Yleistä musiikkikeskustelua

[safiiri]

Melodioiden rajallisuus on minusta matemaattinen fakta. On myös mielipiteeni, että toimivien melodioiden määrä on rajallinen.
En minä kiellä sinua olemasta eri mieltä. Itse vain olen tätä mieltä. Onko tuo nyt niin suuri ongelma?
Älä vetoa Saariahoon, et sitä itsekään viitsi kuunnella!
Naissäveltäjiä en ole halveksunut, havaitsin vain, ettei klassisissa, eikä järin paljon rock-säveltäjissäkään heitä ole. Hyvin vähän. Totean noin, tuo ei tarkoita vähättelyä.

No niin - jälleen kerran siis päädyt minulle kertomaan, etten oikeasti edes koskaan kuuntele Saariahoa. Mä en usko, että oikeasti sinä kuuntelet Beatlesiä. Etkä pysty mitenkään todistamaan, että olisin tässä väitteessäni väärässä. Valehtelet vain ja tarvittaessa googlaat parit biisit väitteesi tueksi.

[Toope]

Se, että olen eri mieltä Safiirin kanssa, ei tarkoita että valehtelen. Ihmisillä on joskus erilaisia näkemyksiä, eivät ole siksi "valehtelijoita".
Musiikki on mielipidekysymys, ja mistä hauskempaa on kiistellä kuin juuri mielipidekysymyksistä? Itse arvostan tietynlaisia musiikkityylejä (1600-1700-luvun klassinen, 1960-70- lukujen proge ja Jethro Tull/Steeleye Span brittifolkrock-tyyli, mutta myös Metallica tms.). Omaperäisyyttä ja persoonallisuutta arvostan.

Kuunteletko muuten itse "vapaaehtoisesti" Saariahoa, vaiko siksi, että saat siitä argumentteja (et nautintoa)?

[Melodious Oaf]

Kuunteletko muuten itse "vapaaehtoisesti" Saariahoa, vaiko siksi, että saat siitä argumentteja (et nautintoa)?

Oon kuunnellut nyt näiden keskustelujen kirvoittamana itse Saariahoa hieman ja löytänyt sieltä hyviä juttuja myös. Mun mielestä safiirin kuvaukset siitä, miten ja mitä hän saa siitä ovat erittäin uskottavia. Toi on vähän sen tyyppinen argumentti nyt sulla, että eihän kukaan voi oikeasti saada kiksejä runoilijan X teksteistä tai jostain... mistä vaan. Kyllä voi. Vaikka olis valtaosalle ihan tuskaista paskaa lukea.

Mulla on ollut joskus nuorena kova punkin ja metallin fanitus. Nykyään oon vähän valunut kauemmas raskaammasta musasta. Voisin kuvitella tykkääväni periaatteessa esimerkiksi Jethro Tullista, vaikka se nyt ei sattumoisin olekaan koskaan kolahtanut. Teiniajan bändikuvioiden ja fanitushistorian vuoksi mua saattaa kiinnostaa katsella jotain metallibändin arkea kuvaavaa dokumenttia -- vaikka nyt Metallicasta, Paradise Lostista, In Flamesistä tai mistä hyvänsä.

Musamaku on sellainen vähän hassu asia, että... jos mä saan vaikka jostain dokumentista kimmokkeen tai löydän jonkun muun kimmokkeen ja saan sitä kautta kiinni jostain Metallican jutusta, mikä mulle ei ehkä muuten tulis mieleen, sitten mä saatan sitä ihan vapaaehtoisesti ja ilokseni myös kuunnella. Tietyn alkusysäyksen jälkeen saattaa mennä muukin Metallican kama kuin se, mihin jostain sain sen kimmokkeen että tätä kuunnellaan.

Mutta sitten jos mä yhtäkkiä kylmiltään pistän vaikka Metallican jonkun levyn soimaan, niin aika suurella todennäköisyydellä mun reaktio siihen on, että ei saatana, on tää kyllä toisaalta aika noloa paskaa. Aikanaan kuuntelin tosi paljon esimerkiks Loadia ja Re-Loadia ja opettelin ne kaikki biisit Nykyään mun on välillä hiton vaikea päästä siihen fiilikseen, missä noi levyt kuulostaa hyviltä. Ei vaan lähe ja ei vaan nappaa.

Musta tuntuu, että sun tässä keskustelussa vetämä linja ei oikein anna minkäänlaista tilaa ees tommoselle, että ihmisen musiikkimaku jotenkin eläis tai että se vaan vaatis jotain kimmoketta saada jostain kiinni -- tai että joku on tietyn aikaa helvetin kova juttu ja sitten ei enää -- tai että joku on nyt paskaa ja en saa siitä kiinni, mutta joskus myöhemmin se voi ihan hyvin kolahtaa ja sit se aukeaa.

Suosittelen Toope että koitat hakea omasta kokemuksesta jotain ton tyyppisiä kohtia, missä oot innostunut jostain ja se on sen jälkeen lähtenyt ikään kuin avautumaan. Jos sulta löytyy sellasia kokemuksia, niin yritä sen kautta vaikka samaistua safiirin Saariaho-fanitukseen.

Ei sun tarvi ikinä sitä kuunnella eikä ikinä siitä tykätä, en mä sitä tarkota, mutta mun mielestä on perseestä tolla tavalla kyseenalaistaa sitä, voiko joku saada nautintoa vaikka nyt Saariahosta. Totta kai voi.

Mutta harvoin mikään silleen avautuukaan tai alkaa upota, että pakkokuunteluttaa sitä itsellään. Kyllä siihen tarvii oikeen fiiliksen, ja sit kun tietää, mikä se on se hiton siisti juttu, mitä siitä musasta voi saada, niin siihen on aina helpompi pääsy sit uudestaan.

Jos mä nyt otan kirjallisuuden puolelta esimerkin, niin mun mun mielestä John Miltonin Paradise Lost on sellanen runo, että se on aika työläslukuinen noin niin kuin lauserakenteidensa ja kielensä puolesta. Kun siihen pääsee sisälle, niin siinähän on aivan mielettömiä juttuja, ja tavallaan just se että se syntaksi ja sanavalinnat on niin omintakeisia alkaakin olla paikoin niin mahtavaa, että siitä seuraa sit semmonen, että eihän kukaan osaa enää kirjoittaa ja kaikki muu on ihan paskaa Mikä nyt mulla on normaalia asioiden sykliä vaan.

Tai jos otetaan vaikka Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Sehän nyt ei oo mitenkään vaikealukuinen sinänsä, mutta olen ymmärtänyt että se vahahtava kieli joillekin tökkii nykypäivänä. Ennen sanajärjestys oli vapaampi ja lukijan piti sen takia tehdä vähän enemmän töitä. Jos siihen taas pääsee sisälle, alkaa tuntua siltä, että miksi vitussa me nykyään ollaan tämmösiä, että kaiken kielen pitää olla lukijalle vaan maksimaalisen helppoa, sanajärjestys on näennäisesti vapaa mutta käytännössä lähes lukittu ja näin. Eli siitä Kiven kielestä alkaakin saada aivan vitunmoisia kiksejä.

Enkä nyt tarkota että kenenkään pitää tykätä Miltonista tai Kivestä, mutta noihin pätee vähän semmonen sama, että joku vois hyvin sanoa, että et kai sä nyt jumalauta tollasta lue nautinnokses, kun on paljon hyvää kirjallisuutta, jota on heti helppo lukea ja ymmärtää.

Vaikka mä ymmärrän tommosen kannan, niin en mä nyt kuitenkaan siitä millään lailla samaa mieltä oo. Ja sitten voi tietysti sanoa, että oonko mä tykännyt Miltonista tai Kivestä vaan sen takia, että pääsisin nyt tällä tavalla sulle sillä pätemään Tai tykkäsinkö edes ja päden vaan sillä että olisin tykännyt.

No, se pointti on vaan, että jos on oikeesti voimakkaasti erilainen estetiikka jossakin, niin totta kai siinä on sellanen muuri, mitä ei välttämättä oo helppo ylittää. Eikä se mun mielestä mikään itseisarvo oo väkisin tykätä asioista jos ei tykkää. Kuitenkin noi kokemukset mitä oon saanut Kivestä ja Miltonista on olleet mulle itselleni arvokkaita, eikä ne toisaalta vähennä jotain ihan nykykirjallisuuden tai kevyen kirjallisuuden arvoa mulle. Siinä kyllä tulee semmonen kuilu että jos on tosi tiukasti sisällä jossain Miltonissa ja saa siitä paljon, tai mikä nyt muu hyvänsä, niin voi olla yhtä lailla työläs hypätä johonkin periaatteessa helpompaankin ainakin just sillä hetkellä, koska se estetiikka vaan on niin erilainen.

[Melodious Oaf]

^ Itse asiassa tosta vois muotoilla ihan pienimuotoisen teoriankin:

Kun mun on nykyään vaikea päästä metallin kuuntelu -fiilikseen, se saattaa johtua siitä, että on jotain, mikä mua siinä hiertää tai ärsyttää. En osaa nyt nimetä, mitä ne asiat on. Mutta jos katson vaikka jotain metalliaiheista dokumenttia, sillä voi helposti olla sellanen vaikutus että unohdan tietyn kriittisyyden ja se musiikki vaan tulee sieltä sit läpi ja saattaa alkaa aikaansaada kiksejä.

Nyt jos Toope kuuntelee tai edes ajattelee Saariahoa, miksei siinä vois olla joku ihan samanlainen kriittisyyden muuri välissä. Eli tässä teoriassa nyt Toope ei edes pysty oikeesti kuuntelemaan tai vastaanottamaan sitä musiikkia, koska se on jo valmiiksi ynseä ja suhtautuu siihen negatiivisesti.

Jos jossain elokuvan kohtauksessa vaikka olis sen tietämättä Saariahoa, se saattais silti nauttia siitä, vaikkei edes ajattelis sitä musiikkia.tai koskaan tietäis tällä tavalla nauttineensa Saariahosta

Paska teoria ja näin, mutta tolleen ne asiat vaan kai joskus menee.

[Toope]

Jos joku haluaa Saariahoa kuunnella, siitä vaan. Ei ole minulta pois.

[safiiri]

Jos joku haluaa Saariahoa kuunnella, siitä vaan. Ei ole minulta pois.

Jäämme siis ihmettelemään, miksi sun pitää Saariahoa kuunteleville väittää, etteivät he oikeasti niin tee.

[a4]

^ Itse asiassa tosta vois muotoilla ihan pienimuotoisen teoriankin:

Kun mun on nykyään vaikea päästä metallin kuuntelu -fiilikseen, se saattaa johtua siitä, että on jotain, mikä mua siinä hiertää tai ärsyttää. En osaa nyt nimetä, mitä ne asiat on. Mutta jos katson vaikka jotain metalliaiheista dokumenttia, sillä voi helposti olla sellanen vaikutus että unohdan tietyn kriittisyyden ja se musiikki vaan tulee sieltä sit läpi ja saattaa alkaa aikaansaada kiksejä.

Nyt jos Toope kuuntelee tai edes ajattelee Saariahoa, miksei siinä vois olla joku ihan samanlainen kriittisyyden muuri välissä. Eli tässä teoriassa nyt Toope ei edes pysty oikeesti kuuntelemaan tai vastaanottamaan sitä musiikkia, koska se on jo valmiiksi ynseä ja suhtautuu siihen negatiivisesti.

Jos jossain elokuvan kohtauksessa vaikka olis sen tietämättä Saariahoa, se saattais silti nauttia siitä, vaikkei edes ajattelis sitä musiikkia.tai koskaan tietäis tällä tavalla nauttineensa Saariahosta

Paska teoria ja näin, mutta tolleen ne asiat vaan kai joskus menee.

Muistui tästä mieleen eilen katsomani elokuvan kohtaus jossa holokaustitutkijan uusi assistentti ihasteli söpöä vauvakuvaa.
Juutalaisella holokaustiuhrin jälkeläisellä venähti naama kun ärtynyt tutkija totesi vauvan esittävän Hitleriä.
https://kantapaikka.net/index.php/topic,10.msg88798.html#msg88798
Miksei myös tässä teoksessa voisi nähdä söpöä yritystä murtautua kovan bisneskuoren sisältä samanlaiseksi tuntevaksi ihmiseksi tai kakkavaippavauvaksi kuin me muutkin tai minä itse:
https://kantapaikka.net/index.php/topic,180.msg82261.html#msg82261

Vertaisin hyvältä kuulostavaa teoriaasi tieteelliseen lähestymistapaan jossa yritetään objektiivisesti hahmottaa kausaalisia prosesseja, kaikista asioista. Tai rangaistuslaitokset korvaamaan pyrkivään vankeinhoitoon.
Muistiin, ajatteluun, motivaatioon, elämisenhaluun tai vain musiikista nauttimiseen elimellisesti liittyviä tunteita unohtamatta tai tukahduttamatta, niitä näin jalostaen laajemmalla ja tarkemmalla näkemyksellä. Lasten kaltaisella ihmettelyllä ja avoimuudella.




Laitan vielä ateistina tällaisenkin:
Sillä hetkellä opetuslapset tulivat Jeesuksen tykö ja sanoivat: "Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?"
Niin hän kutsui tykönsä lapsen, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: "Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.
Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa.
https://raamattu.fi/raamattu/KR38/MAT.18/Matteus-18

[safiiri]

Taiteen kokeminen - suorastaan sen havaitseminen - edellyttää jonkin tuttuuden. Siinä täytyy olla jotakin sellaista, jonka pystyy tunnistamaan. Mutta jos altistaa itsensä uudenlaiselle, syntyy uusia tuttuja ja tunnistettavia asioita. Tunnistettavuuden alue siis laajenee. Siten on itse asiassa täysin oletettavaa, että vaikkapa säveltäjät ja muut musiikin ammattilaiset (joilla on takanaan koulutusta ja laaja määrä kokemuksia musiikista) varmasti löytävät uudemmasta nykymusiikista enemmän niitä tunnistettavia kiinnekohtia, joiden avulla he pystyvät havaitsemaan musiikista sellaisia asioita, jotka tottumattomammalta ja vähäisemmän kokemuksen omaavalta menevät täysin ohi. Jäävät havaitsematta.

Toopen näkemyksessä onkin ongelmallista se, että hän pelkistää tällaiset erot vain mielipiteiksi. Kyllä - kyse on mielipiteestä jokaisen musiikkimaussa. Mutta kyse on myös muusta eli on mahdollista altista itsensä uudelle ja oppia havaitsemaan siinnä asioita, jotka aluksi menivät tyystin ohi. Tästä on kyse vaikkapa silloin, kun opas taidemuoseossa vetää kiertokäyntiä ja avaa teoksia yleisölle, kiinnittää heidän huomiotaan niiden piirteisiin ja kuvailee, mitä niissä on mahdollista nähdä. Tästä on myös kyse siinä, miten eri kulttuureissa ns. kansa musiikkimaku on erilainen, koska he ovat altistuneet erilaiselle musiikkikulttuurille ja heidän kulttuurinsa musiikki myös pitää sisällään viittaussuhteita heidän kulttuuriseen ympäristöönsä (joka on toisen kulttuurin piirissä kasvaneelle vieras). Olen myös aivan varma, että jos Toope on kertomallaan tavalla kova Beatles-fani, hän havaitsee bändin musiikissa monia sellaisia piirteitä ja yksityiskohtia, jotka vaikkapa minulta menevät ihan ohi. Koska en harrasta tätä nimenomaista bändiä erityisesti, vaikka tietenkin tunnen heidän musiikkiaan silleen tavanomaisella tasolla. Toope saattaisia pystyä toimimaan minulle siis tällaisena "intiaanioppaana" ja opettamaan syvempää tuntemusta Beatles-musiikkiin.


Luulenpa Toopen jopa hiukan ylpeilevän Beatles-ymmärryksellään. Siten hän itse asiassa epäsuorasti allekirjoittaa täsmälleen kuvaamani ilmiön. Omituista asiassa on se, miten kiivaasti hän tuntee tarvetta samaan aikaan kiistää sen, että vastaavaa asiantuntemukseen, harrastuneisuuteen ja laajaan kokemuksen määrään perustuvaa miletymysten kehittymistä ei voisi olla olemassa muilla ja muunlaiseen musiikkiiin suuntautuneena.

Tope jopa menee niin pitkälle, että hän kieltää sen Paul McCartneylta. Siten tämän Beatles-ikonin oma kiinnostus kokeilevaan musiikkiin pitää selittää vain vaikutteiden ottamiseksi. Se ei saa Toopen mielestä olla sellaista oikeaa nykymusiikista nauttimista, vaan pelkkää tarkoitushakuista hyötymistä ideoiden saamisena, josta sitten vasta suodattuu "oikeaa" uutta musiikkia, kun McCartney säveltää uuden biisin itse. Tämä itse asiassa on elitismiä pahimmillaan, sillä sehän tarkoittaa, että vain ansioitunut muusikko soi kuulla nykymusiikin (mielenkiintoisena tai edes musiikkina). Muille (ja Toopen maailmassa myös klassisen musiikin koulutuksen saaneille ja siinä ansioituneille) sellaisen musiikin kuunteleminen on aina pelkkää poseerausta. Sen ei voi uskoa olevan aitoa kiinnostusta, vaan vain hienomman esittämistä muiden silmissä ja pyrkimystä olla muita parempi. Siis - moititaan muita elitismistä, vaikka oikeastaan rakentaa koko asetelman täysin omakätisesti.

No siinähän ei ole mitään uutta, että Toopen mielestä ihan kaikki on aina muiden vika. Tässäkin siis jokainen Stockhausen-fani, joka ei satu olemaan Lennon tai McCartney on itse syypää siihen, että Toope melkein kokee alemmuutta kansanomaisemman musiikkimakunsa takia. Tai voisi kokea. Tai naapuri ehkä voisi ajatella niin.

Oik

[Toope]

On aina osin hauskaa lukea muiden (nyt Safiirin) analyyseja itsestäni. En tosin ymmärrä, miksi minä olen niin kiinnostava Safiirin mielestä? Ehkä vastapersoona? Tai jotain, jota ei kokenut teini-iässä?

Totean kyllä sen, että kaikki musiikkihan pohjautuu aiempaan. Täysin uutta on vaikea keksiä, aina ideat pohjautuvat vanhaan. Beatles osui oikeaan aikaan, kuten aikansa progekin. 1960-70- luku mielestäni oli tietynlaista kulta-aikaa populaari/rock -musiikin kannalta. Siitä lähtien on lähinnä toistettu kaavaa.

[Melodious Oaf]

^ 1960-luku oli siitä poikkeuksellinen, että viihdemusiikki ylipäätään muuttui aivan helvetisti yhden vuosikymmenen aikana. Ihan alussa oli jotain 1950-luvun rock juttuja toisaalta, joku Little Richard ja mitä näitä nyt on, joka oli just 1950-luvun lopussa. Oli ne merkittäviä mutta omalla tavallaan silti marginaalimusaa vielä 1960-luvun alussakin.

Silloin esimerkiks USA:ssa semmosta varsinaista radiopoppia oli vielä Frank Sinatra ja tän tyyppinen, mikä nyt kuulostaa meille ihan eri aikakauden tavaralta. McCartney jossain Beatles-dokkarissa kertoi, miten lapsuudessa radiosta tuli jotain Oi katsopas vaari tuota hauvaa -tyyppistä.

Sit 1960-luvun loppua kohden oli Beatlesin Abbey Road, psykedelia, konseptialbumit, ensimmäiset eletronisen musiikin kokeilut -- oisko esim Popcorn tullut 1971, mutta ne semmonenkin oli jo ilmassa ja niitä juttuja kokeiltiin. Oli punkin ja hard rockin esiasteita ja kaikkea tämmöstä.

Ihmiset odotti uusilta levyiltä sitä, että sieltä tulee nyt jotain tosi kokeilevaa ja kummallista. Tätä pidettiin siistinä. Ihmiset diggaili niitä ja kasvatti ja koulutti toisiaan opettelemaan pitämään jatkuvasti radikaalisti uusistakin jutuista. Tää vuosikymmenen aikana tapahtunut nopea muutos ja helvetinmoinen uusien asioiden jatkuva nousu suosioon siedätti ihmisiä ja vaikutti siihen, että tämmönen ylipäätään oli mahdollista. Levy-yhtiöt lähti siihen mukaan ja kustansi isoja projekteja, joissa artistit saattoi tuottaa jotain tosi häröä ja kokeilevia juttuja. Luotettiin siihen, että sitä ihmiset haluaa ja sille löytyy yleisöä.

Nyt sitten Toope sanoo että ton ajan musiikki on kulta-aikaa ja hyvää, ja nyt ei tehdä mitään uutta. Mutta ironia on se, että hän ei itse ole kovinkaan siedättynyt oikeesti kuuntelemaan, diggailemaan ja ostamaan uutta niin kuin silloin tehtiin.

Ei se nyt paskaa ole Toope mitä sanot, mutta siinä on kuitenkin sellainen ilmiö, että....  ällistyttävää miten sopivan kokoinen, sanoi lätäkkö kuopasta, johon oli satanut. En tiedä, ymmärrätkö, miten tota voi tähän soveltaa vai pitääkö se selittää auki. Sä näät sen koko kuvion ja sen, mikä aika oli sun mielestä sitä parasta ja luovinta semmosesta vinkkelistä, missä näät sen vähän niin kuin lätäkkö sen oman kuoppansa. Tai sit toisaalta sä oot vaan kasvanut tiettyyn aikaan jossa nyt ei oo ollut vastaavaa innostusta jatkuvasti uuteen ja se taas ei luo sellasta ilmapiiriä, missä meininki olis yhtä avointa ja todella uuden tekeminen tuntuis yhtä mahdolliselta.

[Kopek]

Niin kuin jo aikaisemmin kerroin, latasin eräältä sivulta joitakin 1960-luvulla merrisvoradioissa esitettyjä ohjelmia. Olen kuunnellut niitä autossa matkan aikana. Nyt viimeksi olen kuunnellut lähetyksiä, joissa on soitettu...

Nyt tullaan varsinaiseen aiheeseen ja kysymykseen eli, mitä tyylilajia musiikki on ollut. "Semi-classical" ei käy määritelmäksi, koska sillä viitataan pakistanilaiseen musiikkiin. Kappaleet ovat olleet rauhallista elokuvamusiikin tyyppistä konserttimusiikkia. Ohjelman nimi taitaa olla "Evening Serenade". Musiikki ei ole mitään jylhää Sibeliusta ja sen tyyppistä vaan kevyempää ja rennompaa ja taustamusiikkina myös viihdyttävämpää. Oleellista on ollut AM-tyyppinen pehmeä kuuluvuus. Valitettavasti en voi antaa näytettä, koska en löydä tuollaista mistään suoraan kuunneltavaksi.

Tuon tyyppistä musiikkia kun kuuntelee autossa pimeällä yksin ajellessan, vajoaa jonkinlaiseen haikean nostalgian tunnelmaan. Tuntuu, kuin olisi siirtynyt osittain 1960-luvulle, ja kuuntelisi suoraa lähetystä. Kun olisi vielä 1960-luvun auto, se täydentäisi illuusion.

[Toope]

...Ei se nyt paskaa ole Toope mitä sanot, mutta siinä on kuitenkin sellainen ilmiö, että....  ällistyttävää miten sopivan kokoinen, sanoi lätäkkö kuopasta, johon oli satanut. En tiedä, ymmärrätkö, miten tota voi tähän soveltaa vai pitääkö se selittää auki. Sä näät sen koko kuvion ja sen, mikä aika oli sun mielestä sitä parasta ja luovinta semmosesta vinkkelistä, missä näät sen vähän niin kuin lätäkkö sen oman kuoppansa. Tai sit toisaalta sä oot vaan kasvanut tiettyyn aikaan jossa nyt ei oo ollut vastaavaa innostusta jatkuvasti uuteen ja se taas ei luo sellasta ilmapiiriä, missä meininki olis yhtä avointa ja todella uuden tekeminen tuntuis yhtä mahdolliselta.

Musiikkikeskustelu toki aina on sitä parasta: Mielipidekeskustelua. Voit olla aina niin väärässä toisten mielestä.

[Melodious Oaf]

^ Toki.

Tossa ollaan makustelussa ehkä vielä semmosella levelillä, että erittäin erittäin epäsuorasti sanoin sun olevaan tavallaan ainakin osittain oikeassa. Koitin siinä itse maalailla jotain ei nyt faktapohjaista mutta periaatteessa uskottavaa kuvaa siitä, miksi joku 60-70-luku olis jollain lailla erityistä. Tai miksi siltä ajalta on edelleen niin paljon semmosta mihin palataan ja mikä vieläkin jotenkin... antaa

Osittain sama väite mutta aivan eri ajatusrakennelma, perustelut ja johtopäätökset siis.

Enkä mä nyt tosissaan sano, että toi tasan ja just noin kuin yllä esitän. Noi on semmosia asioita, joissa samaan kuvaan saattaa mahtua tosi iso joukko erilaisia osatotuuksia ja näkökulmia.

[Toope]

Aika laaja-alaisena musiikinkuuntelijana arvostan monia ja hyvin erilaisia musiikkityylejä. Monista en pidä (kuten jazz, rap, moderni rhythmblues...), mutta ymmärrän niiden merkityksen. Kaikesta ei tarvitse tykätä. Kaikki ne silti vaikuttavat.
Olen joskus satunnaisesti jopa pitänyt noista inhokkityyleistä. Yksittäisistä esimerkeistä.
Mutta kivaahan on, kun kokeillaan.

[Hippi]

Aika laaja-alaisena musiikinkuuntelijana arvostan monia ja hyvin erilaisia musiikkityylejä. Monista en pidä (kuten jazz, rap, moderni rhythmblues...), mutta ymmärrän niiden merkityksen. Kaikesta ei tarvitse tykätä. Kaikki ne silti vaikuttavat.
Olen joskus satunnaisesti jopa pitänyt noista inhokkityyleistä. Yksittäisistä esimerkeistä.
Mutta kivaahan on, kun kokeillaan.

Mitähän tämä moderni rhythmblues mahtaa olla?

Tuli vaan mieleen, että joskus reilu kymmenen vuotta sitten, kun kirjoitin muiden muassa pitäväni R&B tyylilajin musiikista tarkoittaen juuri sitä noin kuuskytlukuista rhytm and bluesia, niin joku vastasi inhoavansa sitä yksitoikkoista jumputusta. Aikamme asiaa selviteltiin, niin eipä tuo lyhenne enää tarkoittanutkaan rhytm and bluesia vaan rhytm and beatia.

Niin tuo kieli elää ja lyhenteen sen mukana. Minäkin sitten ymmärsin, mitä toinen tarkoitti ja olimmekin sitten aivan samaa mieltä. Tuohan on tosiaan sitä kamalaa discojumputusta, josta nykyisin yläkerrassani asuva rouva tuntuu pitävä - tosin vain yhdestä levystä, luulisin, koska se sama siellä aina tuntuu soivan nupit kaakossa.