Kuka on köyhä?

[kertsi]

"Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä."

Vaikeastiymmärrettävä minusta tämä on. Hengellisyydellä tarkoitettaneen kristillisessä tekstissä papíllisuutta, kirkollisuutta, uskonnollisuutta, kristillisyyttä, jumalaapelkäävyyttä. Tässähän sanotaan, että hengellisyydestä vapaudutaan siirryttäessä maallisesta taivaalliseen. Kaipa se köyhyys tässäkin niukkuutta tarkoittaa?

Ei kyllä enää ketjun aiheeseen kuulu varmaan tämän lajin köyhyys, mutta minä tuon ymmärrän eri tavalla. En kyllä ole raamatun kirjoituksiin perehtynyt. Mutta tuossa lauseyhteyddessä hengellisesti köyhän tulkitsen tarkoittavan "henkisesti vähemmälle jääneitä" ts. joilla ei ole näistä jumalisista asioista ymmärrystä ja myös niitä, joille hengellistä sanomaa ei ole ehditty viedä ja siksi eivät ole voineet sitä vastaanottaa.

Minä olen aina luullut, että tuo hengellisesti köyhä tarkoittaa hengeltään köyhää eli lahjatonta, yksinkertaista, tyhmää, keharitasoista jopa - ehkä vastakohtana lainoppineille ja fariseuksille, ainakin jos nämä ovat itseriittoisia ja ylpeitä suhteessa kanssaihmisiinsä (tai Jumalaan?).

[Hippi]

^
No tämän "henkisesti vähemmälle jääneitä" oli tarkoitus juuri tuota samaa sanoa, mutta halusin välttää loukkaavia ilmauksia.

[Jaska]

Uskonnollisen tekstin tarkoitus minullekin usein jää arvoitukseksi. Kielitoimiston mukaan hengellinen tarkoittaa uskonnollista ja kirkollista, henkinen taas esimerkiksi älyllistä ja sielullista.

Hengellisestä köyhyydestä  löysin rovastin blogitestiä "Hengellinen köyhyys ajaa jatkuvaan huokaamiseen Herran puoleen". Kovin maistui suussani alistumiseen selittelylle eikä vakuuttanut.

Köyhyysrajallla tarkoitetaan usein tulotasoa, joka on 60% mediaanitulosta. Sen alapuolella hyvinvointivaltion kansalaisen katsotaan olevan köyhä.  Joku sisälläni napisee vastaan että köyhyys liittyisi tuloihin eikä omistamiseen. Ainakin rikkaus on omistamista.

[Toope]

Köyhä on Orwellin lammas, joka määkyy yleisön painostuksesta.

[Hippi]

Osuipa aamun ensimmäiseksi luettavaksi mielenkiintoinen kirjoitus, josta löytyi monta kohtaa, joihin on helppo samaistua. Juttu ei vastaa tämän ketjun otsikon kysymykseen, kuka on köyhä. Sen sijaan tuossa puhutaan siitä, miten lapsuuden köyhyys säilyy ajatusmaailmassa, vaikka aikuisena olisi huomattavastikin paremmin toimeen tulevaksi.

Kirjoittaja on ollut 90-luvun lapsi. Itse reippaasti tuota aikaisemmin, joten taisin tavallaan päästä vähemmällä, kun vähävarainen perheemme eli aikana, jolloin tavarapaljous ei ollut vielä saapunut Suomeen. Ei ollut niin paljon sitä, mitä ilman joutui olemaan, joten pikkulapsiaikana ei ollut oikein käsitystä siitä, että rahaa oli vähän. Oikeastaan ainoa, jossa se selvästi näkyi, oli ne kerrat, kun äiti joutui kauppaan lähtiessään lainaamaan karkkirahani, jotta saa kaiken tarpeellisen ostettua. Naapureilla oli tapana antaa aina joku kolikko, että saan käydä läheiseltä huoltoasemalta ostamassa jäätelön tai pienen karkkiaskin. Minä ne kolikot visusti säästin, sillä olin jo pienennä jonkinlainen Roope Ankka.

Ymmärrys vähävaraisuudesta iski vasta oppikoulussa. Meitä oli muutama luokallani, joiden käsi nousi, kun luokanvalvoja kysyi, kuka tarvitsee vapaaoppilashakemuksen? Tietysti seuraavalla LV-tunnilla piti kaikkien nähden ne lomakkeet käydä hakemassa. Tai, kun luokassa kyseltiin vanhempien ammatteja, niin siihen pankinjohtajien, opettajien ja juristien perään sain kertoa millainen on apumiehen toimenkuva, kun se oli outo ammatti. No, tämä apumies toimi yövahtina. En muista edes, miksi tuollaista ylipäätään kyseltiin.

Elävänä on myös mielessä ne kerrat, kun luokkakaverit kutsuivat koko luokan kotiinsa. Töölössä asuvan koti oli hieno enkä oikein päässyt käsitykseen montako huoneita oli. Tammisalossa asuvalla oli kokonainen talo uima-altaineen. Itse asuin huone ja keittiö -kokoisessa asunnossa, jossa tuossa vaiheessa olikin jo paremmin tilaa, kun reilusti vanhempi veljeni oli muuttanut jo pois.

Ei meiltäkään koskaan ruokaa puuttunut. Sitä oli riittävästi, mutta välttämättä se ei ollut kovin monipuolista.

Jotain mukavaa sain itselleni kesätyörahoilla, vaikka niistäkin puolet meni äidille ruokaostoksia varten. Onni oli, että jo 13 vuotiaskin saattoi tehdä tuolloin kesätöitä.

Mutta vasta tuon lehtijutun luettuani tajusin, miten lapsuudenkokemukset juurtuvat ajatuksiin tiukasti. Vaikka aina vitsinä heitän siitä, että olen niin pihi, että jätän tämän tai tuon hankkimatta, tai raha ei kasva puussa ja siksi on säästettävä, kun sitä saa. Liekö tuossa jotain samaa, kun paljon laihduttanut lihava ihminen ei osaa nähdä itseään hoikkana, vaan on edelleen "mieleltään lihava". Samalla tavalla voi köyhyys, tai ehkä minun tapauksessani on puhuttava vain vähävaraisuudesta, jäädä päälle eikä rahaa pysty käyttämään, vaikka sitä olisi reilumminkin.

Ja tässä se juttu:
Kolumni: Nolo tilanne työpaikan ruokalassa sai muistamaan, että olen köyhästä perheestä – näin taustani näkyy arjessani nyt

[Socrates]

Välillä raha on ollut tiukilla, mutta en ole kadehtinut varakkuutta, vaan ihan muita ominaisuuksia, koska vanhemmillani oli hyvin rahaa, mutta silti aina kaiken maailman huolia.

Olen ihmetellyt ihmisiä, jotka nipistävät koko ajan arjessa säästääkseen johonkin matkaan tai parempaan autoon tai muuhun isompaan ei-välttämättömään juttuun. Itse priorisoin arjen mukavuuteen. Joku valojen sammuttelu ja vesilaskun kyttääminen on ihan perseestä.

Köyhyyttä varsinkin lapsena/nuorena kokeneet (en viittaa kehenkään foorumilaiseen) ovat yleensä rasittavia jankatessaan, miten pohjalta ponnistettiin. Paljon mieluummin kuuntelen perintönsä dokanneita.

[Xantippa]

Köyhyyttä varsinkin lapsena/nuorena kokeneet (en viittaa kehenkään foorumilaiseen) ovat yleensä rasittavia jankatessaan, miten pohjalta ponnistettiin. Paljon mieluummin kuuntelen perintönsä dokanneita.

Naurahdin, sillä onhan tässä tietty pointti. Dokaustarinat ovat yleensä erilaisia, ponnistustarinat aika samankaltaisia.

Kun nuorena menimme yhteen, tuli rahasta aika paljon puhetta. Mies tulee huomattavasti tiukemmista oloista kuin minä ja kyllä se näkyi. Nykyään olen selkeästi ottanut enemmän oppia hänestä kuin hän minusta, eli minusta on tullut jos ei nyt varsinaisesti tiukan säästäväinen, niin kuitenkin tarkasti tietoinen siitä, mitä mikäkin maksaa ja mihin haluan rahojani laittaa.

Kesti miehellä aika kauan hyväksyä, että joskus rahaa voi myös käyttää johonkin muuhun kuin järkeviin välttämättömyyksiin. Kesti hyväksyä, että en osta jotain halvempaa vain sen vuoksi, että nyt on halvempaa.

Toisaalta on toki niin, että hän ei ole siten nirso kuin minä useassakaan asiassa, mutta onko se todella luonteenpiirre vai opittu asia?

T: Xante

[kertsi]

Köyhyyttä varsinkin lapsena/nuorena kokeneet (en viittaa kehenkään foorumilaiseen) ovat yleensä rasittavia jankatessaan, miten pohjalta ponnistettiin. Paljon mieluummin kuuntelen perintönsä dokanneita.

En muista kuulleeni moisia jankkaajia. Omakehu tietysti voi olla tympeää, oli se sitten minkäsorttista tahansa.

Itseäni kyllä enemmän tympii sellaiset etuoikeutettuun asemaan syntyneet, jotka ylemmyydentuntoisesti vinkuvat, että heille kuuluisi jotenkin automaagisesti paremmat olot kuin muille, ihan vaan siksi, että ovat sattuneet syntymään kultalusikka suussa. Esimerkiksi Kopekin horinat yläluokkaisuudestaan ärsyttävät.

Ja toisaalta osaan arvostaa sellaisia, jotka ovat syntyneet köyhiin oloihin, ja oman lahjakkuutensa ja varsinkin sinnikkyytensä avulla raivanneet tiensä parempiin oloihin, esimerkiksi kouluttautumalla ja tekemällä kovasti töitä - ilman isäpapan tai muun suvun rahallista (tai muutakaan) avustusta, ja vastoin suvun perinteitä. Ensimmäinen sukunsa akateeminen on aina vähän yksin, ei ole niin kuin vanhempansa, eikä ole niin kuin kolleegansa (paitsi kolleegoista ne, jotka niin ikään samanlaisen luokkaretken *) ovat tehneet). 

*) Ruotsiksi sanotaan luokkaretkeksi, kun noustaan "ylempään" yhteiskuntaluokkaan kuin mitä perhetausta edellyttäisi.  Vaikka eihän se ihmisen korvien välissä välttämättä muutu, se yhteiskuntaluokka, johon tuntuu kuuluvansa, siitä huolimatta, että elintaso tai tulotaso muuhun viittaa. Tai, niin kuin Hipin linkkaamassa artikkelissa Kolumni: Nolo tilanne työpaikan ruokalassa sai muistamaan, että olen köyhästä perheestä – näin taustani näkyy arjessani nyt : "Huono-osaisesta voi tulla hyväosainen, mutta köyhyyteen jämähtänyttä mielenmaisemaa on vaikea muuttaa, toimittaja Anette Kärkkäinen kirjoittaa."

[kertsi]

^

No mutta, teillä oli ainakin ruokaa. Kun puhun itseäni vanhempien ihmisten kanssa lapsuudestani, tuo on lausahdus, jonka kuulen usein.

On totta, että nälkää en lapsena juurikaan nähnyt. Mutta nälkä ei Suomessa ole köyhyyden mittari. Köyhyys tarkoittaa ulkopuolisuutta, huonommuuden tunnetta ja häpeää. Köyhyys näkyy siinä, miten suhtautuu rahaan ja omiin kykyihinsä.

Ja nämä asiat kulkevat mukana tiukasti vielä sittenkin, kun ruokakauppalaskua ei tarvitse miettiä.

Tuo huonommuuden tunne ja häpeä, ja suhtautuminen omiin kykyihinsä voivat olla syitä, miksi joku yläluokkaiseksi itsensä asemoiva saattaa lesoillessaan ärsyttää köyhempiin oloihin syntynyttä.

Mistähän sellainen häpeä tulee? Olisikohan tässäkin asiassa ihmisen tiedonkäsittelyn vinouma (bias) taustalla? Tyyliin, että jos asiat ovat huonosti, on se mukamas oma syy (vaikka "syy" sitten olisikin, että on syntynyt vääränlaiseen perheeseen)?

[Kopek]

Hipin kirjoitus möyhensi lievästi emootio-osastoani, kun muistelin sen siivittämänä omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, joka on ollut jossakin määrin käänteinen Hipin kokemaan verrattuna. Ehkä koko elämämme ovat olleet käänteisiä. Minulla suunta on ollut alaspäin ja sisältänyt pitkän vapaapudotuksen vaiheenkin, eikä pohjaa ole vieläkään saavutettu. Hipillä käyrä on oletettavasi mennyt tasaisesti toiseen suuntaan.

En utele kenenkään tuloja enkä elintasoja. Ihmiset ovat kertoneet, mitä ovat katsoneet parhaaksi kertoa. Omista tuloistani voin paljastaa sen, että jos olisin yksinasuva, kuuluisin tilastomääritelmän mukaan luultavasti pienituloisten joukkoon.

Olipa taustani millainen olikin, henkilökohtaista rahaa minulla ei ole koskaan ollut paljon. Kun ostin ensimmäisen autoni 17-vuotispäiväni kynnyksellä, maksoin siitä 200 markkaa rahaa ja annoin osamaksuna joululahjaksi saamani kameran, joka määriteltiin 50 markan arvoiseksi. Olin säästänyt vuoden, jotta olin saanut kokoon 200 markkaa. Tarkoitus oli maksaa koko summa rahana, mutta myyjä (koulukaverini) suostui ottamaan osamaksuna kameran, koska puuttuvan viiden kympin kokoon saaminen olisi vienyt aikaa.

Kuinka kauan tämän päivän 16-vuotiailta menisi 200 euron säästämiseen?

Kaikki raha oli käytännössä peräisin isoäidiltä, koska vanhempani eivät minulle rahaa antaneet. Säätämiseni autoa varten perustui siihen, että pyysin isoäidiltäni rahaa jäätelötuutteihin ja purukumeihin, joita en välttämättä ostanutkaan. Vuoden aikana kertyi myös joitakin muita tämän tyyppisiä pieniä tuloja. Jälkeen päin ajatellen oli tyhmää tehdä jäätelö- ym. ostokset huoltoaseman baarista, koska kaupassa tuotteet ovat halvempia. Baari vain sattui olemaan lähempänä, eivätkä kaupat olleet auki iltaisin niin kuin nykyään.

Kun menin ostamaan autoa, rahat olivat muovipussissa polkupyöräni tavaratelineellä. Kymmenpennisiä ja muita pieniä kolikoita laskettiin kaverini kodin olohuoneen pöydällä. Mutta auto tuli ostetuksi.

Ne, jotka rahoittivat ostokseni, luonnollisesti myös kontrolloivat, mitä ostan. Rahaa sai vain tarkasti määriteltyihin kohteisiin - mikäli sai. Vanha auto ei olisi kuulunut hyväksyttäviin ostoksiin, joten se piti rahoittaa kiertotietä. En ylipäätään ostanut juuri mitään tai muutenkaan käyttänyt rahaa. Ei minulle koskaan ollut esimerkiksi koulussa rahaa mukana. Kerrankin lukioaikana opettaja päätti, että luokka meneekin yhtäkkiä kahville läheiseen linja-autoaseman baariin. Voitte arvata, kuka oli ainoa, joka jäi kuivin suin.

Vaikka elinkin varakkaassa kodissa siihen kuuluvine luontaisetuineen, minulta puuttui taloudellinen päätösvalta siitä, mitä saan ja en saa - toisin sanoen raha. Sain sellaista, mistä en välittänyt, mutta en saanut sellaista, mitä olisin halunnut. Vaatettamiseeni ja ruokkimiseeni käytettiin rahaa, mutta jos olisin itse saanut päättää, miten rahan käytän, olisin käyttänyt sen täysin eri tavalla.

Loppujen lopuksi minusta on tullut todennäköisesti vieläkin pihimpi tai vähintään yhtä pihi kuin Hipistä, jos hänen kertomuksensa osaan oikein tulkita. Kerään asioita enkä raski panna mitään pois. Inhoan kaikenlaista haaskausta, jossa käyttökelpoisia tai korjauskelpoisia esineitä heitetään pois.

Erilaisista taustoistamme huolimatta luulen, että minulla on ollut elämänaikaista omaa rahaa käytettävissä vähemmän kuin Hipillä ja kenties vähemmän kuin kenelläkään muulla tällä foorumilla kirjoittelevalla. Kyllä silloin oppii pihiksi, vaikka olisi elänyt nuoruudessaan millaisissa kulisseissa tahansa.

Tunne siitä, mihin itsellä on varaa, sehän se viime kädessä ratkaisee. Jos on vuosikymmenien ajan - tai oikeastaan aina - ollut tilanteessa, että rahaa ei ole oikein mihinkään, kyllä silloin tulee aika pihiksi.

Kaikki yritetään saada mahdollisimman halvalla tai ilmaiseksi. Auton pysäköinnistä ei makseta, ravintoloissa ja muissa maksullisissa huvituksissa ei käydä, vaatteet ja kengät ostetaan 70% alennusmyynnistä, julkisen liikenteen käyttöä vältetään hinnan takia, matkoilla nukutaan autossa eikä hotelleissa, kaikissa asioissa yritetään löytää halvin hinta ja niin edelleen. Eikä mitään heitetä pois.

Oletko elänyt rahallisesti köyhän lapsuuden? Vastaa kyselyyn ja kerro, miten kokemus on vaikuttanut sinuun

https://www.is.fi/menaiset/ilmiot/art-2000008746317.html

[Xantippa]

Minusta Hippi on todella oikeassa myös siinä, että köyhyys merkitsee niin eri asioita eri aikoina.

Jutussa kiinnitti huomiotani se, että lemmikki, toive kissasta (sydäntä särkevää), on ollut köyhyyden "merkki". Kun ennenhän ainakin maalla se oli niin, että kissoja etenkin pyöri lähes joka talon liepeillä ja ne katsottiin kyllä enemmän merkiksi köyhyydestä kuin rikkaudesta. Tai ei ainakaan yläluokkaisuudesta.

1990-luvulla alkoi minusta myös näkyä luokkaerot enemmän kuin 1980-luvulla, vaikka kasarihan oli olevinaan nousukautta ja rikkaita tulla kaikkialta. Mutta ainakin nuorten keskuudessa meillä päin varsinaista tasovarustelua oli aika vähän, enemmän keskustelut pyörivät ideologioiden ja katsomuksien kuin tavaramäärän ympärillä. Kaveruuksiin esimerkiksi se, että jollain oli vauraampi koti, ei vaikuttanut mitenkään. Eli ehkä köyhyys nimenomaan ulkopuolisuutta ei niin vahvasti vielä tuolloin tarkoittanut?

Itse ymmärsin Socrateen lauseen siten, että joillekin on jäänyt ikään kuin päälle se oma selviytymistarina niin vahvana osana persoonaa, että se tulee esille vähän joka tilanteessa, myös niissä, joihin se enää ei oikein kuulu. Vähän samaan tapaan kuin entinen huippu-urheilija muistuttaa entisistä otteluvoitoistaan ala-asteen vanhempainillassa ja olettaa saavansa sillä tavoin auktoriteettia. Vähän huono esimerkki, mutta en keksi tähän hätään parempaa.

T: Xante

[Socrates]

Köyhyyttä varsinkin lapsena/nuorena kokeneet (en viittaa kehenkään foorumilaiseen) ovat yleensä rasittavia jankatessaan, miten pohjalta ponnistettiin. Paljon mieluummin kuuntelen perintönsä dokanneita.

En muista kuulleeni moisia jankkaajia. Omakehu tietysti voi olla tympeää, oli se sitten minkäsorttista tahansa.

Itseäni kyllä enemmän tympii sellaiset etuoikeutettuun asemaan syntyneet, jotka ylemmyydentuntoisesti vinkuvat, että heille kuuluisi jotenkin automaagisesti paremmat olot kuin muille, ihan vaan siksi, että ovat sattuneet syntymään kultalusikka suussa. Esimerkiksi Kopekin horinat yläluokkaisuudestaan ärsyttävät.

Ja toisaalta osaan arvostaa sellaisia, jotka ovat syntyneet köyhiin oloihin, ja oman lahjakkuutensa ja varsinkin sinnikkyytensä avulla raivanneet tiensä parempiin oloihin, esimerkiksi kouluttautumalla ja tekemällä kovasti töitä - ilman isäpapan tai muun suvun rahallista (tai muutakaan) avustusta, ja vastoin suvun perinteitä. Ensimmäinen sukunsa akateeminen on aina vähän yksin, ei ole niin kuin vanhempansa, eikä ole niin kuin kolleegansa (paitsi kolleegoista ne, jotka niin ikään samanlaisen luokkaretken *) ovat tehneet). 

Ne jankkaa ainakin mediassa. Lapsuus on varmaan ollut niukka, mutta jossain vaiheessa osa kiireestä on itseaiheutettua: ei ole tyydytty "puoliväliin" normaaliin elintasoon, vaan on vatsahaavan kustannuksella puskettu aina vaan enemmän ja työn lisäksi hankittu kaikkea muutakin touhuttavaa.

On roskaa, kun sanotaan, että Suomessa rikastuu perimällä eikä työtä tekemällä. Jos puhutaan satojentuhansien eikä miljoonien perinnöistä, ne on helppo hukata dokaamattakin tai ainakin elämässä on niukkoja jaksoja, koska peritty omaisuus on usein vaikeasti realisoitavaa, vaatii huimia hoitokuluja, siihen saattaa olla erittäin vahva tunneside tai joku läheinen painostaa olla luopumatta siitä. Toki se voi mennä myös erossa tai jossain muussa vastoinkäymisessä. Jokainen voi laskea kuinka nopeasti kovapalkkainen ihminen kirii kiinni vaikka puolen miljoonan perijän, jolla ei ole ollenkaan tuloja.

Ihmiset muodostavat toisten varallisuudesta hätiköityjä mielikuvia. Tuossa alakerrassa on yritys, jonka pitäjä antoi suht menestyvän alkuvaikutelman. Just semmoinen kaveri, josta ajattelin että yrittäjyys sopii kuin nyrkki silmään. Sitten tuli kremppaa, tämä hintojen nousu hiljensi toiminnan ja huomasin ettei alunperinkään niin hyvin mennyt. Myy kiireellä asuntoaan, alkoi viestitellä hätääntyneesti ja tänään jo ilmoitti lopettavansa ja kyseli haluanko ostaa puljan.

Edit: Kopek valoitti yllä hyvin rahan problematiikkaa.

[urogallus]

Ne jankkaa ainakin mediassa. Lapsuus on varmaan ollut niukka, mutta jossain vaiheessa osa kiireestä on itseaiheutettua: ei ole tyydytty "puoliväliin" normaaliin elintasoon, vaan on vatsahaavan kustannuksella puskettu aina vaan enemmän ja työn lisäksi hankittu kaikkea muutakin touhuttavaa.

Olen tällaista havainnut itsekin. Taitaa olla sukua sille, miten osa menestyneistä pyrkii kostamaan julkisuudessa joskus hyvinkin kaukaisia vääryyksiä. Sekä todellisia että kuviteltuja...

Tällaisten juttujen suosio johtunee siitä, että ihmiset haluavat kuulla samoja tarinoita uudelleen ja uudelleen. Yksi tällainen tarina on ryysyistä rikkauksiin. Keskiluokasta duunariksi ei ole kovin sykähdyttävä, vaikka se on jo nyt kovin tavanomainen ja tulevaisuudessa vielä yleisempi.

Pahimpia median vääristymiä ovat sellaiset, joiden syntymiseksi kenenkään ei tarvitse aktiivisesti valehdella.

[kertsi]

Olipa taustani millainen olikin, henkilökohtaista rahaa minulla ei ole koskaan ollut paljon. Kun ostin ensimmäisen autoni 17-vuotispäiväni kynnyksellä, maksoin siitä 200 markkaa rahaa ja annoin osamaksuna joululahjaksi saamani kameran, joka määriteltiin 50 markan arvoiseksi. Olin säästänyt vuoden, jotta olin saanut kokoon 200 markkaa. Tarkoitus oli maksaa koko summa rahana, mutta myyjä (koulukaverini) suostui ottamaan osamaksuna kameran, koska puuttuvan viiden kympin kokoon saaminen olisi vienyt aikaa.

Sinä säästit taskurahoistasi 16-vuotiaana ja sait kalliita joululahjoja, minä taas yritin tienata ensimmäiset ansioni palkkatyöllä olikohan se noin 8-vuotiaana, ei tosin häävillä menestyksellä. Myös noin 9-12-vuotiaana yritin jotain tienata tekemällä jotain satunnaista työtä, ja vähän onnistuinkin. Noin 13-vuotiaana olin lapsenlikkana säännöllisesti, pari tuntia päivässä arkisin noin 6-12 kk ajan. Ja 14-15-vuotiaana olin varsinaisessa kesätöissä, ja siitä lähtien joka kesä, ainakin osan kesää. Ylioppilaskirjoituskeväänä olin kokopäivätöissä (ja kirjoitin ällän paperit). Töistä saamillani rahoilla ostin mm. vaatteita, kun en kehdannut kinuta vanhemmiltani rahaa vaatteisiin, ja oli niin noloa kulkea huonoissa rytkyissä. Muistan 7-vuotiaana kadehtineeni koulukavereideni kauniita villatakkeja, ja sitä, ettei heillä ollut krooninen nuha (D-vitamiininpuutos minulla?).

[Kopek]

Olen kaikin puolin laiska tyhmä surkimus ja päätynyt siihen epäonnistujan asemaan, minkä ansaitsen. Tätä tosiasiaa en yritä kiistää.

Elämä on kiertokulkua. Jos joku hankkii omaisuutta, sukupolvien ketjussa tulee ennen pitkää huono lenkki, joka hävittää kaiken. Ehkä viidensadan vuoden päästä tulee uusi menestyjä, joka nostaa jonkun sukuhaaroista taas muutaman sukupolven ajaksi korkeammalle oksalle.

Voin lohduttautua ainoastaan sillä, että en ollut se lenkki, joka hävitti, vaan se, joka ei pystynyt pelastamaan. Jos tämä nyt mikään lohdutus on.

Pelastaakseen jotain, on uhrattava jotain. Tunnepuoli esti minua uhraamasta.

Esitän kuvitteellisen esimerkin.

On talo, joka halutaan korjata.

Vaihtoehto 1.

Opiskellaan, hankitaan ammatti ja hyvät tulot, minkä jälkeen korjataan talo.

Hyvät puolet: On rahaa korjaamiseen.
Huonot puolet: Ei ole enää taloa, minkä korjaisi, koska se ehti tuhoutua.

Vaihtoehto 2.

Aloitetaan korjaaminen heti, ettei talo ehdi tuhoutua.

Hyvät puolet: Homma saadaan alkuun.
Huonot puolet: Raha ei riitä talon korjaamiseen, ja se tuhoutuu. Raha ei riitä minkään muunkaan korjaamiseen, ja kaikki tuhoutuu.