Sitten kun melodialle asetetaan erilaisia kriteerejä. Sen pitäisi olla mieleenpainuva, miellyttävä, jokseenkin omaperäinen ja näin pois päin, tällaiset tekijät kyllä kaventavat mahdollisuuksien avaruutta huomattavasti.
Itse asiassa luulen, että vaihtoehtojen kaventaminen jossain määrin helpottaa sellaisen melodian löytämistä, joka nyt vain toimii ja kuulostaa hyvältä. Jos mahdollisten sävelten määrää lisätään, niiden yhteensovittaminen muuttuu tavallaan aina vain vaikeammaksi ja ns. hallittavien asioiden määrä kasvaa. Mun mielestä jo kahdentoista sävelen asteikolla puhutaan tosi pienistä eroista, mutta sitten ihan pienet nyanssit voi muuttaa melodian pliisusta aivan fantastiseksi.
Sit siinä on sellainen vaikeus, että jos ajattelee sitä, minkä jo tietää ja yrittää siltä pohjalta ideoida jotakin, helposti päätyy johonkin, joka ei sitten kuitenkaan tunnu niin omaperäiseltä tai ainutkertaiselta. Siinä tietyllä tapaa vaikeus on vapauttaa mieltä tai kehoa löytämään jotain uutta. Esimerkiksi niin että kuvittelee jonkun hyräilevän sulle korvaan jonkun tosi herkullisen melodian ja sit yrittää vaan fiiliksellä tavoittaa, miltä sellainen vois kuulostaa. Periaatteessa sen pitäis olla helppoa ja joskus se voi ollakin, mutta mun kokemuksen mukaan pääosin tollanen on hemmetin vaikeaa.
Liittyiskö tää puhe sävelasteikon ja mahdollisten melodioiden rajallisuudesta jotenkin tommoseen vaikeuteen tavoittaa tai kuvitella jotain täysin uutta omasta mielestä hyvää melodiaa?
