Uutiset:

Ilmoitustaulu mahdollisten ongelmien varalta (wikimedia.org / Etherpad)

Sähköpostia ylläpidolle: kantapaikanherra (at) gmail.com

Main Menu

Yleistä musiikkikeskustelua

Aloittaja Hippi, tammikuu 17, 2019, 12:58:31

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

-:)lauri

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - elokuu 11, 2021, 22:50:27
Lainaus käyttäjältä: Viihde- ja hömppäpöhinä - elokuu 11, 2021, 02:08:33
Olen juuri saanut työkalupakkiini muutaman arvokkaan musiikkiteoriaan liittyvän periaatteen musiikin tekemiseen (tosin siihen on vielä matkaa, että osaisin nuo periaatteet myös käytännössä, mutta sain taltioitua niistä tärkeimmät notepadiin, josta voin sitten luntata kun tilanne sitä vaatii). Käyn paraikaa läpi Udemyn kurssia Abletonin käyttämisestä ja samalla siinä sivutaan hieman musiikkiteoriaa. Varsinkin kun pääsi tällä tavoin seuraamaan kädestä pitäen, kuinka ammattilainen implementoi teorian käytäntöön, vaikuttaa musiikkiteoria tunteminen varsin hyödylliseltä.

Kappaleen runko syntyy käden käänteessä kun on valmis käsitys A siitä, mikä ääni on mikäkin nuotti ja B siitä, mitkä nuotit sopivat yhteen ja mitkä eivät sovi. Itselläni ei ole minkäänlaista kokemusta nuoteista tai sointujen puhumattakaan melodioiden rakentelusta...
Tuo kurssi kuulostaa hyvältä.
Mie opettelin itse aikaan ennen kansan internetin/somen. Ja kirjasta esim. /Osmo Lindeman: Elektroninen musiikki, elektronisen äänisynteesin perusteet, 1980/ (eli jo silloin oli vanhahtava). Siitä opin ainakin ADSR:n syntikoissa.
  Soinnuissa olen aika ulalla. Tietysti riitasointuja vältän tai ne olisi "päästettävä auki" heti riitasoinnun jälkeen kauniimpi sointu tms. niksejä. Tai niin luulin. Kun  katselin kaverin kitaranuotteja (Vaughan: Mary had a little lamb, se ehkä oli?) joka rikkoi kaiken mitä luulin ymmärtäneeni ja nykyäänhän jatkuva riitasointu on "kaunis" toisin kuin muinoin. Hämmentynyt olo.
Voimasointu on tietysti hyvä tuntea (kitara- ja hevipuolella) ja semmosta perusjuttua.
Taiteessa on sanottu että opit teorian oppiaksesi sitten rikkomaan ne. ;D
Jouni Hynynen sanoo että soitat sitä mikä kuulostaa hyvältä, se on aika pitkälle tiivistetty teoriani. Kokeilen paljon ja mikä kuulostaa hyvältä jätän+kehitän. Parempi että kuulostaa sitten huomennakin hyvältä (usein ei enää).
  "Konemusateoria" on oma lajinsa, siitä löytyisi netistä varmaan enempikin videoita ja kursseja. En viitsi(ainakaan vielä).

Joo, oli hyvä kurssi (Ableton Live 11 - Music Production in Ableton Live). Tosiaan näin aloittelijana, olisi ehkä hyvä saada edes jollain tavalla harmoninen kappale kasaan ennen taiteellisten vapauksien ottamista. Sitä taidetta kun tuppaa vielä tällä hetkellä tulla aavistuksen verran liikaa.
Selvin merkki psykoosista on se, että kuvittelee ajattelevansa vain kylmän rationaalisesti ja loogisesti.

Kopek

#271
Fiilikset ovat hämmentyneet.

Löysin muutama viikko sitten eräästä autiotalosta pahvilaatikon, jossa oli suureksi hämmästyksekseni ja järkytyksekseni vanhoja ääninauhoja, joiden ei missään tapauksessa pitänyt olla siellä murtovarkaiden kohteena. En muista enkä ymmärrä, miten nauhat ovat voineet sinne päätyä, ja miksi en ole tiennyt asiasta. Otin nauhat talteen.

Muutama kela oli äänipäiväkirjojani 1980-luvulta. Tarkoitukseni on kopioida ne tietokoneen ymmärtämään muotoon, mutta se tulee olemaan hidasta ja vaivalloista. Kävi nimittäin ilmi, että nauha on heikkolaatuista, ja siitä irtoaa ruskeaa rautaoksidia vai mitä se aine on nimeltään. Kyseinen jauhe sotkee äänipään, jolloin kuuluvuus muuttuu epäselväksi muminaksi. Nauhoitus on tehtävä kymmenen minuutin pätkissä, joiden välissä äänipää on puhdistettava. Voi olla, että vaaditaan vieläkin lyhyempiä äänityssessioita. Kokeilut jatkuvat.

Laatikossa oli muitakin keloja. Mielenkiintoisiksi osoittautui esimerkiksi seuraava nauha:



Nauha on peräisin ajalta, jolloin olin kahden sisaren vetovoimapiirissä ja seurustelin vuoronperään kummankin kanssa. Tarina tästä ajankohdasta, johon liittyy kolmaskin henkilö, on kerrottu eräässä blogijutussani, johon olen antanut niin monta kertaa linkin, että en enää viitsi antaa sitä.

Vetovoimapiirissä oleminen tarkoitti mm. sitä, että kuuntelin ja nauhoitin radiosta musiikkia, josta en oikeastaan edes itse pitänyt, mutta jota kyseisen tytöt kuuntelivat. Tällä kelalla on paljon tällaista musiikkia eli kotimaista "listaa" ja muuta lässynlässyä. Mutta löytyy nauhalta myös jo kadonneeksi luulemani aarre. Se on tietysti aarre vain omia muistojani ja musiikkimakuni historiaa ajatellen. Yleistä merkitystä ja arvoa sillä ei luonnollisestikaan ole.

Kyseessä on kesken ohjelman alkava ja kesken ohjelman loppuva pätkä Jussi Raittisen ohjelmasta, jossa hän esitteli 1950-luvun rock- ja rockabilly -musiikkia.

Tätä on ehkä nykyisin vaikea uskoa, mutta tuohon aikaan radiosta tuli etupäässä lässähtävää poppia tai joissakin spesiaalimmissa ohjelmissa jotain vaihtoehtoisempaa kuten "progea" ja muuta tämän tyyppistä. Näin ollen Jussi Raittisen ohjelma, jossa hän soitti aitoja 1950-luvun rock-kappaleita, oli harvinaisuudessaan kuin lähetys Marsista. En ollut ikinä kuullut niitä kappaleita, ja olin aivan myyty. Ihmettelin, että tällaistakin siis on ollut.

Tekijänoikeuksista johtuen en voi antaa kunnollista näytettä ohjelmasta. Kaksi pientä pätkää kuitenkin rohkenin ladata, vaikka niissäkin kuuluu musiikkia taustalla. Ennen ensimmäistä puheosuutta ohjelmassa on soinut Buddy Hollyn That'll Be The Day, mitä en ollut koskaan ennen kuullut enkä myöskään muita kappaleita. En myöskään ollut kuullut niiden esittäjistä. Buddy Hollykin oli täysin tuntematon... tyyliin "kuka se on?"

Ihastuin heti tähän musiikin lajiin ja mietin, mistä sitä saisi enemmän. Pienen paikkakunnan kauppojen äänilevyvalikoima... no, siitä ei viitsi edes puhua, eikä ollut rahaakaan mihinkään levyjen ostamisiin. Ainoa lähde oli radio tai kavereilta lainaaminen, jos heillä sattui olemaan. Kiinnostavimmat levyt olivat yleensä "ison veljen" kokoelmista ja samalla vähän vanhempaa.

Tässä näytteet siis. En takaa äänitiedostojen kuuluvuutta.

https://vocaroo.com/12n0hcZG6ZKu

https://vocaroo.com/1m2eRNEUDsUn

Youtubesta kuunneltuna kappaleet kuuluvat kirkkaammin ja steriilimmin kuin matkaradiosta (monona) nauhoitetulta kelanauhalta, joten tunnelma ei ole oikein sama. Tässä ohjelman levyt, ilman Raittisen "välispiikkejä".

...nauhoitus alkaa kesken tuntemattomaksi jäävää kappaletta

Jerry Lee Lewis
When The Saints Go Marching In

https://youtu.be/w54XsgF_vKE

Buddy Holly
That'll Be The Day

https://youtu.be/eq9FCBatl3A

Johnny Burnette
Oh Baby Babe

https://youtu.be/bI8wmdk2emQ

Carl Mann
Mona Lisa

https://youtu.be/ZDqBIzbNt10

Carl Perkins & NRBQ
Boppin' The Blues

https://youtu.be/mxoA962Yd0Y

nauhoitus loppuu kesken kappaleen...

Kuulostaa ehkä mitättömältä ja tavanomaiselta, mutta kuten jo totesin, tuolloin noiden kuuleminen radiosta oli harvinaista. 

Tällä ensimmäisellä kelalla oli nauhoitettuna juhannusillan viettoa tyttökaverini ja hänen siskonsa ja kolmannen henkilön kanssa meillä silloin, kun meidän porukat olivat mökillä. Nauhalla on myös tyttökaverini ja minun välinen puhelu. Sen kuunteleminen on jotenkin aavemaista ja kaivelee vanhoja haavoja tai ainakin tunteita, jos haavat ovat sentään ehtineet jo parantua.

Musiikkimakuni on täysin muuttunut toisella kelalla, joka on nauhoitettu edellisen jälkeen poistuttuani kipeällä tavalla edellä mainittujen tyttöjen taikapiiristä.



Kotimainen lässymusiikki sai jäädä, ja tilalle tulivat ulkomainen musiikki, "proge" ynnä muu eli vähän sitä sun tätä. Olin siinä mielessä ehkä poikkeava musiikin kuuntelija, että en välittänyt enkä ollut kiinnostunut, kuka levyillä esiintyi. Nauhoittelin edelleen radiosta. Tässä pari näytettä eli "pop-ohjelmien" puheosuuksia:

https://vocaroo.com/19uw5uOC5DLN

https://voca.ro/11xr8dEoNGUy

Ehdin kuunnella nauhan lähes kokonaan ennen kuin keksin, että myös sen sisällöstä olisi voinut antaa joitakin vinkkejä. No, annan yhden, vaikka se ei ole millään tavalla tyypillinen kuvaamaan, mitä nauha sisältää, koska sisältö on niin sekavaa. Tämän kappaleen fiilis jäi jotenkin mieleeni, joten poimin pätkän laulun tekstistä ja etsin sen perusteella, mikä voisi olla kyseessä. Tulos oli yllätys, koska luulin, että kyllähän minä tämän bändin levyt jo soittotyylistä tunnistan.


https://youtu.be/WeW9XFGqo-8

Minulla ei ollut noihin aikoihin stereolevysoitinta eikä stereoradiota eikä stereonauhuria. Kelanauhurilla kuitenkin pystyi toistamaan kahta raitaa yhtä aikaa eri kanavilla eli "stereona". Tarvitsi vain vahvistaa kanavat. Käytin vahvistimina vanhoja radiovastaanottimia, joihin oli liitetty ylimääräisiä kaiuttimia. Niitä saatiin vanhoista radioista. Kotelot tehtiin itse.

Tein erilaisia kaikukokeiluja. Äänitin saman levyn tai saman radio-ohjelman (jos se tuli uusintana) erikseen kahdelle raidalle mahdollisimman päällekkäin. Koska ne eivät kuitenkaan käytännössä koskaan osuneet täysin kohdalleen, niitä yhtä aikaa eri kaiuttimista kuunnellessa syntyi kaikuefekti. Vanhan nauhurin nopeus ei ollut joka äänityskerralla täsmälleen sama, joten usein kävi niin, että raitojen aikaero vaihtoi paikkaa. Tämä kuulosti kaikkein mielenkiintoisimmalta.

Tekijänoikeuksia rikkoen tässä näyte, jos se sattuu kuulumaan (parempiakin olisi). Tämä on vanhemmalta kelalta ja tehty kahdesta erillisestä "Lista" -ohjelman nauhoituksesta.

https://sndup.net/36c6/d

Tämän nauhoituksen aikaan olen ollut vielä "taikapiirissä".

Xantippa

Näin erilailla voi muistaa kasarin, kyllä itselleni oli vallan tuttuja Buddy Holly, Gene Vincent ja muut, joskaan ei varsinaista mielimusiikkiani, mutta toisaalta, minulla ei ole varsinaista mielimusiikkia, vaan olen aika kaikkiruokainen, enkä intohimoinen minkään musiikin suhteen.

Ylipäätään mitään "nuoriso"musiikkiahan ei liikaa todellakaan radiossa soitettu, mutta kyllä siellä viiskytluku kuului minusta muun seassa ihan tasaisesti, olihan se iso ja suosittu genre.

T: Xante

Kopek

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - elokuu 18, 2021, 08:14:31
Näin erilailla voi muistaa kasarin, kyllä itselleni oli vallan tuttuja Buddy Holly, Gene Vincent ja muut, joskaan ei varsinaista mielimusiikkiani, mutta toisaalta, minulla ei ole varsinaista mielimusiikkia, vaan olen aika kaikkiruokainen, enkä intohimoinen minkään musiikin suhteen.

Ylipäätään mitään "nuoriso"musiikkiahan ei liikaa todellakaan radiossa soitettu, mutta kyllä siellä viiskytluku kuului minusta muun seassa ihan tasaisesti, olihan se iso ja suosittu genre.

T: Xante

Kyllähän Buddy Holleja ja muita 1950-luvun laulajia 1980-luvulla kuuli radiosta ja muualtakin. Tuohon aikaan vanhaa rokkia myytiin jo "kilotavarana" Anttilan levylaareissa.

Jos katsoo tarkasti esittämääni kuvaa, kelanauhassa näkee vuosiluvun. Se ei ole 80.

1950-luvun rokkia on tietysti ilmestymisensä jälkeen aina jossakin esitetty ja julkaistu, mutta sen uusi suuri tuleminen nostalgiahegessä alkoi mielestäni vuonna 1972, kun Elton John julkaisi kappaleen "Crocodile Rock", josta Muska teki seuraavana vuonna suomalaisen version. Samoihin aikoihin Yleisradiossa pyöri ohjelmasarja, jossa soitettiin 1950-luvun hittejä ja ehkä vähän harvinaisempiakin kappaleita. Tuohon aikaan myös kauppoihin alkoi vähitellen ilmestyä LP-levyjä, joihin oli koottu tällaista musiikkia.

Ehkä 15 vuotta oli sopiva aikaväli, jossa kuuntelijasukupolvi uusiutui tai vanha aktivoitui uudestaan, ja alkuperäinen rock alkoi kuulostaa "coolilta". 1950-luvun ja 1960-luvun alun muistelu ihannnoivassa mielessä näkyi vanhojen amerikanrautojen harrastustuksena ja nostalgiaelokuvien (American Graffiti) ja sarjojen (Onnen Päivät) tekemisenä. Kyse oli suuresta ilmiöstä. Hector teki nostalgialevyjä ja Hurriganes soitti 1950-luvun henkistä musiikkia. Rockabilly nousi suosioon ja niin edelleen. Jopa Esa Pakarinen julkaisi Rock-levyn.

Ennen tuota Rockin uudelleen tulemisen ajankohtaa 1950-luvun musiiki oli ainakin tavallisen "maalaispojan" kannalta aika lailla kiven alla. Ei kuulunut, ei näkynyt. Ei ollut tietoa. Tällaisessa tapani kansojen ja imelien pop-lässytysten ilmapiirissä radiossa yllättäen soinut "That'll Be the Day" oli jotain ennen kuulematonta. Silloin pantiin nauhuri pyörimään, jos ehdittiin. Tätä on ehkä nykyisin vaikea ymmärtää.

Xantippa

Minä perustin vastaukseni tälle:

Lainaus käyttäjältä: Kopek - elokuu 17, 2021, 21:41:18
Muutama kela oli äänipäiväkirjojani 1980-luvulta.

sillä kuvittelin äänipäiväkirjojen materiaalin käsittelevän tuota aikaa, en tiennyt sinun niillä muistelevan vanhempia aikoja. Olisi ehkä pitänyt tietää...

Joka tapauksessa, kyllä radiossa soitettiin aika monimuotoista musiikkia jo aikaisemmillakin vuosikymmenillä, joskin suomennokset noista maailman hiteistä olivat kieltämättä eniten pinnalla. Toisaalta suomennokset olivat aika uskollisia alkuperäiskappaleille melodioiltaan, sanoitukset olivatkin sitten taasen sitten kaukaa haettuja ja ties mitä potaskaa.

Muistan varhaislapsuudestani, että radio soitti mm. tällaista musiikkia:

https://www.bing.com/videos/search?q=miriam+makeba+pata&view=detail&mid=34ECF91BDD28ECF3B6EF34ECF91BDD28ECF3B6EF&FORM=VIRE

joka löytyi uudelleen vasta Yuotuben kulta-aikoina. Vei heti rytmiltään takaisin huolettomiin päiväkerhoaikoihin!

Kenties kyse oli myös siitä, mihin aikaan radiota kuunteli, tms?

T: Xante

Kopek

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - elokuu 18, 2021, 10:37:57

Muistan varhaislapsuudestani, että radio soitti mm. tällaista musiikkia:

https://www.bing.com/videos/search?q=miriam+makeba+pata&view=detail&mid=34ECF91BDD28ECF3B6EF34ECF91BDD28ECF3B6EF&FORM=VIRE

joka löytyi uudelleen vasta Yuotuben kulta-aikoina. Vei heti rytmiltään takaisin huolettomiin päiväkerhoaikoihin!

Kenties kyse oli myös siitä, mihin aikaan radiota kuunteli, tms?

T: Xante

Enpä ollutkaan ennen kuullut alkuperäisesitystä. Muistan kuulleeni suomenkielisen käännöskappaleen. Tuohon aikaanhan oli tapana tehdä suomalaiset versiot.

Katselin Helsingin Sanomien aikakoneesta tietoja radio-ohjelmista 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta. Aika kuivakasta on meininki ollut nykyaikaan verrattuna, jolloin musiikki kaikuu joka tuutista ja kanavalta. Oli jotain "pop-ohjelmia".

Edellä oleva pitkähkö juttuni, jossa esittelin löytämääni musiikkia, oli yksi eniten aikaa vieneistä foorumipostauksistani. Käytin koko päivän siihen. ADHD-piirteitä omaavana ylikeskityn joskus asioihin ja vieläpä monesti merkityksettömiin asioihin kuten tälläkin kertaa.

En tullut tarpeeksi selvästi kertoneeksi, että mainitsemani 1980-luvun äänipäiväkirjat ja muut nauhakelat eivät liittyneet mitenkään toisiinsa. Ne muut kelat olivat vanhempia eli vuosilta 1970 ja 1971.

Jatkoin näiden kelojen tutkimista tänään. Löytyi paljon tyhjänpäiväisiä radiosta tehtyjä nauhoituksia mutta myös jotain mielenkiintoista, mm. poliisin pojalle, joka oli kaverini. Tätä puhelua en tämän tarkemmin esittele.

Tekemiäni kaikukokeilunauhoituksia löytyi myös. Otan taas tekijänoikeusriskin ja annan linkin yhteen. Näissä on vanhenemisaika, joten eivät nämä kauan missään tapauksessa kuulu. Kaikuosuus alkaa 48 sekunnin kohdalta. Sitä ennen kuuluu kaksi raitaa sekaisin.

Kerron levyn tarinan.

Meidän sukumme ja perheemme ei ollut vähäisessäkään määrin musiikin kuuntelijoita. Jostakin syytä meille kuitenkin oli hankittu levysoittimella varustettu radio 1950-luvun lopussa sen mukana oli ilmeisesti ostettu mitä pienestä paikallisesta sähköliikkeestä löytyi, eli muutama satunnainen levy. Näillä levyillä (sekä kavereilta lainatuilla) tein niitä kokeilujani.

Muutamaa vuotta myöhemmin isäni osti levysoittimen autoomme, ja olisiko hän tällöin tullut ostaneeksi muutaman levyn lisää. Autolevysoittimessa voi soittaa vain singlejä.



Olin kerran tulossa isäni kanssa tuolla Chrysler New Yorker autolla Helsingistä ja soittelin matkan aikana hansikaslokeron kansiosta löytyneitä levyjä. Yhden levyn kohdalla ilmeni häiriö, ja soitin jäi toistamaan yhtä kohtaa. Isäni avasi ikkunan ja oli heittämässä viallista levyä ulos, kun aloin huutaa, että "ei, ei, ei", jolloin hän luopui hävittämisaikeesta. Levy pelastui kuin ihmeen kaupalla. Normaalissa levysoittimessa levy soi ilman ongelmia, joten ehkä autolevysoitin oli tavallista nirsompi. En tosin tuolloin tiennyt sitä, mutta se selvisi myöhemmin.

Löysin tämän kappaleen kerran Youtubesta, mutta en ole löytänyt sen koommin, koska en tiedä, millä nimellä sitä pitäisi etsiä. Fyysinen äänilevy lienee parinkymmenen metrin päässä tästä kirjoituspaikastani, mutta en viitsi mennä penkomaan pölyisiä soppia. Olen yrittänyt etsiä kappaletta mm. katsomalla julkaistujen levyjen listoja 1960-luvun alusta, josta luulen sen olevan peräisin. Ajattelin, että jos jokin nimi vaikuttaisi tutulta.

Tässä kyseinen esitys vuonna 1970 tehtynä kaikukokeiluna (varsinaisesti kohdasta 48 s. alkaen),  jos se nyt vielä kuuluu.

https://sndup.net/5ry8/d

Melodious Oaf

#276
Lainaus käyttäjältä: Toope - elokuu 27, 2021, 23:00:41
Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - elokuu 27, 2021, 16:00:16
Tänään kenties kaadetaan "toinenkin" lasillinen Charlien muistoksi. Täällä jo soi tuubista livepitkiä biisejä.
Ei se niin hyvä rumpali tosin ollut, symbolina rollareillekin enemmän.
Klassinen artisti!
Lainaus käyttäjältä: Toope - syyskuu 01, 2021, 20:24:39
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - elokuu 28, 2021, 09:40:57
^ Silloin kun joku ei ole sinulle tuikituntematon, niin silloin häntä pitää vähätellä. Pitäisiköhän sulla olla ikioma ketju "haukutaan kuolleita"?
En vähättele, en ylikorostakaan.

"Hyvä rumpali" on aika vaikea määritellä.

Lainaan heti alkuun pari  luonnehdintaa Drum!-lehdestä:

Brittiläinen rumpali Steve White:
Lainaa"Like all that generation of great British drummers — Ginger, Ringo, Moonie, Mitch — Charlie's playing is effortless and swinging, musical and cool. No one else sounds like him."

Rumpaleiden tekniikkaa opetusvideoilla auki purkanut Rob Wallis:
Lainaa"Charlie's got rock-solid time. His playing swings and his shuffles are great because of his comfort with jazz-ride patterns. Without him The Stones would be a completely different-sounding band with a very different feel."

Joku vois jopa sanoa, että Rollareiden musiikille ja soundille todella olennaista on tietty likaisuus ja "tunne" mikä siinä svengissä ja groovessa on. Vähän karrikoiden "kuka tahsansa" voi soittaa ihan pätevästi ja teknisesti oikein, mutta sellaista sitä jotain rock-musalle ominaista, mitä on vaikka Hanoi Rocksissa parhaimmillaan ja mikä Rollareilla on ihan sen niiden koko jutun pohjalla ja ytimessä, ei välttämättä pysty tuottamaan, vaikka olis kuinka teknisesti taitava tai "hyvä" tahansa.

Pointti ei ole tässä sanoa, että Toopen mielipide olis väärässä tai että ei saa semmosta mieltä olla, vaan esittää ehkä semmosta omaa näkökulmaa tähän, että Watts oli omassa kategoriassaan rumpalina täysin ainutlaatuinen ja aivan huippu. Se on vähän sama homma kuin että jonkun mielestä Ringo ei ole kauhean kaksinen rumpali, mutta sitten löytyy kuitenkin ihan oikeasti päteviä ja asian päälle ymmärtäviä ihmisiä, jotka arvostaa nimenomaan sen tapaa soittaa ja jotain siinä sen tatsissa todella korkealle.

Ringon soitossa on poikkeuksellista esim. se että grooveissa on tosi usein yksi tai useampi tomi mukana, ja toisaalta Beatlesin biiseissä on valtava määrä semmosia aika omaleimaisia ja tunnistettavia rumpuraitoja, joista biisin tunnistaa suht helposti vaikkei mitään muuta kuulisikaan.

Charlie Wattsilla ehkä enemmän se menee semmoseen, että Rollareiden jutuissa aika olennaista usein on semmonen "särmä" ja jopa tietty uhkaavuus siinä biisin soundissa. Vois luulla että semmoseen kuuluis tosi voimallinen ja kovaa lyövä rumpusoundi, mutta Watts on suorastaan hämmentävän, elegantin vähäeleinen jo siinä, miltä soitto näyttää. Ei ikinä mitään liikaa eikä yhtään ylimääräistä kohellusta, vaikka biisi olis miten rouhea ja meinki miten kovaa tahansa.

Pointti on tavallaan siinä, että ilman tätä niissä biiseissä ei olis samanlaista särmän ja uhkan sun muun tuntua, vaan se syntyy myös siitä mitä Watts tekee  ja miten se soittaa.


Sympathy for the Devil on aika hyvä esimerkki siitä, miten Wattsin jazz-tausta voi näkyä tosi rock-bändille erikoisena ja erittäin mieleenpainuvana groovena.

Sit taas toisaalta semmosesta uhkaavasta fiiliksestä ja päälle kaatuvasta meiningistä mieleen tulee
Gimme Shelter ja
Brown Sugar. Ymmärrän tavallaan semmosen että näitä ei erityisesti arvosta tai ei pidä biiseinä erityisen ihmeellisinä, mutta silloin ei oikeestaan isosta osaa Rollareiden touhua ja siitä niiden meiningin ytimestä vaan oikein perusta — eikä siinä sinänsä mitään.   

Toope

Minusta Ringo Starr ja Charlie Watts ovat persoonallisia muusikoita/rumpaleita. Eivät ammattikuntansa huippuja toki.
YES:n Bill Bruford tms. kaltaiset varmasti ovat teknisesti parempia, mutta eivät ehkä bändiin yhtään enempää sopivimpia muusikoita, kuin edellämainitut. Beatles syntyi vasta, kun Ringo tuli mukaan. Charlie Watts on/oli Rolling Stonesia. Se persoona...

MrKAT

Pehmeissä tieteissä pelkkä löytäminen hyvän onnen turvin ja sen jälkeen tehty ahkera "postimerkkeily" eli aineiston järjestely voi muuttaa maailmaa. Säveltäjä Antonio Vivaldi oli puoli vuosisataa sitten lähes tuntematon. Juuri ennen sotia löydettiin 80 paksua kirjaa hänen painettuja nuottejaan. Vain "Neljä vuodenaikaa" oli jotenkin tiedossa, mutta sitä pidettiin puolittain viihteenä. Nyt nähtiin, miksi muiden ohella Bach piti Vivaldia suurena mestarina ja sovitti ja soitinsi hänen teoksiaan. Siellä olisi 90 oopperaakin, joista vain kahta on kai esitetty vakavissaan.
- Jukka Kemppinen, Tieteestä ja tiedosta, 31.8.21
Missä perussuomalainen törttöilemässä, siellä Jokisipilä puolustelemassa.
                    - Vanha turkulainen sananlasku (by Antti Gronow)

Melodious Oaf

Joskus vuosia sitten Stevie Wonderin Sir Duke kolahti lempeästi mutta sitten kuitenkin aika kovaa:



Ilahduin ihan mielettömästi, kun törmäsin tällaiseen, jossa biisin hienoutta avataan turhaan mutkistamatta mutta myöskään tyhmentämättä:





Toope

Populaarimediassa esim. Queen-yhtyettä on usein käsitelty solisti Freddie Mercuryn kautta, vaikka oikeasti puolet yhtyeen tuotannosta on May/Taylor/Deacon- tuotantoa. Queen on sikäli ehkä ollut onnistuneimpia rock-yhtyeitä, kun on tuonut kaikkien jäsentensä lahjoja esille.

Aave

Maailmassa on vaikka kuinka paljon asioita joista en tiedä ja joista en ole kuullut, mutta hämmästyttävää että kuulin vasta taannoin siitä, että Freddie Mercuryn ja Michael Jacksonin piti nauhoittaman duetto. Homma kuitenkin tyssäsi siihen, että Michael Jackson toi studiolle mukanaan lemmikkilaamansa, ja Mercuryllä meni siitä typerästä laamasta hermot. Mercury lähti himaan, ja jäi yhteisbiisi tekemättä.

Ymmärrän Mercuryä. Ärsyttäisi itseäkin joku perkeleen erikoisuudentavoittelua korostava laama studiolla! :)
"...Did they get you to trade your heroes for ghosts?" - David Gilmour
Stasik - Lullaby For The
Enemy

Melodious Oaf

^ En osaa tosta sanoa, mutta jos puhutaan todellisista muusikoiden kohtaamista ilmiöistä, niin aika tavallinen skenaario on esimerkiksi tällainen:

Jossain on jamit ja sinne tulee kaveri, jolla on helvetin hienot kuteet ja olemus sellainen paskajäykkä ja tärkeilevä. Olennaista on se, ketä sen pöydässä istuu ja minkänäköinen nainen sillä on käsipuolessa.

Sitten kun aletaan oikeasti soittaa, laulaa ja muuta tällaista, paikalle tulee jossain pieruverkkareissa pari tyyppiä, jotka saa tän itseään täynnä olevan pintaliitopellen näyttämään kaikkien silmissä aivan saatanan naurettavalta ihan vaan soittamalla ja laulamalla sen oikeasti suohon :D Siitä se menee aivan suunniltaan, haluaa tapella, hyvässä lykyssä rikkoo vähän kalusteitakin ja sanoo murhaavalla äänellä, että älkää koskeko niihin tuoleihin, sitten kun niitä aletaan siltä vähitellen siitä pöydästä viedä.

Toi nyt on vaan tollanen....  tuokiokuva. Eikä sillä nyt niin ole edes väliä, kuinka todellinen se on, kun kerran täällä ihan vaan anekdootteja esitellään muutenkin.

Hippi

Olen toisaalla maininnut olleeni kauan sitten Irlannissa parin viikon hevosvankkurireissulla Irlannin lounaisosissa. Tuolta reissulta sain, paitsi kosinnan Mr Brian McMahonin, 85v. taholta, myös ikuisen rakkauden irkkumusiikkiin.

Olimme kävelleet pitkän hiekkarannan hissuksiin läpi ja seikkailleet rannan kallioilla. Päivä oli aurinkoinen, mutta mereltä käyvä tuuli tuntui melkeinpä viileältä. Niinpä en tuntenut, että se pahin tapahtui, eli ohutihoisena poltin nahkani pahanpäiväisesti. Kuumottelu alkoi tuntua jo heti, kun pääsimme pubiin, johon olimme menossa huurteiselle.

Olimme istuutuneet pöydän ääreen ja siinä parin metrin päässä baaritiskin ääressä oli paikallisia vanhoja ukkoja turisemassa. Ukoille näytti tulevan kinaa jostain, mutta sitten tajusin, että muut yllyttivät erästä laulamaan. Kun ukko sitten aloitti, puheensorina lakkasi kuin veitsellä leikaten ja koko pubi hiljeni kuuntelemaan. En sanoista ymmärtänyt mitään sillä hän lauloi iirin kielellä, mutta se ääni oli jotain niin voimakasta, että se meni suoraan ihon alle ja se todella sattui, kun palanut ihoni kirjaimellisesti meni tipunlihalle. Siinä sitten ukot vielä kukin vuorollaan lauloivat toistensa kannustamana.

Luultavasti tuo oli voimakkain musiikkielämykseni ikinä. EI ollut mikään turisteille suunnattu esiintyminen, vaan ihan elämänmakuinen hetki, joka olisi ollut ilman meitä turistejakin. Tuskin he meitä edes huomasivat.
If you see your glass as half empty, pour it in a smaller glass and stop complaining. ❤️

Melodious Oaf

Olipa hieno tarina :)

Se taitaa olla joku yleinen tapa Irlannissa, että pubi hiljenee noina hetkinä, kun joku iiriksi laulaa. Kuulostaa siltä, että osuit tosi hyvään sellaiseen ja että se vielä kosketti melko ikimuistoisella tavalla.

Totta kai tollanen hartaus ja perinteen kunnioitus on hienoa. Mulla ei ole sellaista yhtä noin voimakasta musiikkielämystä, mutta muhun teki siellä yleisesti vaikutuksen sellainen hyvin konstailematon asenne musiikkiin ja musisiointiin. Melko yleistä on sellainenkin, että jos jotkut jotain soittavat, he tuovat niitä soittimia pubiin tullessaan.

Jossain vaiheessa siellä ihan pöydissä ehkä aletaan musisoida, ja se voi olla tietysti folkkia, mutta aika yleistä oli myös bluegrass tai ihan blueskin. Hienoa tässä oli jotenkin se, että kukaan ei tehnyt sitä sen takia, että sillä saa rahaa, huomiota tai jotain muuta valuuttaa, vaan ihan vain koska se on hyvä tehdä ja osa elämää.

Siinä itsessään oli parhaimmillaan jotain aika kaunista ja viisasta, mutta toi nyt ei kokemuksena mulla täysin kiteydy yhteen hetkeen.

Ja siis tietysti se soiton taso vaihtelee, niin kuin se vaihtelee kenellä tahansa vähän fiiliksen, päivän ja kokoonpanon mukaan. Mutta yleisenä ideana tossa kuitenkin on sellainen, että siellä voi myös olla tosi tosi hienoja hetkiä ja aivan fantastista musiikkia ilman että kenenkään tarvitsee sitä sen suuremmin edes noteerata tai ihmetellä :) Ja sekin on mun mielestä aivan älyttömän tervettä, hyvää ja kaunista.