Uutiset:

Ilmoitustaulu mahdollisten ongelmien varalta (wikimedia.org / Etherpad)

Sähköpostia ylläpidolle: kantapaikanherra (at) gmail.com

Main Menu

Terapiaa ja kyökkipsykologiaa

Aloittaja Edward, lokakuu 02, 2020, 16:04:13

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Norma Bates

Oman äitinihän kohdalla oli niin että hänen isänsä oli sanonut äidilleni, kun tämä oli pikkutyttö, että "vien sinut suolle ja lyön puulla päähän". Äitini oli pillahtanut itkuun, jolloin hänen äitinsä oli ärähtänyt että mitäs siinä itkua tuherrat. Koska äitini oli elänyt näin ollen pelossa että hänet tapetaan, ei hän varmaan oikein kyennyt välittämään kunnolla siitä miltä muista tuntuu. Isäni puolestaan oli pikkupoikana heitetty veneestä järveen että oppisi uimaan. Ei oppinut, meinasi hukkua.

On nämä anekdootit varmaan tullut ennenkin kerrottua. Joskus minusta tuntuu kuin sukuni touhut olisivat olleet jotain inhorealistista nykylänkkäriä, kuten Winter's Bone. No, ei nyt ihan niin raakaa toki. Mutta kun kuulen rakastavista perheistä, yhtähyvin voisin kuulla satuja & tarinoita. Toki nykyään tiedän jo täyspäisiäkin vanhempia. Kuten sisarukseni.

Toope

Hyvän perheen lapsesta todennäköisemmin tulee hyvä vanhempi ja päin vastoin. Pätee näin yleensä. Keskimäärin.
Norma vaikuttaa pirun viksulta, vaikka...
Itse en ole yhtä onnistunut, kuin sisareni, vaikken ongelmatapaus olekaan. Mutta keskimäärin hyvät vanhemmat luovat hyvää tulevaisuutta lapsille. Niinhän se on.

Norma Bates

Minulta onneksi puuttui lapsentekohinku, ettei tarvinnut alkaa testaamaan kykyjään lapsen kanssa. Toisaalta puuttui kyllä kunnollinen isäaineskin. Ei sen yhden raivohullun kanssa olisi mistään mitään tullut. Sisarukseni ei vaikuta neuropoikkeavalta ja mielenterveyskin on paremmassa kunnossa kuin minulla, vaikka enemmän hän joutui kärsimään isämme juomisesta. Se kun kiihtyi vuosien myötä. Emme me kumpikaan ole mitään yltiösosiaalisia kuitenkaan.

Hippi

Lainaus käyttäjältä: Kopek - joulukuu 14, 2021, 00:04:47
P.S. Mistä se voisi johtua, jos vanhempi pelkää lapsensa olevan parempi kuin hän itse. Mitä hän pelkää? Vallan ja aseman menettämistä ja lapsensa varjoon jäämistäkö? Onko vanhemman omassa lapsuudessa tai kasvatuksessa ollut jotain, joka on vaurioittanut hänen itsetuntoaan?

Enpä voi sanoa tuntevani yhtään tapausta, jossa vanhempi ei olisi toivonut lapselleen parempaa elämään kuin itsellään on. Eri juttu sitten käykö ne vanhemman ja lapsen toiveiden toteutukset mitenkään yksiin.

Ikänsä siivoojana (tuohon aikaan niitä sanottiin ihan siivoojiksi) ollut äitini toivoi minulle parempaa, esimerkiksi toimistotyötä vaikkapa konekirjoittajana. Tuo oli hänestä jo tavoittelemisen arvoista. Toinen vaihtoehto taisi olla sairaanhoitajan hommat. Onneksi reilusti minua vanhempi veljeni tarjosi minulle näkymän maailmaan, johon hän oli matkalla ja myös kannusti minua. Sen myös otin tavoitteekseni ja onnistuin.

Äitini oli sen ajan ihmisiä, jolloin työt olivat vahvasti sukupuolitettuja. Oli selvästi naisten työt ja miesten työt eikä nainen niissä miesten töissä pärjännyt. Tuosta ehdin kuulla monesti, että naiset ei pärjää tietokoneiden kanssa, kun se on vaikeaa. Nuo päästin menemään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei nuo äidin ajatukset varmaan sitä tarkoittanut, etteikö hän olisi halunnut minut pääsevän pitkälle. Hänen ajatusmaailmansa vain oli niin toisenlainen ja elettiin aikaa, jolloin taisi yhteiskuntakin olla melkoisessa murroksessa ja kaikenlaisia raja-aitoja alettiin rikkomaan.

Miksihän en näissä vanhempia koskevissa jutuissa ikinä isästä puhu? Kyllä minulla isäkin oli siihen asti, kun täytin 17 vuotta. Isä ei osallistunut kasvattamiseen eikä asetellut mitään odotuksia. Oli vähän sellainen jurottaja, joka oli tossun alla. Mutta hän rakasti minua ja se oli tärkeintä.
If you see your glass as half empty, pour it in a smaller glass and stop complaining. ❤️

Norma Bates

En ollut itse innokas menemään lukioon, koska halusin mahd. pian paikkakunnalta huit hiiteen. Jos olisin halunnut mennä, voi olla että minua ei olisi päästetty. Äitini nimittäin ilmoitti että heillä ei ole varaa kouluttaa minua. Hän ei sitten varmaankaan tajunnut että ei se lukio sen kalliimmaksi tule kuin kauppis johon menin, ja sitten kun olisin valmistunut, olisin häipynyt jonnekin toisaanne, enkä olisi ollut heidän elätettävänään. Kuten en sitten ollutkaan kun lähdin 19-vuotiaana enivei. Sitä ennenkin muistelisin itse osallistuneeni ruokakuluihini, mikä oli minulle vain hyvä asia, kun kerrankin sain päättää mitä syön. Eikä tarvinnut siis nähdä nälkää. Olinhan ollut yläasteiässä alipainoinen sen vuoksi että sekä koulussa että kotona oli ruokia joita en saanut alas, kuten peruna, valkokastike, tillilima, jne. Mitään korvaavaakaan ei ollut, joten koulussa elin salaatilla ja näkkärillä, kotona leivällä (plus herkuilla, kun niitä kumminkin toisinaan oli, kuten esim. joku suklaapatukka tms.)

Oikeastaan ainoa kerta kun sekä äitini että isäni vaikuttivat mitenkään välittävän minusta olikin se kun he molemmat sanoivat että koulun terveydenhoitaja oli ilmoittanut että olen alipainoinen. Se ei heitä sentään sitten kiinnostanut että miksi olen. Ja ehkä koko asia kiinnosti vain sen takia että oli niin noloa että tämmöinen tieto koulusta tulee.

Kuulostan varmasti jyrkältä, ja tottahan äitini meistä lapsistaan piittasi, mutta katsoisin että hän ei vaan kyennyt sellaiseen täysimääräiseen rakkauteen jota ainakin minä olisin tarvinnut. Sisarukseni taitaa olla karumpi luonne, ja pärjää vähemmälläkin. Ehkä isäkin välitti, mutta kieroutuneen autistisuutensa vuoksi se ei sitten merkannut sen vertaa etteikö se viinatuttipullo ja oma napa olisi merkannut enemmän. Tai mikä helvetti hänellä nyt sitten syy juomiseen olikaan. Oli juonut jo ennen perheen perustamista, mutta se paheni vuosien varrella. Minä esikoisena pääsin sieltä ensimmäiseksi karkuun.

No, siis äitini ei halunnut että opiskelisin. Kun olin parikymppinen, hän halusi että teen lapsen, koska hänkin oli parikymppisenä tehnyt. Ilmeisesti häntä innosti asiassa se että seurustelin tuolloin itseäni lähes 11 v vanhemman miehen kanssa, aivan kuten äitini ja isäni välinen ikäero oli 10 v. Mitenkähän se lapsi olisi tehty, kun tuo kyseinen mies jota tapailin kärsi ejakulaatio-impotenssista? Tämä mies kyllä melko pian tapaamisen jälkeen alkoi puhumaan yhteenmuuttamisesta ja lapsen laittamisesta. Minua ei kiinnostanut ainakaan tuo jälkimmäinen. Onneksi hänellä sitten oli se ongelma, että jätti minut.

Erityisen nyrpeä olen sen takia että kun 1990-luvun alkupuolella kirjoittelin sen yhden ja ainoan (aikuisen elämäni) romaanin ja halusin innoissani lukea siitä otteita äidilleni ja sisarukselleni, äitini ilmoitti että "ehkä me ei haluta kuulla".

Mikään ei ole niin vittumaista luovaa ihmistä kohtaan kuin antaa ymmärtää että hänen luovuuttaan ei kaivata millään tavalla. Ja kuten olen usein kertonutkin, niin äitinihän heitti kaikki aikaansaannokseni menemään. Piirustukset jotka olin tehnyt koulussa tai kotona. Aineet. Käsityöt.

Hänet oli kai niin omassa lapsuudenkodissaan nujerrettu, että hänen piti tehdä kaikkensa että minä en luulisi mitään itsestäni.

Ajatella että sitä on ihmisiä jotka laittavat vaikka jääkaapin oveen vuosikausiksi kiinni jonkun tikku-ukkotuherruksen jonka oma lapsonen on saanut aikaiseksi.

Toisaalta minua ei soimattu epäonnistumisista, paitsi siitä kyllä riitti jäkätettävää sukulaisenkin taholta miten en sitä saatanan pyörällä ajamista (polkimilla jarruttamista) oppinut. Mitään en saanut olla, mitään ei tarvinnut osata, mutta kun en tuota osannut, niin jäkä jäkä jäkä.

Se on erityisen jännää että kun ei minulta muuta koskaan vaadittu, niin minusta tuli kyllä luonteena erittäin vaativa ihminen. En kai muutoin politiikkaakaan länkyttäisi. Kyökkipsykologiseeraisin asian niin että kun mitään selkeää janaa ei ole, jolle tulisi asettua, puuttuu suhteellisuudentaju. Mistään ei kiitellä, missään ei kannusteta. Ehkä alitajunnassa kytee sitten joku halu näyttää kaikille, kun ei kerta mikään kelpaa eikä riitä. Ja sitähän näyttöähän minulla ei sitten ole antaa, kuin ehkä verbaalisesti. Mutta koska Suomi on muutenkin wanna be -kirjailijoita väärällään, niin ei sekään olisi yhtään mitään jos kirjan julkaisisinkin. Juuri tuossa eilen pyöriskelin antikvariaatissa ja mietin että ihanko tosiaan haluan tänne oman teoksenikin pölyttymään.

a4

#80
^
Kirjan kirjoittaminen voisi silti olla hieno unelman toteuttaminen, kiehtova prosessi ja poikia yllättäviäkin elämänmuutoksia.
Jotkut kirjailijat ovat käyneet luovan kirjoittamisen kursseilla, tehneet taustatutkimuksia ym. Niistäkin voi poikia kirjallisen vauvan lisäksi muutakin mukavaa. Vaikkapa uusia samanhenkisiä ystäviä..

Maailmaan mahtuu tauluja, kirjoja ja lauluja.
Kaikki divarissakin pölyttyvät kirjat voivat olla joillekin aikalaisille tai jälkipolville mullistavia lukukokemuksia.

Norma Bates

Yksi tuttavuus kerran 1990-luvulla sanoi että kirjailijat ovat kaikki kusipäitä, mutta saavat ollakin. Hänestä oli ilmeisesti ihan ok se kaikki narsistisuus ja omassa navassa vellonta mitä "meikäläiset" harjoittavat. Mene tiedä. Mutta koska tunnistan sen itserakkauden itsestänikin, mitä tässä oireyhtymässä esiintyy, niin ystäviksi, saati varsinkaan elämänkumppaniksi en muita kirjoittajia halua. Olen erittäin mustasukkainen kirjoittamisesta, ja ajoittain kateellinenkin muille kirjoittajille, joten se nyt vielä puuttuisi että joutuisi läheisensä kanssa kilpailuasetelmaan. Se on minulle terveempi ihmissuhdekuvio jossa jompikumpi on hyvä tai huono siinä missä toinen ei ole. En tiedä kuinka voimakas tarve minulla on ihailla toista tai päteä toisen silmissä, mutta tottavieköön intohimot kirjoittamisen/luomisen suhteen ovat niin omaa luokkaansa että siinä jäisi toinen ihminenkin kitisemään keskenään jos hän jotenkin haittaisi sitä toimintaa.

Kursseja aina välillä ehdotellaan, mutta tuossa yllä yksi syy miksi ne eivät kiehdo. Mutta suurin syy on se että vaikka monessa (kaikissa?) muissa asioissa tunnen helposti huonommuutta, kirjoittajana olen kuitenkin kehittänyt niin omahyväisen asenteen että otan aina nokkiini moisesta. Enkö muka osaa jo kirjoittaa...?

Noh, tietenkin on kaikenlaiset julkaisuhommelit sun muut joihin olen perehtynyt vain pintapuolisesti ja saanut käsityksen että juu ei tule mitään. Mielenterveys on ihan tarpeeksi riekaleina muutenkin, että tässä nyt vielä jaksaisi tulla torjutuksi useammalta kustantajalta. Omakustannetta en ala duunaamaan, se olisi taas sama juttu kuin tuollaiset kirjoittelukurssit. Eli ei tarpeeksi hohdokasta.

Mieluummin sitä kai on joku "takana loistava tulevaisuus", kuin alkaa itseään enää enempää kiusaamaan asioilla jotka eivät kuitenkaan ikinä tule tapahtumaan. Instant-kirjoittelu netissä tyydyttää jossain määrin luomisen/tuottamisen/kirjoittamisen tarvettani.

a4

Näkkärillä ainakin Suokkis taisi kirjoittaa ja julkaista kirjan. Täällä myös Kopek voisi kirjoittaa kirjan ja mielelläni lukisin sen.
Tietynlainen avoimuus kai kuuluu kirjailijan luonteeseen, jota jotkut nimittelevät kusipäisyydeksi, hölöttämiseksi tai joksikin muuksi.

Tässä yksi näkökulma kirjoituskursseista kirjailijoille:

Itselleni kirjoittajakoulutukseen hakeutuminen on ollut ehdottomasti suurin ja tärkein askel kirjoittajana kasvamisessa. Monet ovat kursseja vastaan, sillä he pelkäävät kurssin vievän kirjoittajan identiteetin, äänen ja muovaavan kirjoittajasta samanlaista massaa kuin muistakin. Tai, että heidät pakotetaan kirjoittajana johonkin tiettyyn muottiin luomaan todella korkealentoista artsipartsi kirjallisuutta. Niin minäkin luulin, mutta olin väärässä.

Päinvastoin. Kurssit tekevät kirjoittajan tietoiseksi erilaisista tekniikoista, auttavat soveltamaan niitä omaan kirjoittamiseen sekä tekemään tietoisia ratkaisuja. Opin mm. vierityksen jalon taidon, toiston tehokeinona, aloin käyttää oxymoroonia sekä sisäistä monologia useammin, opin hyödyntämään aisteja kokonaisvaltaisesti sekä leikittelemään enemmän kielen ja lauseenrakenteiden kanssa. Lisäksi muiden kirjoittajien läsnäolo sekä tukee että inspiroi, sillä jokainen kirjoittaja on erilainen ja ratkoo saman tehtävän omalla tavallaan. Kirjoittaja saa teksteistään välittömästi palautetta, mikä uudelleen kalibroi tekstin sävyä ja rakennetta lukijaystävällisemmäksi.

Tärkeintä kuitenkin on, että kirjoittajasta itsestään tulee kriittinen. Kriittisyydellä tarkoitan, että kirjoittaja tulee tietoiseksi kirjoittamisestaan ja tekee valintoja lukija mielessään. Hän ei ensisijaisesti mene enää juoni edellä, vaan keskittyy tarinaan ja sen osa-alueisiin kokonaisvaltaisesti luoden syy-seurassuhteita. Sanoisin kirjoittajakoulutuksen pikemminkin vahvistavan kirjoittajan ääntä kuin hiljentävän sitä.

Kirjoittajakoulutus ei ole välttämätön, mutta auttaa kirjoittajana kehittymisessä. On monia kirjailijoita, jotka eivät ole osallistuneet fyysisesti kirjoittajakoulutukseen, mutta uskon, että aktiivisella lukemisella tai sanojen parissa työskentelemällä (esim. toimittajat, kustannustoimittajat, viestinnän alalla työskentelevät), he ovat imeneet oppeja ja kerronnan muotoja itseensä. Mielestäni kuitenkin oleellisinta on, että kirjoittajalla on intohimo kirjoittamiseen, hänellä on uskallusta astua mukavuusalueensa ulkopuolelle, rutkasti kärsivällisyyttä ja motivaatiota sekä hyvät perslihakset. Koulutus ei takaa, että kirjoittajasta tulee menestyvä kirjailija. On kirjoittajasta itsestään kiinni miten hän hyödyntää saamiaan oppeja omiin teksteihinsä ja kuinka halukas hän on kehittymään. Minkä tahansa taidon voi kuka tahansa oppia, mutta "lajissa" hyväksi tuleminen vaatii paljon kehitymistä sekä intohimoa tekemiseen. Myös ripaus onnea auttaa.

Kirjoittajan taival on jatkuvaa kasvamista, ja hyvä niin, sillä uuden oppiminen on aina metkaa. Kirjoittajakoulutus tukee kirjoittajaa, opettaa ja auttaa häntä löytämään itsensä tekstinsä joukosta. Mielestäni jokaisen kirjoittajan ei tarvitse erikseen löytää samaa polkua yhä uudestaan, sillä karttamerkit on keksitty. Esimerksiksi lääkäriksi aikova ei yritä ilman koulutusta ja pelkän kokeilun kautta tulla hyväksi lääkäriksi. Miksi siis kirjoittajan pitäisi ilman "koulutusta" tulla hyväksi kirjoittajaksi?

https://jalkisanat.com/2016/02/01/kirjoittajakoulutus-on-oleellinen-osa-kirjoittajaksi-kasvamista/

Xantippa

^

Mielenkiintoinen kirjoitus, koska noin sitä aina olen kuvitellutkin asian olevan ;D

Joku kirjailija aikoinaan sanoi, että tullakseen hyväksi kirjoittajaksi on luettava paljon, mikä kai tiivistetysti tarkoittaa samaa kuin edellä.

Kirjoittajien kusipäisyys kai juontuu siitä, että onhan hyvät tarinat aina ainakin puoleksi totta, mikä tarkoittanee, että käytetään omassa elämässä olevia elementtejä, kuten omia ja kavereiden tarinoita, luonteenpiirteitä, tapahtumia, sanontoja, jne. Voi tuntua imartelevalta ajatus, että päätyy jonkun kirjaan, mutta jospa ei päädykään kasteen kuultavana muusana, vaan pahana naapurin akkana...

Ajattelen myös, että hyväksi, saatika tosi hyväksi, ei koskaan voi kehittyä ilman palautetta. Mitä lähemmäs omaa sisintä luomus tulee, sen vaikeampaa palautteen ottaminen tietysti on (mitä nuo tietävät siitä, mitä minä tässä teen!), mutta sen tarpeellisempaa.

T: Xante

Norma Bates

Palautetta varmaankin pitää saada joltain vähän asiaan asiantuntevammalta taholta kuin omilta läheisiltään. Ensimmäinen ihminen joka kehui kirjoituksiani oli kuitenkin yläasteen naispuolinen äidinkielen opettaja, joka luki uskontoaiheisen aineeni (aihe oli annettu valmiiksi) kertomatta kuka sen kirjoitti, ja sanoi perään että kirjoitus voi olla hyvä vaikkei olisikaan kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Sitten tämä nainen lähti äitiyslomalle, ja tilalle tullut miespuolinen opettaja koki että kirjoitukseni olivat vain kasin väärtejä. Aiempi opettaja muistaakseni antoi ainakin ysin jostain.

Mutta sitten niihin läheisiin. Ensimmäinen miesystäväni (täytti 30 v kun tutustuimme) kehui novellejani, mutta yhdestä tarinasta jossa aiheena oli joku nainen joka orjuuttaa miehen, hän ei pitänyt. Höpötti jotain että "ei jotain noin ilmeistä", vai mitä lie. Myöhemmin olen itse epäillyt että taisin plagioida tietämättäni jonkun Waltarin stoorin, kun meillä ehkä oli koulussa luetettu jotain hänen lyhyitä kirjoitelmiaan. Perkele. No, sitten pääsin 1990-luvun alussa sitä romaaniani pusaamaan. Eka eksä sitä luki jonkin matkaa ja sanoi että pitäisi olla enemmän matskua. Toka eksä ei suostunut lukemaan yhtään ja sanoi että pitäisi olla vähemmän matskua. Ja jossain siellä välissä äitini ei siis halunnut edes kuulla koko tuotoksesta.

Olen amerikkalaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa (juurikin taannoin American Horror Storyn uusimmalla kaudella myös) törmännyt kyllästyttävän monta kertaa siihen että joku yli-innokas ääliö tuputtaa jollekin kyyniselle ja kyllästyneelle kirjailijalle tahi kustantajalle tms. jotain surkeaa (tai joskus harvoin loistavaa tekelettään). Inhoan tuollaista. Jos minä antaisin kirjoituksiani jonkun luettavaksi, niin sen henkilön pitäisi olla sellainen ihminen jonka kanssa en joudu olemaan missään tekemisissä livenä.

***

Kusipäisyyttä on tosiaan se että kirjoittajalle kaikki kelpaa materiaaliksi. En pidä sellaisesta että joku mies panee jotain muijia, ja sitten muistelee niitä panemisiaan kirjassa jonka kuka tahansa voi saada käsiinsä ja lukea sieltä sitten että tykkäsikö rakastettu oikean vai vasemman häpyhuulen ronkkimisesta. Kun nykyään joka iikka rustaa muistelmateosta omasta yhdentekevästä elämästään, niin herää kysymys että onko se oikeaa luovuutta että osaa kirjoittaa ikään kuin päiväkirjan ja se on sitten noin niin kuin romaani? Ehkä on niin että arvostan eniten sellaista että tarinat ovat silkkaa fiktiota, vaikka toki niihinkin jonkinlainen idis jostain on saatava.

Ja aikas monta kertaa on joku analysoinut fiktiivisen teoksen niin että se kuvastaa sitä ja tätä tosielämän tapahtumaa. Kuten nyt vaikka joku Sormusten herra II maailmansotaa. Mutta mielestäni tarinan pitäisi viedä ihminen pois tästä arkitodellisuudesta. Jos siis tarina on tarina, eikä muistelma.

kertsi

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 16, 2021, 10:07:54
Kusipäisyyttä on tosiaan se että kirjoittajalle kaikki kelpaa materiaaliksi. En pidä sellaisesta että joku mies panee jotain muijia, ja sitten muistelee niitä panemisiaan kirjassa jonka kuka tahansa voi saada käsiinsä ja lukea sieltä sitten että tykkäsikö rakastettu oikean vai vasemman häpyhuulen ronkkimisesta. Kun nykyään joka iikka rustaa muistelmateosta omasta yhdentekevästä elämästään, niin herää kysymys että onko se oikeaa luovuutta että osaa kirjoittaa ikään kuin päiväkirjan ja se on sitten noin niin kuin romaani? Ehkä on niin että arvostan eniten sellaista että tarinat ovat silkkaa fiktiota, vaikka toki niihinkin jonkinlainen idis jostain on saatava.
Miia Kankimäki on kirjoittanut kaksi kirjaa yksin:
- Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.
- Naiset joita ajattelen öisin.
(... ja muita kirjoja erään toisen ihmisen kanssa.)

Ensimainitun hotkaisin siltä istumalta (tai oik. luen vain unensaamiseksi romaaneja, mutta luin sen suurella intohimolla ja ihastuneena). Toinen on vähän vähemmän mukaansatempaava, mutta pidän siitäkin kovasti.

Noiden kahden kirjan pohjana on toisaalta päiväkirja/matkakirja, ja toisaalta kattavan tiedonkeruun/tiedonkeruumatkojen muistiinpanot.

Ensimmäisessä kuvataan Kiotoa ja Kankimäen matkaa (tai matkoja) Kiotoon, ja Heian-kauden hovinaisen Sei Shonagonin elämää, sitä vähää, mitä siitä tiedetään, ja kirjan kirjoittamisprosessia, ja muita matkoja, jotka liittyvät kirjoittamiseen.

Toisessa kuvataan useita inspiroivia naisia, joiden perässä Kankimäki matkustaa Afrikassa, Japanissa, Italiassa (mm. Firenzessä, jota rakastan) jne., keräten aineistoa ja kirjoittaen päiväkirjaa. Kirja on nyt käännetty ainakin 11:lle kielelle, joten oletan, että tämä on arvostetumpi kuin tuo ensinmainittu, josta itse pidin vielä enemmän. (Mutta pitäminen taitaa liittyyä siihen, että olen niin tavattoman kiinnostunut japanilaisesta estetiikasta.) Ensinmainittu on nyt käännetty ainakin neljälle kielelle, joista yksi on japani (!).
https://www.miakankimaki.com/books
Miia Kankimäki (Wikipedia)

Kankimäki on kirjoittanut muitakin kirjoja. Hän on opiskellut kirjallisuustiedettä (ja vertailevaa kirjallisuustiedettä) yliopistossa.

Hän kuvaa kirjoittamisprosessia melko tuskaiseksi prosessiksi, jossa joutuu eristäytymään muista ihmisistä pitkäksi aikaa. Ehkä siinä joutuu sitten olemaan ikävä ihminen ystäviään kohtaan, kun joutuu eristäytymään niin tarkoin. Tosin tämä matkustelu + tiedonkeruu + kirjailijan ammatti on hänen unelmansa, olen ollut ymmärtävinäni. Hän irtisanoutui noin 40-vuotiaana töistä kirjankustantamossa heittäytyen kirjailijaksi.

Luulisin, että Normalle voisi olla antoisaa tutustua noihin kahteen kirjaan.

Itseäni Kankimäen kirjoissa viehättää moni asia, ja varsinkin se, että saan niistä tietoakin. Oma tylsä elämäni (varsinkin tämä kahden vuoden koronaeristys) ei antaisi aineksia edes päiväkirjan pitoon, saatikka romaanin kirjoittamiseen. Ei tosin ole kirjan kirjoittaminen kylläkään suurin haaveeni.

Kankimäki haki ja sai apurahoja kirjaprojektille( tai -projekteille?). Ihan vinkkinä. Sitäkin kuvataan tuossa ensimmäisessä kirjassa.
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

Norma Bates

Kyllähän kaikenlaisella kirjallisuudella arvonsa on, ja faninsa. Jos kuulostin tuolla taaempana siltä että en pidä historiikkeja oikein minään, niin oikeasti on kyse omasta maustani että itse tykkään siitä että kirjoittaja luo jotain itse päässään. Mutta voi olla että fantasiasta ja SciFistä on tullut jo sellainen runsaudenpula, etten vaan jaksa niitä enää. Lapsena luin SciFin klassikkoja kyllä.

Matkakertomuksen, sukukronikan tms. voi varmasti kirjoittaa myös niin että se viihdyttäisi vaikke tunne koko sukua, tai ei viitsi matkustella.

Kirjallisuus jota olen eniten kuluttanut 1990-luvulta lähtien ei ole erityisen luovasti kirjoitettua. Olen nimittäin pääasiassa lukenut ns. controversial history -teoksia. Koska luen englanniksi kirjoitettuja alkuperäisteoksia, en ole jaksanut alkaa pähkäilemään mikä olisi hyvä nimike suomeksi näille. "Vaihtoehtohistoria" kuulostaa pöljältä.

Muutamia virallisen tieteen raameihin asettuvaa opusta on satunnaisesti mahtunut sekaan. Mutta kertomakirjallisuus on jäänyt vähemmälle.

Toope

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 16, 2021, 22:24:07
Muutamia virallisen tieteen raameihin asettuvaa opusta on satunnaisesti mahtunut sekaan. Mutta kertomakirjallisuus on jäänyt vähemmälle.
Itselläni myös vähän vaiheittaista. Joskus tulee luettua historiaa, tiedekirjallisuutta tms. Joskus tulee vaihe, että pitää lukea kertomakirjallisuutta. Pään oloista riippuen.

Norma Bates

Katselin Neloselta dokumentin Sivupersoonani ja minä. Neljä naista kuvaili elämäänsä näiden sivupersoonien kanssa kimpassa. Yhdellä naisella oli muistaakseni 400 sivupersoonaa oman kertomansa mukaan, ja hänen naispuolisella kumppanillaan 40. Yhden naisen sivupersoonien määrää en muista varmuudella, olisiko ollut 16? Lisäksi ohjelmassa oli toinenkin naispari jonka toinen osapuoli oli tavallinen nainen, ja hänen kumppanillaan oli sitten nämä sivupersoonat.

Jokaisella näistä naisista taisi olla paljon lapsisivupersoonia. Lieneekö johtunut siitä että "ydinpersoonat" olivat kokeneet persoonallisuuden hajottaman trauman nimenomaan lapsuusiässä. Yhdenkään traumaa ei ohjelmassa kerrottu, mutta tietenkin oletuksena helposti on että kyseessä lienee ollut seksuaalinen hyväksikäyttö. Koska kolme ohjelman neljästä naisesta oli suhteessa naisen kanssa (ja siis kaksi noista kolmesta keskenään), kyökkipsykologina on kiusaus todeta että sitä ollaan sitten saatu miehistä niin ruma kuva jo lapsena, että kiinnostus on jatkossa kohdistunut naisiin (naiseen). Minä kun en oikein jaksa uskoa että lesbous sinällään altistaa sivupersoonien kehittämiselle, mutta voin kuvitella että toisinpäin saattaisi käydä, jos mies on uhka.

Tästä ei nyt sitten kannata riemastua negatiivisessa mielessä, tottakai lesboutta on olemassa myös ilman mitään persoonan hajoamista. Born that way ja silleen.

Sitten on tietenkin se seikka että osa sivupersoonista on miespuolisia. Yhden naisen miespuolinen sivupersoona kuulema ei ole suhteessa naisen vaimoon, vaikka flirttaileekin tämän kanssa.

Naisille saattoi käydä niin että yksi persoona aloitti jonkun homman, mutta sitten toisen persoonan pitikin jatkaa. Toinen persoona ei välttämättä tiennyt mistä on kyse, koska ei omannut niitä muistikuvia mitä aiemmin aktiivisena olleella persoonalla oli ollut. Naispari joista kummallakin oli sivupersoonia sanoi että he olivat kerran päivän syömättä, koska yksikään sivupersoonista jotka olivat aktiivisena, ei osannut laittaa ruokaa.

Itselläni on niin vahva tahto olla yhtenä ainoana ihmisenä, että jos minä alkaisin kokemaan muistikatkoja ja joku kertoisi että olen niinä aikoina ollut joku muu, varmaankin lopettaisin elämäni. Kokisin että minulta on varastettu jotain ja rajojani on loukattu.  ::) Ohjelman naiset kuitenkin osasivat olla lunkeja asian kanssa. Heillä toki onkin ollut aikaa sopeutua lapsesta asti. Että ehkä se silloin on eri asia.

Toope

#89
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 28, 2021, 20:39:57
Katselin Neloselta dokumentin Sivupersoonani ja minä. Neljä naista kuvaili elämäänsä näiden sivupersoonien kanssa kimpassa. Yhdellä naisella oli muistaakseni 400 sivupersoonaa oman kertomansa mukaan, ja hänen naispuolisella kumppanillaan 40. Yhden naisen sivupersoonien määrää en muista varmuudella, olisiko ollut 16? Lisäksi ohjelmassa oli toinenkin naispari jonka toinen osapuoli oli tavallinen nainen, ja hänen kumppanillaan oli sitten nämä sivupersoonat.

Jokaisella näistä naisista taisi olla paljon lapsisivupersoonia. Lieneekö johtunut siitä että "ydinpersoonat" olivat kokeneet persoonallisuuden hajottaman trauman nimenomaan lapsuusiässä. Yhdenkään traumaa ei ohjelmassa kerrottu, mutta tietenkin oletuksena helposti on että kyseessä lienee ollut seksuaalinen hyväksikäyttö. Koska kolme ohjelman neljästä naisesta oli suhteessa naisen kanssa (ja siis kaksi noista kolmesta keskenään), kyökkipsykologina on kiusaus todeta että sitä ollaan sitten saatu miehistä niin ruma kuva jo lapsena, että kiinnostus on jatkossa kohdistunut naisiin (naiseen). Minä kun en oikein jaksa uskoa että lesbous sinällään altistaa sivupersoonien kehittämiselle, mutta voin kuvitella että toisinpäin saattaisi käydä, jos mies on uhka.

Tästä ei nyt sitten kannata riemastua negatiivisessa mielessä, tottakai lesboutta on olemassa myös ilman mitään persoonan hajoamista. Born that way ja silleen.

Sitten on tietenkin se seikka että osa sivupersoonista on miespuolisia. Yhden naisen miespuolinen sivupersoona kuulema ei ole suhteessa naisen vaimoon, vaikka flirttaileekin tämän kanssa.

Naisille saattoi käydä niin että yksi persoona aloitti jonkun homman, mutta sitten toisen persoonan pitikin jatkaa. Toinen persoona ei välttämättä tiennyt mistä on kyse, koska ei omannut niitä muistikuvia mitä aiemmin aktiivisena olleella persoonalla oli ollut. Naispari joista kummallakin oli sivupersoonia sanoi että he olivat kerran päivän syömättä, koska yksikään sivupersoonista jotka olivat aktiivisena, ei osannut laittaa ruokaa.

Itselläni on niin vahva tahto olla yhtenä ainoana ihmisenä, että jos minä alkaisin kokemaan muistikatkoja ja joku kertoisi että olen niinä aikoina ollut joku muu, varmaankin lopettaisin elämäni. Kokisin että minulta on varastettu jotain ja rajojani on loukattu.  ::) Ohjelman naiset kuitenkin osasivat olla lunkeja asian kanssa. Heillä toki onkin ollut aikaa sopeutua lapsesta asti. Että ehkä se silloin on eri asia.
Vähän kuulostaa noista tv-sarjoista. "Kova Laki, Erikoisosasto" kertoo noista aika huimapäisistä tarinoista, joissa tytölle syntyy skitrofreniaa, kun joka mies on hyväksikäyttäjä, tms. raiskaaja.
Sosiaalipornoahan nuo jutut yleensä ovat, eivät todellisia.
Tasokas tv-sarja toki, yleisesti ottaen.