Puolustuvoimien opetustallenne lähitappeluun, 1950-luvulta. Opit toimivat edelleenkin.
Alussa olevaa ryynäystä katsoessani tuli samalla mieleen sekin kerta, kun harjoittelimme alokasaikana rynnäköintiä. Komppanian päällikkö veti sen harjoituksen. Hän juoksutti meitä hakkuuaukean halki rynnäköimällä päästä päähän niin kauan, että joka iikka varmasti hyytyi. Aukealla oli sikin sokin eri kokoisia kantoja, puunrankoja ja paksua oksaa - ei siis mikään tillin-tallin tasajuoksu, vaan sotatannermainen tila. Jossain vaiheessa vedin minäkin niin maitohapoille, että aloin juostessani kompuroida puunrankoihin ja kaaduin. Lensin rynkky edellä siten, että piippu upposi maahan, ja aseen perä osui suoraan leukaan. Koska kaaduin juoksusta koko painollani, taju lähti heti. Makoilin maastossa jonkin aikaa tajuttomana, mutta sitten vielä jatkettiin hetki. Leukaperä oli hellänä toista viikkoa, mutta eihän siinä voinut muuta, kuin nauraa: onnistuin tyrmäämään itseni!
