No ei se taide ole tiedeylisopiston tutkijoista millään tapaa tieteellisemmäksi muuttunut. Olennaista on, että tyypillisesti taiteen TEKIJÄ on tieteentekijän tutkimuskohteena siinä asetelmassa. Ei karhuna oleminen muutu yhtään tieteellisemmäksi siitä, että biologi tieteellisesti sitä tutkii. Teatteritieteen ja teatterin suhde on tutkijan ja tutkittavan suhde. Teatteritaidetta opetetaan Taideyliopistossa ja sieltä valmistuu taiteilijoita, myös taiteellisen väitöksen tehneitä tohtoreita ja post-doc tutkijoita. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa koulutetaan teatteritaiteen tekijöitä: näyttelijöitä (suomen- ja ruotsinkielisiä), dramaturgeja, ohjaajia, valo- ja äänisuunnittelijoita, tanssijoita, koreografeja, taidepedagogeja (teatteri- ja tanssinopettajia) sekä live arts and performance -koulutusohjelmassa performanssitaiteilijoita. Siellä on kandi- ja maisteritason koulutusta sekä tohtorikoulutusta. Tietenkin - kun yliopistossa ollaan - myös tutkijoita post-doc vaiheessa ja professoreina jne. Koulutusta eivät anna teatteritieteen koulutuksen saaneet jotenkin ”alempaa osaamisen tasoa” hankkiville. Toki liikehdintää tutkijatasolla on myös eri yliopistojen välillä, mutta teatteritieteilijäö ei ole teatteritaiteen tekemisen asiantuntija. Hänen suhteensa teatteriin on periaatteessa sen bilogin suhde karhuun: teatteritiede tutkii teatteritaidetta. Se olisi itse asiassa vähän pulassa, jos teatteritaide katoaisi ja muuttuisi teatteritieteeksi. Mitäs sitten tutkittais?
Ristiriitatilanteissa - milloin tahansa - on nimenomaan epäselvää, mikä näkökulma, tiedon laji tai aistihavainto pitäisi nostaa esiin se ratkaisemaan. Ei siihen ole mitään yhtä ja kaikissa tilanteissa pätevää valintaa. Asia ratkeaa aina tilannekohtaisesti ja tarvitsee taustalleen nimenomaan niiden eri tietolajien, aistihavaintojen ja maailmankuvien vertaamista ja toistensa kautta kyseenalaistamista. Ihan kuten on syytä miettiä, onko näköaisti kaikessa pätevyydessään se tärkeimmäksi nostettava, jos epäilyksiä herättää on homeen haju talossa. Homo sapiens on paljon turvallisemmilla vesillä lajina, jos se ei lukkiudu vain yhteen havaintojen keräämisen tapaan, yhteen rajattuun käsitykseen tiedosta tai yhteen kapeaan maailmankuvaan. Muutoin se näiden ulkopuolelle jätetty todellisuus saattaa iskeä kovaa aivan varottamatta (koska on päätetty jättää osa siitä tiedon ulkopuolelle).
Todellisuus ei edes oikeastaan todista, että ihmiset olisivat jättämässä muut tiedon lajit pois elämästään ja korvaamassa ne tieteellisellä tiedolla. Päinvastoinhan puhutaan tieteen jälkeisestä maailmasta, jossa tieteellinen tieto saa jopa omilla pätevyysalueillaan todistella sitä, että anekdotaaliset, tunnepohjaiset, uskonnolliset tai poliittisen ideologian mukaiset väittämät eivät ohita sitä ollessaan yksinkertaista, tunteenomaisella tasolla palkitsevia ja ne tarjoillaan vaivattomasti omaksuttavissa muodossa, joka väittää todellisuuden olevan mukavan yksiselitteinen ja ratkaistavissa. (Tosiasiassa voidaan kyllä kysyä, onko tiede koskaan edes noussut aidosti valtaan vai onko se lähinnä tarjoutunut keppihevoseksi valtapeleihin, henkilökohtaisen taloudellisen edun hakemiseen ja politiikkaan.)
PS. Teatteritiede on vanha juttu tiedeyliopistossa. Draamaa on aiemmin opiskeltu osana kirjallisuuden opintoja, mutta 1980 teatteritiede on ollut mahdollista valita myös pääaineeksi Se ei ole kehityksen uusin vaihe, vaan uudempaa kehitystä on teatterikoulutuksen muuttaminen ensin korkeakoulutukseksi (1979) ja sittemmin osaksi taideyliopistoa. Miksi ihmeessä, jos teatteritiede olisi se kova sana ja alaa ”käsityötaidon” sijaan eteenpäin vievä asia? Jo opiskelijamäärä kertoo, ettei se ole mikään merkittävin tekijä ja opinahjo suomalaisessa teatteritaiteessa (vuonna 2015 9 opiskelijaa vrt. pelkästään Teatterikorkean näyttelijäntaiteen kandiopintoihin valitaan 12-14 opiskelijaa joka vuosi.)
Teatteritiedettä opiskelleet voivat työskennellä esimerkiksi tiedottajina, teatterisihteereinä, toimittajina, ohjaajina, tuottajina, sunnittelijoina sekä erilaisissa asiantuntijatehtävissä taideorganisaatioissa ja kulttuurihallinnossa.
Helsingin yliopistossa teatteritiedettä opetetaan humanistisessa tiedekunnassa filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella.
Eli entistä tieteellisemmältä pohjalta tutkitaan, tuotetaan ja luodaan taidetta.
Teatteritiedettä Helsingin Yliopistossa opiskeleva näyttelijä-ohjaaja voi tieteellisesti tutkia samalla myös itseään, ihmistieteilijän tavoin.
https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:ihmistieteetTeatteritieteilijä lienee teatteritaiteen tekemisen asiantuntija samassa mielessä kuin vaikkapa teologi, taloustieteilijä tai lääketieteilijä omien alojensa suhteen.
Homo Sapiens näyttää pärjänneen erityisesti kehittyneiden aivojensa avulla, josta noin viidesosa käsittelee pääasiassa näköaistin kautta tulevaa tietoa ympäristöstämme.
https://www.aalto.fi/fi/uutiset/tutkimus-osoitti-aivot-havainnoivat-ymparoivan-tilan-100-millisekunnissaVaikka yksilön kasvukehitys on ihmisellä melko hidasta ja toiminnaltaan monimutkaisin ja eniten tiedonkäsittelyä vaativa näköaisti kehittyy puolestaan täyteen kypsyyteensä viimeisenä.
https://papunet.net/tietoa/aistit-vuorovaikutuksessaHomeen hajukin joudutaan liittämään johonkin, esim. taloon tai juustoon, arvioitaessa tilannetta ja kaikki saatavilla olevat aistit auttavat kokonaiskuvan rakentamisessa.
Samoin kaikki saatavilla olevat tiedon lajit auttavat kokonaiskuvan muodostamisessa, kuten vaikkapa juorut, astrologia, voodoo, skientologia, tiede, taide, raamattu, ennustajat, salaliittoteoriat, Trumpin twiitit, ilmeet, eleet, hajut jne.
Eri tietolajien, aistihavaintojen ja maailmankuvien vertaamista ja toistensa kautta kyseenalaistamista tehdessään, Homo Sapiens tekee tulkitun havaintoaineksen rationaalista valintaa ja arvottamista, samaa mihin tiede on erikoistunut.
Tarkoittaako se sitä että tiede ei ole pelkästään yhtenä osatekijänä mukana eri tietolajien, niillä tulkittujen aistihavaintojen ja maailmankuvien vertaamisissa aivoissamme vaan sen lisäksi myös rationaalisimpana kaikkia muita tietolajeja epätasa-arvoistavassa valta-asemassa?
Tämä kuvaisi hyvin sitä mitä olen tarkoittanut tieteellistymisellä.
Tieteen jälkeinen maailma ja totuuden jälkeinen maailma ovat hiukan eri asioita.
Viime vuosina on puhuttu paljon totuuden jälkeisestä yhteiskunnasta: siitä kuinka tunne ja kokeminen vievät voiton tutkitusta tiedosta. Ilmiö ei ole tässä ajassa syntynyt, mutta siihen törmää menneitä vuosikymmeniä helpommin. Verkkomedia antaa mahdollisuuden kaikenlaisten totuuksien nopealle leviämiselle.
Oleelliseksi muodostuu meidän jokaisen kyky arvioida tietoa ja tiedonmuodostusta. Kuinka suurella varmuudella voin luottaa lukemaani ja kuulemaani? Millä edellytyksillä voisin saada varmempaa tietoa? Tässä koulutuksella on keskeinen asema. Kattava yleissivistys auttaa punnitsemaan erilaisten väitteiden uskottavuutta. Koulutuksen tulee opastaa oikeanlaiseen järjestelmälliseen epäilyyn. Se ei tuota epäluottamusta ja salaliittoteorioita, vaan luottamusta, ja ohjaa pois totuuksista, kohti parasta mahdollista tietoa.
Näin katsottuna totuuden jälkeinen yhteiskunta ei kuulosta enää kovin pahalta.https://www.sivista.fi/blogi/the-truth-is-out-there-tiede-ja-totuuden-jalkeinen-yhteiskunta/Sama aivojen oppiva taito ja rakenteellinen kyky joka ohjaa meitä koostamaan myös useista aisteistamme muodostuvaa yhtenäiskuvaa, kokemusmaailmaa.
PS. Teologia on teatteritiedettä tai biologiaa(1500-luku) vanhempaa tiedettä. Sillä on mielenkiintoisia yhteneväisyyksiä teatteritieteen kanssa:
Tieteenalana teologia ei ole uskonnon harjoittamista, vaan uskontoa, erityisesti kristinuskoa, uskomuksia ja uskonnollisuutta tutkiva oppiala.[2][3] Uskonnollinen teologia puolestaan on jonkun tietyn uskonnon opillista järjestelmää tai ajattelua koskevaa, uskonnollisen yhteisön itsensä harjoittamaa tutkimusta.
Nykyaikainen akateeminen teologinen tutkimus on luonteeltaan kuvailevaa,[4] toisin sanoen se tutkii kohteena olevan uskonnon uskomuksia käyttäen apunaan myös muiden tutkimusalojen menetelmiä. Se eroaa normatiivisesta eli uskon sisältöä määrittävästä teologiasta, joka tähtää oppijärjestelmien luomiseen, kehittämiseen ja arvioimiseen,[4][5] ja kuuluu uskonnollisille yhteisöille itselleen. Jaottelu ei kuitenkaan ole aina ehdoton.
Suomessa teologian maisteriksi valmistunutta kutsutaan teologiksi. Useimmat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeista ovat suorittaneet vähintään teologian maisterin tutkinnon, osalla on aikaisempi korkeakoulututkinto sekä teologian kandidaatin opinnot.https://fi.wikipedia.org/wiki/TeologiaErona ammattitaiteilijoihin tällä hetkellä löytyy lähinnä papeilla yleisempi tieteellinen koulutuspohja alaansa.