Taide

[Toope]

Harmi, ettei kukaan lähtenyt todistamaan teatteritapahtumaa, koska valittivat sitä, ettei yhteiskunta tue...

[-:)lauri]

Messa da Requiem koettu. Oli kyllä mahdottoman komea esitys kaikin puolin. Varsinkin ne kaksi miestanssijaa, jotka kiemurtelivat aika-ajoin lattialla. Uskomatonta tulkintaa. Tai sitten se musiikki. Ooppera livenä on kyllä niin paljon rikkaamman kuuloista kuin korvakuulokkeilla kuultuna.

[a4]

Messa da Requiem koettu. Oli kyllä mahdottoman komea esitys kaikin puolin. Varsinkin ne kaksi miestanssijaa, jotka kiemurtelivat aika-ajoin lattialla. Uskomatonta tulkintaa. Tai sitten se musiikki. Ooppera livenä on kyllä niin paljon rikkaamman kuuloista kuin korvakuulokkeilla kuultuna.

Voin kuvitella live-kokemuksen hienouden. Sielunmessu on aiheenakin sangen vakuuttava.
Ja nämä tanssijat ovat lähempänä huippu-urheilijoita kuin Kantiksen Let's dance!!!-ketjua.
Tai itse ainakaan en pysty joraamaan linkistäsi löytyvän trailerin tahtiin.

[-:)lauri]

Kansallisteatterin Europeana katsottu. Näytelmä on Minna Leinon ohjaama ja dramatisoima esitys tšekkiläis-rankkalaisen Patrik Ouředníkin teoksesta: Europeana. 20. vuosisadan lyhyt historia (Siltala, 2022)

Näytelmä toimi hyvänä allegoriana itse näytelmän tarinalle. Lavasteet olivat kuin joku geneerisen museon kolkko ja mitään sanomaton miljöö ja näyttelijät näyttelivät museovieraita opastetulla museokäynnillä niin, että kukin näyttelijöistä vaihtoi vuoron perään rooliaan museo-oppaasta museovieraaseen ja toisin päin. Rekvisiitta ja näyttelijäiden elehdintä ja käytös lavalla toi mieleeni juuri sen millaista museoissa nyt tuppaa olemaan tai millainen on oma vaatimaton mistikuvani museoista ja miten itse olen opastetuilla kierroksilla käyttäytynyt. Opastaessaan museovieraita jokainen näytelijä kertoi aina palan 1900-luvun historiaa. Silloin tällöin lavalla kävi museon muu henkilökunta tekemässä "museoasioita" ja pääosaa esittävät näyttelijät reagoivat, kuten museoissa varoivaisen uteliaat ja muiden museovieroaiden kokemuksia häiritsemistä viimeiseen asti välttteemään pyrkivät etiketin mukaisesti korostetun kohteliaat museovieraat tuppaavat museoissa reagoimaan, aina kun jotain keskittymisen keskeyttävää tapahtuu.

Näytelmä Kööpenhaminan tavoin, tämä oli mielestäni myös puhenäytelmä. Tosin Kööpenhaminasta poiketen, tässä ei näytelty 1900-luvun katkelmia vaan tosiaan museovieroita ja museo-oppaita.

Näytelmässä museo-oppaiden kertomista pätkistä 1900-luvun historiaa rakentui kuva Euroopan 1900-luvun historiasta tai tarkemmin euroopan ihmisten aatteiden kilpailusta 1900-luvulla. Aatteita tarina valotti sitä kautta, mikä oli minkäkin aatevirtausten päämäärä kuten niiden visiot ihanneihmistyypistä ja miten sellainen ihmistyyppi syntyy kunkin aatevirtauksen itsensä julkilausumin teesein. Katsojan vastuulle jätettiin kohtalaisen älykkäästi vapaus arvioida kuinka hyvin nämä 1900-luvun aatevirtausten visiot sitten toteutuivat ja mihin hintaan. Samaten näytelmässä kontekstualisoitiin kaltaiselleni sivistymättömälle diletantille hienosti 1900-luvulla syntyneille filosofian, kulttuurin ja yaiteen keskeisille aatevirtauksille olosuhteet, joissa ne syntyivät.

En osaa sanoa, mikä oli näytelmän tyylilaji, mutta jos 1900-luvun Euroopan historia ei herätä voimakkaita mielipiteitä ja/tai sattuu olemaan tavallani loputon tyhjän nauraja, näytelmä oli yhtäältä parodia museovieraista ja toisaalta parodia 1900-luvun Euroopan historiasta. Joka tapauksessa itseni liian monta kertaa ylivertaisuusvinoumasta kiinni saaneena, jotta kokisin oikeudekseni tietää paremmin kuin muut ihmiset millainen oli 1900-luvun historia, eli riittävästi hyväuskoista hölmöyttä omaavana, koin olevani näytelmän kohderyhmää. Ja tottuneena hyvien elokuvien ja sarjojen kuluttajana toivoisinkin Europeanasta lukuisia spinoffeja. Tuolla tavoin kerrotuna historia vaikuttaa mielestäni äärimmäisen kiehtovalta, vaikka ymmärrän kyllä, että kerronnan viihdearvo tuppaa yleensä johtumaan liiallista populismista, mikä indikoi, ettei historiaa onnistuta vältämättä esittelemään välttämättä riittävän totuudenmuaisesti, jotta kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä olisi näytelmän sanomasta mahdollista vetää.

En myöstään tiedä, millaista keskustelua ja pohdintaa oli tarinan tekijöiden intentio herättää jos mitään, mutta minun olemattomia ja sen vuoksi erittäin mustavalkoisia hahmotelmiani 1900-luvun ihmisistä näytelmä sanoitti hyvin. Tai ainakin minut näytelmä inspiroi pohtimaan ja vahvistamaan käsitykstäni aikalailla ihmisen yksinkertaisuudesta.

[a4]

^
Kiitos hyvästä raportista! Hybriksessäni nimitän sinut Kantapaikan Kulttuurin Kirjeenvaihtajaksi.

Minulle tulee näytelmän sisällön kokemisesta ensimmäisenä mieleen ison kuvan hahmottaminen ja pienen ihmisen kyvyt siihen.
Sekä tietysti historian tuntemisen tärkeys ja historiakuvausten vinoumat, hahmotettaessa maailmaa eli omaa maailmankuvaa joka ohjaa ajatuksia ja muita tekoja.
Huumorin siivittämänä.
Roolien vaihtuminen sekä "museoasiat" olivat hienoja tehokeinoja jatkuvasti rakentuvista tarinoista kertojineen ja katsojan vastuu tai vapaus tehdä omaa aivotyötä tärkeä ominaisuus.
Kiinnostuksen herättäminen historiaan myös tärkeä tavoite.
Näytelmä saanee katsojan myös pohtimaan omaa paikkaansa ja rooliaan, museoon asetettavan ajanjakson edustajana.

[Toope]

Tuo "Lauri"n kokemus ei ole minulle tuttu. Ei useimmillekaan meistä. Ehkä meillä ei ole enää syvää yhteyttä historiaamme/historialliseen taiteeseemme ja kulttuuriimme?
Meillä on tv ja netflix.
Sitä en tiedä, onko meillä parempi kulttuuri kuin parin sukupolven takaisilla ihmisillä...

[Hiha]

Katariina Souri joutui Woken hampaisiin.

https://yle.fi/a/74-20063201

Homma on mennyt pelleilyksi. Saamelaisvaikuttaja sahaa oksaa, jolla istuu.

Taiteilija Katariina Souri uhriutuu huolella. Esikoulun jälkeen ihminen saattaa saada teoksistaan myös negatiivista kritiikkiä.

Kyse on taiteesta. Kun se on huonoa, sitä on hankala ymmärtää miltään kantilta. Tekijää voisi kuitenkin kunnioittaa sen verran, että ei rakenna hänen töistään antiwokekampanjaa, vaan tarkastelee mitä näkee.

Taiteilija on sanojensa mukaan pyrkinyt luomaan "arkkityyppisiä hahmoja niin, että niiden avulla ymmärrettäisiin, keitä ne ovat ja mikä on niiden symbolinen merkitys". Yritys hyvä kymmenen. "Tunturit" ovat turhan terävähuippuisia tuntureiksi, "saamelainen" on kovin geneerinen arktisvaikutteinen hahmo.

Taulun genren ymmärtämistä olisi auttanut sellainen yksinkertainen elegantti ratkaisu kuin sen nimeäminen kuvaavasti. Haaveilija on liian monitulkintainen. Parempia nimiä olisivat olleet esimerkiksi Ginger Rogers pukeutuu saamelaiseksi 1952 tai jopa Omakuva, saamelainen fantasia.

[Hiha]

Loppuvuoden kulttuurisaaga jatkuu...

Voimakasta arvostelua kerännyt Katariina Sourin teos tulee nähtäville Lux-näyttelyyn

Ylimääräisenä numerona taidebyrokraatit esittävät performanssin "Kuinka nyrjäyttää leukansa ja aivonsa sanomatta mitään":

Lux Helsinki kuitenkin ilmoittaa, että teoksen yhteyteen lisätään sisältöhuomio. Tapahtuman tiedotteessa toivotaan, että "yleisö pysähtyy ajattelemaan, millaista on olla osa etuoikeutettua enemmistöä, miksi teos koetaan loukkaavaksi ja miksi taiteilijalla tulee olla vapaus taiteensa sisältöihin".

Saahan sitä toivoa. Fakta on, että jo ensimmäinen osio "yleisö pysähtyy ajattelemaan" tulee osoittautumaan ylivoimaiseksi rastiksi 99 % kohderyhmästä.

[Hayabusa]

^
Katan Pelipoika-taidekuvat saisivat aikaan varmaan vielä suuremman yleisöryntäyksen...

[Toope]

Jos menen katsomaan, menen neljäntuulenhatussa järkyttämään saamelaisvouhottajia.
Menen vaikka inkkaripäähineessä.
Ärsyttävät tuollaiset kulttuuriloukkaantujat.

[Hiha]

Jos menen katsomaan, menen neljäntuulenhatussa järkyttämään saamelaisvouhottajia.
Menen vaikka inkkaripäähineessä.
Ärsyttävät tuollaiset kulttuuriloukkaantujat.

Pistä isoisän olkihattu, niin...

... joka päivä iltasin kun kello tuli kuus
Nähtiin eräs herrasmies ja olkihattu uus

[Hippi]

Jenni Haukion muotokuva julki – Tältä se näyttää (IL)



Kun en taiteesta ymmärrä, niin on helppo arvostella. Minusta kuvan yläreunassa on turhan paljon taustaa. Sinänsä ihan on tunnistettavan näköinen ja ehkä kirkkautta välttelevä sävy sopii Jenni Haukion hillittyyn olemukseenkin. Mutta sitten sopii kysyä, mitä hittoa tuo kummallinen rehu tekee kuvassa? ihan varmasti sillä on joku symbolinen merkitys, kun rehu on kohti sydäntä. Mutta onhan se korostetun räikeä muuten hillityssä kuvassa.

[kertsi]

^ artikkelissa selitys oksalle:

Muotokuva on maalattu koivuvanerille, joka antaa Gottbergin mukaan syvyyttä ja struktuuria taustalle, jossa puun pintaa on osittain hiottu esille. Tekniikkana teoksessa on käytetty öljyväriä ja puuvärikynää.

– Maalattu kasvi tai oksa maalauksen etuosassa käy dialogia puun kanssa ja se on ajateltu tuomaan lisää syvyyttä ja liikettä maalaukseen, Gottberg sanoo tiedotteessa.

Ilman oksaa teos olisi paljon tylsempi. Samaten tuo yläosan tausta tuo jotain mielenkiintoisuutta teokseen.

Tulkitsen pään yläpuolella olevan taustan rikkauden siten, että taiteilija antaa ymmärtää, että Haukiolla on paljon ajatuksia päässään/takaraivossaan, ja rikas sielunelämä.

Itse en oikein pidä tuosta muotokuvasta, tai kyllä sen mallistakaan. Muotokuva vanhentaa  sen kohdetta 10-20 vuotta, ja vähän rumentaakin. Iho ei ole yhtä läpikuultavan hehkeä kuin luonnossa. Puvun samea väri ja ylipäätänsä kauttaaltaan samea väritys jotenkin saa aikaiseksi mielleyhtymän, että olisiko Haukion luonnekin jotenkin samea, tai ainakin taitelijan vaikutelma Haukion luonteesta? Haukiohan taitaa olla aika yksityinen, etäisyyttä pitävä henkilö, eikä hänestä saa järin lämmintä vaikutelmaa. Kylmyys tosin voi tulla Kokoomuksesta puolueena, näen Kokoomuksen kylmänä sydämettömänä puolueena, itsekkäiden rikkaiden puolueena.

[Hayabusa]

Tunnistaako kukaan tuota rehua? Onkohan oikea kasvi vai taiteilijan mielikuvituksen tuotetta?

[Hiha]

Kerrankin kun tunnistan maalauksesta ketä esittää, taitavammat ryöpyttävät edestä ja.... lisää edestä, kun muotokuvia ei ole tapana kääntää kasvot seinään päin.

Kuvan yläreuna. Minusta suhteet on sommiteltu oikein. Yläkulmiin olisi tietysti voinut laittaa kerubit puhaltamaan torviin tai amoriinit muuten pyllistelemään. Se olisi täyttänyt tyhjää tilaa, mutta olisi ollut melko vanhakantaista. Eteenpäin, sanoi mummo muotokuvassa.

Oksa. Symboliikka on selvä ja osuva. Haukion aika on ohi. Luonto palaa ja ottaa hänet takaisin syliinsä. Kasvien kietoutuessa hänen ympärilleen presidentitär murenee pikkuhiljaa ja palaa ikuiseen kiertoon. Väistämätöntä, kaunista, arvokasta.

Väriskaala. Taustaan sulautuminen ei aina ole pahasta. Jennin historiallinen tehtävä oli antaa Saulille ihanasti taustatukea. Ja sen hän teki. Ei hänen tarvitse eikä pidä tyrkyttää itseään kaikelle kansalle.

Ainoa moitteen aihe on pusero. Taiteilija ei ole osannut päättää esittääkö mallinsa amatsonina vai pömppävatsaisena. Välttääkseen valinnan hän on piirustanut vaatteet tyyliin Alfons Åberg. Aikuismaisempi silmä tekstiileille olisi ollut paikallaan.