varaan, jotka kokee tärkeiksi, joissa se, minkä kokee tärkeäksi, tulee kaiketi sellaisista kasvuympäristön asioista, joita siellä aktiivisesti ruokitaan. tosin se mitä ruokitaan taRTTY

Eipä tästäkään eri mieltä olemista.

T: Xante

Mun voi olla vaikea ottaa kantaa siihen, paljonko saa olla ylpeä ominaisuuksistaan, koska mä en varsinaisesti tiedä tai kykene palauttamaan mieleeni mikä tunne on ylpeuden tunne. Entisenä kilpaurheilijana, joka menestyi kansallisella ja pohjoismaisella tasolla ihan mukavasti, koin useinkin kilpailuissa ja harjoitellessani iloa siitä, että olempas etevä, mutta se oli enempi tapauskohtaista. Arki nimittäin muistutti, ettei kaikki toteuta itseään samoista lähtökohdista, joten ellei tuota subjektiivista tyytyväisyyttä omaan elämään yleisesti mukaan lasketa en juurikaan muista kokeneeni muita onnistumisiini liittyviä tunteita. Mä siksi määrittelen ylpeyden itsekunnioitukseksi, joka olisi siinä tapauksessa ja sillä tavalla kaksiteräinen miekka, että jos sitä on liian vähän, elämästään ei nauti ja jos sitä on liikaa, ei välttämättä nauti silloinkaan, kun sosiaalinen ympäristö katsoo sen aiheettomaksi. Eli että jonkinlainen annos ylpeyttä olisi ihan terveellistä omata.

[Xantippa]

Mielenkiintoinen pointti on tuo, Konmari. Kenties ylpeyteen suhtautuu eri tavalla silloin, kun siihen on, tai on ollut, oikeasti aihetta

En itse ole harrastanut ikinä mitään kilpailullista, enkä pidä esim. seurapeleinä kilpailuista. Se vietti vaan on jotenkin puuttunut vähän kokonaan. Joten varsinaisesti toisten vottamisesta ei ole kokemusta ja ylpeydentunteista sitä kautta.

Ehkä sen vuoksi varmaan itselleni ylpeydentunne liittyykin niin syvästi omaan sisäiseen kamppailuun ja dialogiin, johon toisilla ei juuri ole osuutta. Toki myös itsetuntoon, mutta enemmän varmaan kuten Lognessa kuvasi, tunteena, joka toimii, niin kuin tunteet  nyt tekevät, tulevat ja menevät.

Mutta ne kerrat, kun olen oikeasti ollut että jes, nyt olen ylpeä, ei kyllä ole vaimennettavissa tyytyväisyydeksi tai ihan vaan oon mä nyt vähän iloinen.

T: Xante

[a4]

Onko siis se, että ihminen sanoo: olen homo ja olen ylpeä siitä, kuka olen, mielestäsi itsensä pönkittämistä?

Olisi siis rakentavampaa, että hän loiventaisi sanomaansa sanomalla: olen homo ja rakastan sinua, A4!

Mieluumminhan sen homon tosiaan tulee ajatella sinua, A4, rakentavasti, rakastavasti, kuin sitä, mitä hän itsestään ajattelee ja kokee. Olethan sinä hänelle itseoikeutetusti, jo yhteiskunnallisestikin ja yleisinhimillisesti, tärkeämpi kuin hän itse.

T: Xante

Mielestäni homoudessa ei ole mitään ylpeyden aihetta. Homot ovat ihan tavallisia ihmisiä siinä missä heterotkin.
Mutta mielestäni homojenkin on hyvä olla tyytyväisiä itseensä sellaisina kuin ovat.
Ja heteroidenkin on hyvä olla tyytyväisiä itseensä sekä homoihin samanlaisina tavallisina ihmisinä, ei toista parempina tai huonompina ihmisinä.
Ylpeyden koen jalustalle kohottamisena, paremmuutena ja kilpailua sekä vastakkainasettelua viljelevänä. Kilpaurheiluna ja pahimmillaan sotana. Jota monesti vääryydet ja kärsimykset ruokkivat kosto-ja kapinahengen nostattamana itsepuolustusajatteluna.
Rakkaus-kulkueen sanoma voisi jo nimessään olla, että ollaan rakastavasti tyytyväisiä itseemme ja toisiimme, samanlaisina erilaisina ja epätäydellisinä ihmisinä.
Myöskään maailmanmestaruudessa, itsensä voittamisessa, toisten hengen pelastamisessa, lasten onnistuneessa kasvattamisessa tai muissakaan merkittävissä saavutuksissa ei ole mitään ylpeyden aihetta.
Yhtä vähän kuin siinä että syntyy Suomessa rikkaaseen perheeseen tai aatelissukuun, voittaa lotossa tai on perinnöllisesti ja kasvatuksellisesti lahjakas moniosaaja ja onnistuja.
Ihan samalla tavalla vankeinhoidolla ollaan siirtymässä pois rangaistuslaitoksen mystisen pahuuden rankaisemisesta, taparikollisuutta ruokkivana koston kierteenä, rationaalisempaan epäsosiaalisuuden ynnä muiden henkisten ja yhteiskunnallisten oireiden, ongelmien ja sairauksien hoitamiseen ja kuntouttamiseen.

Tässä lähestytään filosofista kysymystä vapaasta tahdosta. Vapaa tahto on mielestäni luonnollista tieteen kuvaamaa kausaalisesti determinististä illusorista vahvaa tunnetta vapaasta tahdosta, koska muuten se olisi mystistä uskonvaraista yliluonnollista vapaata tahtoa eli henkimaailman juttuja.

[Toope]

Jos joku on ylpeä heteroudestaan, se koetaan nykyisin vihamieliseksi näkemykseksi, vaikka olisikin normaalein näkemys.
Yhteiskunnassa on jotain vialla, jos ylikorostaa jotain vähemmistöjä.

SETAkin oli aikoinaan firma, joka halusi homoille tasavertaista asemaa. Nykyisin nuo homoqueerfemakkotranssutyperys-ryhmät esittävät jotain erityislaatuisuuttaan, mikä ei enää ole mitään tasa-arvokäsitystä, vaan erityisryhmäkäsitystä. Noiden pitäisi palata takaisin siihen "tasa-arvokäsitykseen", eikä ylikorostaa itseään.

[Toope]

Jokainen aate- idearakennelma kärjistyy. Seksuaali- tms. vähemmistöjen aatekin on kärjistynyt. Se ei tajua enää sitä, ettei aja tasavertaisuutta. Se on luonut itsestään omasta mielestään niin arvokkaan asian, että kykenee haastamaan normi-ihmisyyttä, heteroja, vaikka rationaalisella tasolla toki tietävätkin olevansa vähemmistö. Vähemmistöllähän ei ole oikeutta sanella enemmistölle näkemyksiään. Ei saa olla.

[Xantippa]

Ylpeyden koen jalustalle kohottamisena, paremmuutena ja kilpailua sekä vastakkainasettelua viljelevänä.

Tässä meidän ei auta kuin tyytyä toteamaan erimielisyytemme.

T: Xante