Isyys, äitiys ja elatusvelvollisuus

[Aave]

Kun vertaillaan #MeToo-kampanjaan ja sen edelleen jatkuviin jälkimaininkeihin, niin Riston tapaus on joka tavalla uunituore! Kun saahan sitä ryhtyä näinä päivinä syyttelemään jopa vuosikymmeniä sitten tapahtuneista väitetyistä ahdisteluista, ja väitetyistä raiskauksista. Oikeus voittakoon!

[Aave]

Ehkä Riston tapauksessa hänen kannattaisi haastaa alkuperäisen lain laatineet tahot oikeuteen. Syytös olisi sikäli perusteltu, että laki oli miehiä syrjivä, ja epätasa-arvoistava. Nyttemminhän lakimuutos on tehty, mutta se ei Ristoa taannehtivasti auttanut. Lakia kuitenkin muutettiin juuri Riston tapauksen siivittämänä.

Syytteen voisi nostaa vaikka vuosikymmenien päästä (Mikäli asianosaiset vain vielä ovat elossa), ei sen väliä. #HeToo! Ei näihinkään mitään aikarajoja tarvita!

[Karikko]

Niin, kuten sanoin, jos taloudellinen hyöty on ainoa asiaan vaikutta juttu, silloin lienee lapsen etu, että on maksaja joka sen mahdollistaa.

Onko asia sitten niin yksinkertainen- ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Lakien tarkoitus "usein on että oikeus ja kohtuus toteutuisi, joskus ne vain ovat sokeita (melko usein)  Nyt tilannetta voisi pitää maksajan kannalta kohtuuttomana- lapsen tai hänen äitinsä kannalta tyydyttävänä- Mahdollisen oikean isän kannalta epävarmalta ja epämiellyttävänä, jos hän oikeasti haluaisi olla lapsensa elämässä mukana.

Yhteiskunta on asettanut monelle jutulle määräaikoja. Syystä. Menisi aika vaikeaksi, jos alettaisiin yleisesti selvitellä kertaalleen vanhentuneita asioita. Vaikka joku niistä kuinka olisi järkyttynyt.

"Isyyslain mukaan kanne olisi pitänyt jättää kahden vuoden sisällä lapsen syntymästä."

"Järkytys oli 'Ristolle' kuitenkin niin suuri, että hän toimitti kumoamiskanteen oikeuteen parisen kuukautta myöhässä."

Koomista tapauksessa on, että lapsen sijaan "Ristolla" olisi pitänyt olla koko ajan edunvalvoja. Omituista se, miksi lapsen edunvalvoja alkaa leikkiä oikeuden jumalatarta sen sijaan, että pitäytyisi oman tonttinsa hoitamisessa ja antaisi "Riston" (jolle ilmeisesti ei ole vieläkään määrätty sitä ikiomaa edunvalvojaa) hoitaa omat asiansa.

Niin ilmeisesti kyse on vain rahasta- syyttäkööt itseään kun on sekaantunut "uskottomaan naiseen.

[Karikko]

Äitiyden arvostus nousee, kun katsoo esimerkkejä äidistä jolla se on arvossaan.

Asia on tietenkin erilainen, kun ei tarvitse etsiä elättäjää ja on tyytynyt yhteen isään-kerrallaan.

>>>

https://www.is.fi/perhe/art-2000009460018.html

[Norma Bates]

Onko se nyt sitten erityisen arvostettavaa että ihminen tuottaa maailmaan jalkapallojoukkueen verran omien geeniensä eteenpäin jakajia? Hyvä toki jos kasvattaa nämä hyvin. Mutta itse suoritettua lisääntymistä arvostettavampaa voi olla adoptiovanhemmuus, jossa huolehtii muiden dumppaamista jälkeläisistä. Toki siinä pyrkii jättämään itsestään meemiperinnön geenien sijaan.

[Aave]

Isä kertoo, kuinka lasta vieraannutetaan hänestä – edes kuusi oikeusjuttua ja myönteinen huoltajuuspäätös eivät auta (Yle).

Tämmöinen kuvio on valitettavan yleinen. Varmaan tämän foorumin miehilläkin on tuttavapiirissään joku, joka on joutunut läpikäymään vastaavaa. Omasta tuttavapiiristäni kyllä löytyy sellainenkin tapaus, jossa vaimo lähti niin lopullisesti, että hylkäsi samalla kaksi pientä lastaankin.

Mutta samalla tuli mieleen, että tämä miesten täysin epäsuhtainen asema lasten suhteen saattaa osaltaan vaikuttaa myös alhaiseen syntyvyyteen. Kun epäsuhta on niin räikeä - ja tottahan tämä miesten parissa tiedetään - niin miksei se voisi samalla olla epävarmuustekijä lasten hankkimisen suhteen ylipäätään.

[Norma Bates]

Jos minä olisin mies, niin ei tasan taatusti kiinnostaisi laittaa lapsia, kun ei ikinä voisi olla varma milloin nainen keksiikin olevansa polyamoristi, biseksuaali tai muunsukupuolinen.

Miehillä on sentään melko simppelit keski-ikäisvillitykset. Kultaketju kaulaan, mopo alle ja naisia panemaan niin paljon kuin Viagra myöten antaa. TAI sporttia, sporttia, sporttia. Ei mitään niin erikoista kuin millä tavalla naiset kilahtelevat itsensä löydettyään.

[Aave]

^
Ei ole suoraan tämän ketjun aihe, mutta olen toisinaan pyöritellyt päätäni sillekin että kaapista tulleelle, aiemmin heterosuhteessa olleelle lgbt-ihmiselle muka kuuluisi hurrata, kuin suurellekin sankarille. Kenellekään ei tunnu pälkähtävän päähän, että miltä siitä entisestä hetskupuolisosta tuntuu. On saatettu olla yhdessä vuosia tai jopa vuosikymmeniä, ja kaapittaja on käytännössä haaskannut vain kummankin aikaa, ja pitänyt kumpaakin valheessa. Ei se mitään sankaruutta ole.

[Norma Bates]

Tiedän miehen joka sai naisen kanssa kaksi lasta. Nainen vaati miestä lopettamaan duuninsa jossa mies teki yövuoroja, koska "lapset kärsii". Joten mies jättäytyi työttömäksi. Sitten nainen saikin päähänsä rakastua ystävättäreensä, ja ero. Ihmeen alistuvasti se mies kaiken otti.

Miksi joiltakin kestää niin saatanan kauan löytää se oma itsensä. Vaan tuostakin keissistä tulee mieleen että miestä tarvittiin vain siihen asti että on tarpeeksi lapsia. Sitten voikin hoksata olevansa lesbo.

Mietiskelin olenko ristiriitainen, kun minulle on ok että naispari toimii vanhempina, mutta polysysteemit ärsyttävät. Minua ärsyttää näiden iloisten ihmisten harjoittama hyväksikäyttö. Homot vanhempina ovat minulle ok, jos niitä lapsia ei ole hankittu huijaamalla, vaan kaikki on avointa alusta asti. Kuten nyt vaikka se että joltakulta halutaan vain sukusolut. Polyistä tulee AINA se epäilys että keskiössä oleva ihminen pomottaa muita, ja on valmis potkaisemaan pesästä jokaisen oppositioon joutuvan, kun ei itse tarvitse pelätä yksinjoutumista.

Jos haluaa panna koko kylää, miksi se kylä pitää majoittaa oman katon alle? Ja miten siinä sekamelskassa ehtii selvittää onko jokainen kommuunin jäsen ihan varmasti hyvää seuraa myös omaan napansa uponneen positiivikon lapsille hänen suuressa itsensä toteuttamisen missiossaan?

USA:n hippiajat kokeneilla voisi olla varmaan yhtä sun toista kerrottavaa näille heimoperheille.

Tai sitten minua vaan introverttina autistina kammottaa ajatuskin laumassa elämisestä.

[Xantippa]

Ettei Johninkin tapauksessa kuitenkin suurelta osin olisi kyse tästä:

Avioliitto oli alusta alkaen myrskyisä, ja John kertoo havahtuneensa moniin asioihin vasta vuosia myöhemmin terapiassa.

Mennään yhteen ja tehdään lapsia kovin vähällä tuntemisella ja vasta jälkeenpäin havahdutaan, miten prseestä se liitto oli ja miten huonosti yhteen sovittiin.

Lisäksi uskon, että foorumilaisten ympäristössä kuitenkin on reilusti voittopuoleisesti ihan tavallisia liittoja ja eroja, ei näitä, joista lehdet mieluusti kirjoittelevat.

T: Xante

[TSS]

^
Ei ole suoraan tämän ketjun aihe, mutta olen toisinaan pyöritellyt päätäni sillekin että kaapista tulleelle, aiemmin heterosuhteessa olleelle lgbt-ihmiselle muka kuuluisi hurrata, kuin suurellekin sankarille. Kenellekään ei tunnu pälkähtävän päähän, että miltä siitä entisestä hetskupuolisosta tuntuu. On saatettu olla yhdessä vuosia tai jopa vuosikymmeniä, ja kaapittaja on käytännössä haaskannut vain kummankin aikaa, ja pitänyt kumpaakin valheessa. Ei se mitään sankaruutta ole.

Kaipa siinä hurrataan sitten sille, että ajanhaaskaus vihdoin loppuu. Eihän nuo kenellekään asianosaisille varmaan mitään helppoja juttuja ole. Jos kaapista tuleminen olisi helppoa, se olisi tehty aiemmin. Mutta tosiaan, nuo puolisoiden tarinat jäävät kyllä kaapista astujan varjoon, vaikka aikamoinen tragedia lienee kyseessä heillä(kin).

[Xantippa]

Tai sitten ei olekaan niin järkyttävä tragedia, vaan puolison suuntaukset ovat olleet tiedossa joko avoimesti tai muuten toisesta asioita lukien. Kaikille ei ole selvää, että seksuaalinen suuntautuminen on stabiili, muuttumaton asia. Lisäksi monet ovat sitä mieltä, että ei ole edes tarvetta olla koko ajan sataprosenttisesti jotain.

Puolisoiden välisiä asioita ei koskaan voi mennä ulkopäin tietämään kuitenkaan, joten sääliminen ja pään pyörittely on aivan turhaa. Petoksia parisuhderintamalla voi tapahtua, enkä nyt tiedä, onko perheensä kokonaan uuden elämän hurmassa (esimerkiksi) jättävä hetsku sen vähemmän kurja juttu kuin homoseksuaalisuutensa löytänyt.

Kaikkihan on joka tapauksessa kiinni siitä, miten asiat hoidetaan.

T: Xante

[Aave]

Kaipa siinä hurrataan sitten sille, että ajanhaaskaus vihdoin loppuu. Eihän nuo kenellekään asianosaisille varmaan mitään helppoja juttuja ole. Jos kaapista tuleminen olisi helppoa, se olisi tehty aiemmin. Mutta tosiaan, nuo puolisoiden tarinat jäävät kyllä kaapista astujan varjoon, vaikka aikamoinen tragedia lienee kyseessä heillä(kin).

Kaapissa kaapittelu on nykypäivänä erittäin pitkälle oma valinta, eikä siitä voi esim. yhteiskuntaa, tai jotain homoille vihamielistä yleistä ilmapiiriä syyttää, kun ei sen tyyppistä ilmapiiriä edes ole. Mutta joillekin homoille heidän seksuaalinen suuntautumisensa aiheuttaa niin vahvaa ambivalenssia, että ongelma on oman pään sisällä. Eivät voi eivätkä osaa oikein hyväksyä itse omaa suuntautumistaan, ja jotkin eivät hyväksy sitä koko elämänsä aikana. Senpä vuoksi olen tuuminutkin että ei se uhrimieli ja mekkalointi pääty koskaan, vaikka yhteiskunta osoittaisi hyväksyvänsä heidät kuinka. Ja sitten on niitä homoja (Ja muita seksuaalivähemmistöjä), jotka ihan yleisestikin vihaavat ja halveksuvat koko heterokulttuuria, ja unelmoivat jostain sateenkaari-utopiasta. Onpa aikoinaan läpeensä korruptoituneessa ja moraaliseen rappioon ajautuneessa Vatikaanissa istunut Paavina sellainenkin setä, joka halusi tosissaan kieltää heteroavioliitot iljetyksenä. Siinä on kirkonmiehet saaneet harrastaa homostelun ohella melkoista aivojumppaa, että onnistuivat vakuuttamaan itsensä kiellon kristillisyydestä!

[TSS]

Tai sitten ei olekaan niin järkyttävä tragedia, vaan puolison suuntaukset ovat olleet tiedossa joko avoimesti tai muuten toisesta asioita lukien. Kaikille ei ole selvää, että seksuaalinen suuntautuminen on stabiili, muuttumaton asia. Lisäksi monet ovat sitä mieltä, että ei ole edes tarvetta olla koko ajan sataprosenttisesti jotain.

Puolisoiden välisiä asioita ei koskaan voi mennä ulkopäin tietämään kuitenkaan, joten sääliminen ja pään pyörittely on aivan turhaa. Petoksia parisuhderintamalla voi tapahtua, enkä nyt tiedä, onko perheensä kokonaan uuden elämän hurmassa (esimerkiksi) jättävä hetsku sen vähemmän kurja juttu kuin homoseksuaalisuutensa löytänyt.

Kaikkihan on joka tapauksessa kiinni siitä, miten asiat hoidetaan.

T: Xante

Ei kaikki ole pelkästään siitä kiinni, miten asiat hoidetaan, mutta sillä on tietysti vaikutusta siihen, miten asiat menevät.

Jos epähetererous on ollut jo tiedossa, niin onko se silloin kaapista  tulo..? Itse ajattelin, että puhutaan sellaisesta tilanteesta. Toisaalta tuli kuitenkin itsellenikin mieleen, että monesti kai liitto, jossa pysytään, palvelee kuitenkin jollain tavalla osapuolia, eikä sinällään ole välttämättä "tragedia". Mutta monenlaisia tapauksia lienee ja turha kait tyypitellä näitä uniikkeja tilanteita sen enempää.

[Xantippa]

Ei kaikki ole pelkästään siitä kiinni, miten asiat hoidetaan, mutta sillä on tietysti vaikutusta siihen, miten asiat menevät.

Jos epähetererous on ollut jo tiedossa, niin onko se silloin kaapista  tulo..? Itse ajattelin, että puhutaan sellaisesta tilanteesta. Toisaalta tuli kuitenkin itsellenikin mieleen, että monesti kai liitto, jossa pysytään, palvelee kuitenkin jollain tavalla osapuolia, eikä sinällään ole välttämättä "tragedia". Mutta monenlaisia tapauksia lienee ja turha kait tyypitellä näitä uniikkeja tilanteita sen enempää.

Sanoisin, että aika paljon on kiinni siitä, aina, ihmisten välillä, miten asiat hoidetaan. Hoidetaanko ne kunnioittamiseen, ymmärrykseen, hyväntahtoisuuteen jne. pyrkien, vaiko itsekkäästi omista eduista ja negatiivisista tunteista kiinni pitäen. Tietysti tämä on kiinni liiton yleisestä tilasta, mutta sehän taas on riippuvainen edellä mainituista, eli siitä, miten asiat on hoidettu

Olettamukseni on, että usein tapauksissa on kyseessä kaapista tulo julkisesti, kotona todennäköisesti asiasta on jonkunlaista käryä. On aika vaikea itse kuvitella, että eläisi ns. kokonaan homoseksuaalisen ihmisen kanssa (jota ei siis lainkaan heteroseksi nappaa), eikä tajuaisi mitään. Tapoja käsitellä asioita on sitten useita, tietysti, kuten myös syitä, miksi liitto kuitenkin palvelee - tai on jopa hyvä.

Tunsin yhden reilusti vanhemman pariskunnan, jossa tilanne oli noin. Vähän ennen kuolemaansa nainen puhui asiasta minulle ja sanoi, miten onnellinen on aina huomaavaisesta miehestään ollut, miten hyvä ja hellä isä tämä oli aikana, jossa vitsa enemmänkin viuhui ja isillä peloteltiin lapset hiljaiseksi. Tämä tietysti aikana, jolloin ei kuviteltukaan, että paria yhdistäisi ennen kaikkea villi seksielämä...

Mutta joo, kokonaanhan eri tilanne jokaisessa tilanteessa on se, että toinen on kusettanut vuosikausia ja -kymmeniä, elänyt kaksoiselämää, jne. Eihän siinä juurikaan ole mahdollista enää mitenkään fiksusti eroa hoitaa tai ainakin melkoisen ponnistuksen vaatii molemmin puolin.

T: Xante