Yleistä musiikkikeskustelua

[MrKAT]

Eräälle satunnaiselle nettituttavalle (mies) sitten mainitsin tuosta Rammsteinista, ja hän sanoi heti että ovat matkineet Laibach-rytmiryhmää. Voi olla, mutta mitä sitten?

Ja kysyn nytkin että jos tämä viimeisin löydökseni eli Volfgang Twins nyt sitten niin kovin matkii jotain aasialaisia rummuttajia, niin mitä sitten?

Eikö musiikillisia vaikutteita saisi ottaa yhtään mistään? Sittenhän Elviksenkin voisi nauraa lavalta veks, että älä sää jätkä yritä esittää siellä mitään valkoista mustaa solistia.

Se vaivannee muusikkojakin kun keksii hienon sävelen tai biisinaiheen ja joku sanoo tai itse huomaa että "ai saamari minähän vain matkin, jonka alkuperän unohdin".  Tämä vaivaa minuakin. Luulen keksineeni ihan uutta omaperäistä ja seuraavana päivänä tai viikkona muisti sanoo "tämähän on se ja se". Se vähän sattuu vaikka se esikuva olisi Mrkat v.2011.
  Tästä pitäisi vähän päästä irti, että mitä sitten jos on matkittua jos vaan kuulostaa hyvältä. (Ammattilaisilla tämä on kuitenkin vakavaa: semmonen copyright-oikeuskiista-riski roikkuu niskassa ja faninsa tahtoo idolinsa olevan ainutlaatuisen omaperäinen jumala).
  Muistelen nuorna kun Bach oli jumalani niin kirpaisi se kun tv-muusikko sanoi että B. matki vähän kaikkea ja eniten itseään. Kuulostaa kuin halvalta kaupalliselta tv-sarjalta jossa toistetaan itseään ja muita.

[Lenny]

Eikö musiikillisia vaikutteita saisi ottaa yhtään mistään? Sittenhän Elviksenkin voisi nauraa lavalta veks, että älä sää jätkä yritä esittää siellä mitään valkoista mustaa solistia.

Onko miespuolisilla ihmisillä joku tarvis tulla kertomaan naiselle että mikä on mitäkin, kun on musasta kyse? Vai kertovatko he toisilleenkin? Onko kyseessä jonkinlainen päteminen? Vai jonkinlainen insinöörimäinen huomio että hiihoo se ja se on sitä ja tätä?

Se on sitä miesselittämistä, eli mansplainingia

Vakavasti puhuen, kaikki musiikki, kuten kaikki muukin tietysti perustuu aikaisempaan. Täysin uusi olisi jotakin niin outoa, että sitä vihattaisiin. Uusi musiikki on varmaankin sellaista, että se ottaa jonkun vanhan aiheen ja vain lisää siihen pienen uuden koukun tai mausteen, tai sitten vaikka poistaa ja yksinkertaistaa. Tulkitsee vanhaa uudesta näkökulmasta. Sillä tavalla ollaan päästy jostakin alkeellisesta joikaamisesta ja rummuttelusta vähitellen nykyiseen äärettömän tuntuiseen musiikilliseen moninaisuuteen. Olikohan tämäkin miesselittämistä?

[Melodious Oaf]

Hyödyllinen tapa olla kiinnostunut vaikutteista on esimerkiksi sellainen, että kun joku juttu kolahtaa tai iskee kunnolla, katsoo mitkä jutut siellä on taustalla ja mitkä tälle tai näille tyypeille isoja vaikutteita tai innoittajia — tai  jopa jotain alitajuisemman tason mesenaatteja, hieman Kummeli-termein asiaa ilmaistakseni

Joskus sieltä saattaa löytyä yhtäläisyyksiä omiin mieltymyksiin ja joskus taas jotain ihan uutta. Molemmat on kivoja juttuja, ja varsinkin toi jälkimmäinen voi olla hyvinkin antoisa tapa tehdä löytöjä.

Tommonen kuka on matkinut ketäkin -tason kommentointi ilman että siihen liittyy mitään innostumista tai tykkäämistä ei ole mun mielestä varsinaisesti "musiikillista" asioiden ymmärtämistä.

Pääosin Lennyn kanssa samaa mieltä, mutta vaikea arvottaa esimerkiksi joikua suhteessa johonkin nykyklassiseen tms. Joiku voi olla johonkin tilanteeseen aivan mieletön juttu tai yhtä hyvä kuin mikä tahansa.
    Ja toisaalta joikussa joillain semmosilla asioilla operoiminen voi olla hyvin luonnollista, mikä vaikka nyt nykyklasarisäveltäjiltä on kestänyt vuosikymmeniä hakea, on haettu osin teorian kautta, eikä se silti välttämättä oikein suju vieläkään.
   Mietin jotain mikrotonaalisuutta tai sävellajien suhteita tai tämmösiä asioita, vaikka en edes tiedä joikuista mitään

Ja on mun mielestä noi molemmat, sekä mun että Lennyn kommentit, osittain nähtävissä mansplainaamisena. Mutta ei sekään niin hirveän vaarallista kai aina ole 

[Lenny]

Pääosin Lennyn kanssa samaa mieltä, mutta vaikea arvottaa esimerkiksi joikua suhteessa johonkin nykyklassiseen tms. Joiku voi olla johonkin tilanteeseen aivan mieletön juttu tai yhtä hyvä kuin mikä tahansa.
    Ja toisaalta joikussa joillain semmosilla asioilla operoiminen voi olla hyvin luonnollista, mikä vaikka nyt nykyklasarisäveltäjiltä on kestänyt vuosikymmeniä hakea, on haettu osin teorian kautta, eikä se silti välttämättä oikein suju vieläkään.
   Mietin jotain mikrotonaalisuutta tai sävellajien suhteita tai tämmösiä asioita, vaikka en edes tiedä joikuista mitään

Yritin tavoitella sanalla "joiku" jotakin ties mitä primitiivistä laulua tai viestintää, jotakin sellaista joka voisi olla musiikin alkulähde, mitä se sitten lieneekin. En vain löytänyt parempaa sanaa. Joiku tai jodlaaminen tai joku vastaava sana ei ole sitä mitä yritin kuvata. Nehän ovat täysin modernia laulua, joten vähän huono sanavalinta. Mutta tietysti kaikki sellainen on pelkkää spekulointia ja fantasiaa. Ei meillä voi olla mitään tietoa siitä mistä musiikki oikeasti on saanut alkunsa. Laulu on vain arvailua. Ymmärtääkseni kovia faktoja varhaisimmasta musiikista on ontoista luista tehdyt pillit, joita on löytynyt jopa neandertalin ihmiseltä. Jostakin sieltä se musiikki kumpuaa sitten. Leiritulilla on luriteltu ja matkittu toisia, ja sitten heitetty vähän omaa settiä sekaan. Ja taas meni spekuloinniksi.

[Norma Bates]

En koskaan katsele mitään näin tehtiin se ja se elokuva -dokumentteja, koska osin ne pilaavat katselunautintoni. Ehkä musan kanssa on sama juttu. E halua tietää mitä se on syönyt, yhtä vähän kuin haluan repiä nallen auki tai hajottaa herätyskellon.

[Melodious Oaf]

Yritin tavoitella sanalla "joiku" jotakin ties mitä primitiivistä laulua tai viestintää, jotakin sellaista joka voisi olla musiikin alkulähde, mitä se sitten lieneekin. En vain löytänyt parempaa sanaa. Joiku tai jodlaaminen tai joku vastaava sana ei ole sitä mitä yritin kuvata. Nehän ovat täysin modernia laulua, joten vähän huono sanavalinta. Mutta tietysti kaikki sellainen on pelkkää spekulointia ja fantasiaa. Ei meillä voi olla mitään tietoa siitä mistä musiikki oikeasti on saanut alkunsa. Laulu on vain arvailua. Ymmärtääkseni kovia faktoja varhaisimmasta musiikista on ontoista luista tehdyt pillit, joita on löytynyt jopa neandertalin ihmiseltä. Jostakin sieltä se musiikki kumpuaa sitten. Leiritulilla on luriteltu ja matkittu toisia, ja sitten heitetty vähän omaa settiä sekaan. Ja taas meni spekuloinniksi.

Miellän joikaamisen jollain lailla primitiiviseksi siinä mielessä, että perinteenä siitä puuttuu ympäriltä kaikki esimerkiksi formaalin koulutuksen tai kirjallisen kulttuurin puitteet.

Jotain eroa voi ehkä tehdä alkukantaisemman ja "mietitymmän" välillä jollain tällaisella kriteeristöllä, mutta olen samaa mieltä siitä, että musiikin alkulähteen paikallistaminen lienee mahdoton tehtävä.

Tohon "formaali koulutus" ja "kirjallinen kulttuuri" -asiaan liittyy sellainen, että toisaalta kompleksinen yhteiskunta kulttuurimuotoineen mahdollistaa paljon sellaista, jota ei jossakin alkukantaisemmassa viitekehyksessä edes oikein voisi olla, mutta kuitenkin kaikki tää formaali puoli ja teoria tuottaa sellaista, että asioista tehdään ikään kuin tarpeettoman monimutkaisia yrittämällä sekä tehdä niitä että selittää niitä auki. Selitykset menevät usein pieleen, ja pieleen menneet selitykset ovat lukevan tai nykyään videoita katsovan yleisön keskuudessa usein suositumpia tai saavat laajemman levikin kuin onnistuneet tekemiset ilman mitään selityksiä.

Analyysit, kuvaukset ynnä muut asioista itsessään vaikuttavat siihen, minkälaisia ne asiat ovat ja miten ne kehittyvät, ja näin on, vaikka ne analyysit menis joissain suhteissa ihan päin persettä. Sekin vaan kuuluu kuvioon.

Mutta toi on varmaan jo vähän eri keskustelu, kun se irtautuu musiikista sinänsä.

[Melodious Oaf]

En koskaan katsele mitään näin tehtiin se ja se elokuva -dokumentteja, koska osin ne pilaavat katselunautintoni. Ehkä musan kanssa on sama juttu. E halua tietää mitä se on syönyt, yhtä vähän kuin haluan repiä nallen auki tai hajottaa herätyskellon.

Ei kai tossa mitään vikaa ole. Ei mun mielestä siihen tarvita mitään taustoja tai selityksiä, jos joku vaan toimii ja iskee.

Tohon saattaa vaikuttaa jollain tavalla se, jos musiikin tekeminen on harrastus tai elämäntapa tai mikä se nyt onkaan. Ei sekään aina tarkoita sitä, että kiinnostais taustat tai vaikutteet, mutta sitä on vaikea eritellä, miksi joissain tapauksissa tämmönen tulee mukaan ja joissain ei.

Esimerkiksi joku Glenn Gouldin tulkinta Bachin Goldberg-variaatioista saattaa olla sellainen, jota kuuntelen säännöllisesti mutta en niin hirveästi. En tiedä siitä mitään taustoja, eikä mua kauheasti edes kiinnosta ne. Tai no... ehkä kiinnostaa, mutta ei ole ollut mitään hinkua tai tarvetta kaivella sitä sen enempää.

Mahdollisia selittäviä tekijöitä vois olla esim. tämmöset:

• Se on riittävän kaukana sellaista mitä itse voisin tehdä
• Se on edelleen mulle vähän jotain ihmeellistä ja haluan pitää sen pelkästään semmosena
• Se on jollain lailla "parempaa" kuin joku mihin kaipaisin taustoja
• Koska en kuuntele sitä niin paljoa, en kyllästy siihen, jolloin ei ainakaan vielä ole tullut sitä vaihetta, että huomio kääntyisi taustoihin tai muuhun sellaiseen

En tiedä yhtään, mikä se syy oikeasti on, eikä toi ole tyhjentävä lista. Lisäksi eri juttujen kohdalla ne syyt on varmaan vielä erilaisia keskenään.

Loppuun mainittu pianotulkinta Bachista:

[Melodious Oaf]

Seuraavassa yhdistyy vähän gospel ja blues molemmat. Tää on joku belgialainen vanhempi herrasmies, joka soittaa erityisen hienosti esimerkiksi Lightnin' Hopkinsin tyyppistä bluesia, mikä sekin on aika upeaa, kun alkuperäisiä tekijöitä ei enää ole maisemissa:

Sellainen mitä joskus tuntuu että nykyajan viitekehyksessä tajutaan huonosti tai on esimerkiksi bluesissa ja gospelissakin keskimäärin vaikea ottaa vastaan, on joku kaksijakoisuus, että niissä saattaa olla ihan oikeasti hengellisyyttä tai nöyrtymistä erilaisten juttujen edessä vaihteleva määrä — ja samalla tavalla vähän päivästä riippuen samaan aikaan joku vaihteleva määrä jotain swäggeriä ja seksuaalisuutta sun muuta ihan toisenlaista vibaa.

Olen välillä kokenut että nykyään se olis liian usein täysin joko/tai. Että tommonen biisi nyt vaikka on joko kokonaan uskonnollinen tai sitten se on kokonaan jotain hei beibi, tuu vähän käymään -osastoa.

En väitä että toi kuvaus pätis aina tai mihinkään täysin, mutta tendenssinä on joku vaikutelma että pyritään eriyttämään asioita ja muka fiksuuntumaan vähän sillä hinnalla, että tollanen häviää, että jutut on samaan aikaan eri tasoilla ihan eri sfäärissä — ja että se voi olla myös hyvä ja tarpeellista ja oikein.

Silloinhan sitä koko juttua ei voi enää aukottomasti ja ristiriidattomasti selittää mutta sen voi kuitenkin tehdä

Ei toi biisi tai tulkinta ole edes tässä se pointti enkä ota siihen kantaa, miten Lightnin' Hopkins tai toi tyyppi nyt tosta kokee. En tiedä, enkä väitä siitä mitään.
     Mutta se voi olla sikäli esimerkki että toi biisinä vois ilmaista molempia ja että sellainen on siinä vanhassa tavarassa pikemmin sääntö kuin poikkeus.

[kertsi]

On varmaankin olemassa musiikillisia määrittelyitä siitä, mitä lasketaan bluesiksi  (niin ja niin monta tahtia tai jotain), mutta omaan  musiikillisesti ihan maallikon korvaani tuo ^ ei ollenkaan kuulosta bluesilta, eikä kyllä gospeliltakaan, vaan ehkä joltain ragtimelta tjst.. Rakastan bluesia, mutta tuo ei aiheuta juuri mitään positiivisia tuntemuksia mussa, semmoisia kuin hyvät bluesbiisit, vaan ehkä jopa lievää ärtymystä. Sama kyllä pätee moniin countrybiiseihinkin.

Monet bluesmuusikot aloittivat gospelista. Ja kun ottivat harppauksen tai sivuloikan maallisempaan suuntaan eli bluesiin, heitä saatettiin alkaa vieroksumaan gospelin piirissä liian maallisina.

Hassua muuten, että new orleans jatsissa puhutaan eräänlaisesta tietystä hurmioituneen soittamisen tilasta sanalla "preaching", saarnaaminen.

Rajanveto bluesin ja jatsinkin välillä on mulle aikalailla epäselvä. Oliko esim. Billie Holidayn musiikki bluesia vai jatsia, vai molempia? Varmaan riippui biisistä. Ja jotkut olivat swingiäkin.

[Melodious Oaf]

Mielenkiintoista.

Kumminkin se yhteys erilaisten hekumoiden välillä on historiallisesti aika ilmeinen.

Mun korvaan toi on musiikillisesti ihan selkeästi bluesia, ja sanoituksellisesti tavallaan gospelia, mutta ehkä musiikillisesti jenkkigospelissa taas ois tietyt soittimet ja sointukulut yms. pinnalliset ominaispiirteet, joista tossa ei ole oikein mitään.

Bluesia voi olla tosi monenlaista, ja mitä olet sitä joskus itse boksiin laittanut tai muuta, niin nopeasti arvelisin että se mistä tykkäät on vähän sellaista rouheampaa ja tanssittavampaa ja ennemmän baaribluesia — vähän nopeampi tempo ja rouheammat soundit sekä soittoon että lauluun nyt ainakin.

Toi taas on tosi hienosti soitettu siinä mielessä että se on aika "rikas" kitaralle ja siinä on se boogie ja swengi hitaampana vaan ja sit bluesin sointukierto ja melodiset piirteet. Mutta ei se ehkä ole niin rosoinen ja raaka kuin vois olla, mikä on sit vähän se tradeoff jos soittaa liian teknisesti hyvin

En osaa sitä selittää että miksi toi nyt täsmälleen on bluesia tai edes että onko kaikkien määritelmien mukaan, mutta ehkä sillä nyt ei ole niin väliä.

[Melodious Oaf]

Olen edelleen samaa mieltä tosta mitä sanoin, mutta jotta saatais mukavasti soppaa sekaisin, niin tästä lähtis versio jossa bluesmiehet soittaa sitä vähän vähemmällä jeesuksella ja tavallaan enemmän kantrina:

Mikä nyt vaan mun mielestä tarkoittaa että tarviiko sitä välttämättä täysin ratkaista tai onko sillä väliä, kun sillähän voi kukin tehdä mitä haluaa ja tulkita fiilistä ja viedä mihin suuntaan vaan.

[Hayabusa]

Laitanpa lusikkani gumboon ja lausun, että musta toi blues-gospel kuulosti kantrilta. Jopa osittain sanoituksellisesti: Jos Jeesus tulisi takaisin, niin ei olisi enää niin kurjaa.

Ja tyylisuunnalla ei ole väliä, jos on hyvä meininki ja balalaikka soi.

[Melodious Oaf]

Ehkä toi on silleen vähän vaikea kysymys, että kaikki mitä Hopkins on tehnyt ei ole bluesia tai pelkästään bluesia.

Esimerkiksi tästä vois sanoa että ei ole bluesia:

Mutta sitten jos joku on tosi vahvasti bluestyyppi, sitä vähän niin kuin valuu sen tapaan tehdä mitä vaan, jolloin täsmällinen rajanveto muuttuu joskus vaikeaksi ja vähän turhaksikin lopulta.
    Eli jos joku kuulee tossa bluesia, niin ei se nyt väärässäkään ole, vaikka moni juttu ei enää täsmää ollenkaan.

Seuraavasta taas esimerkiksi ei pitäis olla kauheasti epäselvyyttä vaikka se nyt ei tao pelkkää sitä perus bluesshulfflea koko ajan, ja semmosiakin biisejä sillä on:

Sitten ainakin tää seuraava yksittäinen sen oma tulkinta Needed Time'ista on vähän näiden kahden välimaastossa. Melodiassa on duuria, ja edellisen viestin videollahan tyypit sanoi että tää olis biisinä "a spiritual", mutta sen tavassa pelkästään taivuttaa ja yhdistellä nuotteja sekä soitossa että laulussa on tässä vielä selkeämmin bluesia kuin Take Me Backissä eikä sitä oikein ole järkeä mun mielestä yrittää tosta kokonaan irrottaa:

Tästä vielä tää belgialainen kaveri vei sitä enemmän soitolla bluesin suuntaan. Vaikka sille taas ehkä jotkut tavat ilmaista sitä hienovaraisemmin bendausten ja melodiakulkujen pienillä jutuilla ei ole niin "luontaisia", niin ei se nyt väärin tee jos se sitä tossa fiilaa ja isontaa kun itse biisiä tulkitsee.

Mutta tollasella otteella toi vähän räjähtää käsiin, kun ei ole enää mitään selvää rajaa bluesin ja ei-bluesin välillä

Ja ymmärrän ihan täysin jos se on lähinnä rasittavaa — mun mielestä sen rajan saa itse vetää ihan mihin tykkää.

[kertsi]

Mielenkiintoista.

Kumminkin se yhteys erilaisten hekumoiden välillä on historiallisesti aika ilmeinen.

Mun korvaan toi on musiikillisesti ihan selkeästi bluesia, ja sanoituksellisesti tavallaan gospelia, mutta ehkä musiikillisesti jenkkigospelissa taas ois tietyt soittimet ja sointukulut yms. pinnalliset ominaispiirteet, joista tossa ei ole oikein mitään.

Bluesia voi olla tosi monenlaista, ja mitä olet sitä joskus itse boksiin laittanut tai muuta, niin nopeasti arvelisin että se mistä tykkäät on vähän sellaista rouheampaa ja tanssittavampaa ja ennemmän baaribluesia — vähän nopeampi tempo ja rouheammat soundit sekä soittoon että lauluun nyt ainakin.

Toi taas on tosi hienosti soitettu siinä mielessä että se on aika "rikas" kitaralle ja siinä on se boogie ja swengi hitaampana vaan ja sit bluesin sointukierto ja melodiset piirteet. Mutta ei se ehkä ole niin rosoinen ja raaka kuin vois olla, mikä on sit vähän se tradeoff jos soittaa liian teknisesti hyvin

En osaa sitä selittää että miksi toi nyt täsmälleen on bluesia tai edes että onko kaikkien määritelmien mukaan, mutta ehkä sillä nyt ei ole niin väliä.

Boldaus minun.

En tiedä, miten määritellään teknisesti liian hyvin soittaminen. Olisikohan se metronomin tarkka rytmi, venyttämättömät soinnut tai kitaran kielet tai jotain? Mutta luulen, että tunnetila välittyy nimenomaan "virheiden" kautta. Virheetön = tunteeton, yliälyllinen tai jotain. Joku millisekunnin heitto johonkin suuntaan, pieni kiihdytys tai hidastus sopivissa kohdin tekee musiikista elävän, kiinnostavan ja joskus yllätyksellisen. Ja toisaalta tasaisen nakutuksen kuunteleminen ei herätä tunteita sen enempää kuin metronomin nakutuskaan. Tai sitten vaan ärsyttää.

Tää saattaa olla se syy, miksi en usein välitä teknostakaan - siitä puuttuu omasta mielestäni sielu.

Vertailuna kuvataiteen puolelle: teknistä taituruutta on monenlaista. Vaatii taituruutta tehdä näköistä, fotorealistista, illustraatioita jne.. Mutta pienellä liioittelulla esimerkiksi muotokuvamallin joitain hänelle ominaisia piirteitä (vähän karikatyyrimäisesti), saa taideteoksesta elävämmän ja kuvasta tunnistettavamman. "Virheet" ovat se juttu taiteessa. Sen jälkeen kun kamera keksittiin, ei paljon ole ollut pointtia tehdä täydellisen realistisia pikkuperryksiä. Tekninen taituruus ei ole pelkkää näköiskuvien tekemistä, vaan myös esim. muotokuvamallin "sielun" kuvaamista, tai tunteiden herättämistä, ja tunteiden kuvaamistakin. Kuvataiteessa väri ja värikombinaatiot varsinkin välittävät tunnetta. Onkohan jotain vastaavaa musiikissa? Tempon ja volyymin vaihtelut, niin kuin tuossa aiemmin vähän uumoilin?

[kertsi]

Bluesia voi olla tosi monenlaista, ja mitä olet sitä joskus itse boksiin laittanut tai muuta, niin nopeasti arvelisin että se mistä tykkäät on vähän sellaista rouheampaa ja tanssittavampaa ja ennemmän baaribluesia — vähän nopeampi tempo ja rouheammat soundit sekä soittoon että lauluun nyt ainakin.

Tykkään kyllä tanssittavasta, rouheasta, baaribluesista, ja ihan ränttätäntästäkin. Mutta toisaalta rakastan Howlin Wolfia (koko tuotanto), John Lee Hookeria (esim. albumi Cream), ja Billie Holidayta, Big Mama Thorntonia ja vaikka ketä. Ja tänä ja viime kesänä olen mökkireissuilla (ja mökkipaikkakunnan kauppareissuilla) kuunnellut vallan vain yhtä albumia, Big Bad Smitty, Mean Disposition. Varsinkin hellesäällä se sopi mökkipaikkakunnan maalaismaisiin tai junttimaisiin henkisiin viboihin kuin nyrkki silmään. Tässä koko albumi, jos jotain kiinnostaa:

https://www.youtube.com/watch?v=dKzyGCIuGQM
(Ei kyllä kuulosta läppäriltä kuunneltuna ollenkaan yhtä komialta kuin autostereoista, joiden basso on jykevämpi.)