Uutiset:

Ilmoitustaulu mahdollisten ongelmien varalta (wikimedia.org / Etherpad)

Sähköpostia ylläpidolle: kantapaikanherra (at) gmail.com

Main Menu

Röyhkeys positiivisena voimavarana?

Aloittaja Brutto, tammikuu 18, 2019, 08:38:57

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 2 Vieraat katselee tätä aihetta.

Saares

Lainaus käyttäjältä: Karikko - tammikuu 18, 2019, 11:42:57
Lainaus käyttäjältä: Brutto - tammikuu 18, 2019, 10:05:56
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 18, 2019, 09:51:50

Kai sitä voisi röyhkeydeksikin mieltää. Nimenomaan myönteiseksi sellaiseksi.

Jonkin verran kiukkuisuutta ihmisessä täytyy olla että elää vaikka edes piruuttaan.

Minulla tämä asenne oli keskeinen osa selviytymisstrategiaani jo keskikoulussa. Kävin poikakoulun ja kiusaaminen kuului kiinteänä osana koulun kulttuuriin. Ylempiluokkalaiset työnsivät päätä vessanpönttöön, antoivat rystyshierontaa ja kaatoivat maahan. Minä löin kiusaajaa heti ja ilman varoitusta. Yleensä suuhun tai nenään enkä lopettanut ennen kuin kiusaaja oli toimintakyvytön. Kuukauden kuluttua kiusaajat kiersivät minut kaukaa. Vaikka olin pienempi ja tulisin häviämään tappelun, kukaan ei uskaltanut ottaa riskiä, että saisi alempiluokkalaiselta kuonoonsa.

Kunnioitus piti ansaita röyhkeydellä.

Ei kaiketi ole röyhkeyttä puolustaa itseään.

Kiusaajia pikemminkin kutsuisin röyhkeiksi.   Yleensä kiusaajat eivät ole kovin rohkeita ja he kiusaavat pienempiään ja harva kiusaa ellei siihen saa kannatusta porukalta.

Itsekin olen käyttänyt tuota "turpaanvetotaktiikkaa" ja hyvin se toimii, mutta se sopinee meille, joilla on siihen valmiudet eikä jokaisella sellaisia ole. Kiusaajat kohdistavatkin sen huomionsa sellaisiin joilla ei ole tarpeeksi voimaa, tai luontoa pistään hanttiin.
Käytin kerran tätä koulukiusaamistapauksen jälkihoitoon. Joukko loukkalaisiani pyöritti lentopalloverkon ympärilleni etten päässyt liikkumaan. Irti päästyäni valitsin heti yhden kiusaajistani ja hyökkäsin karjuen tämän kimppuun. Seuraavakksi valitsi toisen, kaadoin alleni ja väänsin kättä niin että hänen täytyi huutaa. Valintani eivät olleet sattumanvaraisia vaan sieltä heikommasta päästä. Teeskentelin olevani silmittömästi raivoissani ajattelin kuitenkin täysin kylmän rauhallisesti tilannetta. Tämän välikohtauksen jälkeen sain olla aivan rauhassa eivätkä edes rökittämäni karttaneet seuraani. Opetus ehkä oli että heidän saamansa pöllytys oli ansaittu.

mikainen

Lainaus käyttäjältä: Brutto - tammikuu 18, 2019, 10:05:56
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 18, 2019, 09:51:50

Kai sitä voisi röyhkeydeksikin mieltää. Nimenomaan myönteiseksi sellaiseksi.

Jonkin verran kiukkuisuutta ihmisessä täytyy olla että elää vaikka edes piruuttaan.

Minulla tämä asenne oli keskeinen osa selviytymisstrategiaani jo keskikoulussa. Kävin poikakoulun ja kiusaaminen kuului kiinteänä osana koulun kulttuuriin. Ylempiluokkalaiset työnsivät päätä vessanpönttöön, antoivat rystyshierontaa ja kaatoivat maahan. Minä löin kiusaajaa heti ja ilman varoitusta. Yleensä suuhun tai nenään enkä lopettanut ennen kuin kiusaaja oli toimintakyvytön. Kuukauden kuluttua kiusaajat kiersivät minut kaukaa. Vaikka olin pienempi ja tulisin häviämään tappelun, kukaan ei uskaltanut ottaa riskiä, että saisi alempiluokkalaiselta kuonoonsa.

Kunnioitus piti ansaita röyhkeydellä.

Tuo on kyllä tehokas tapa päästä kiusaajista, mutta kunnioitus sekoitetaan usein pelkoon. Ovat vähän eri asioita.

Norma Bates

Alkaa ilmeisesti vaatia jo kokolailla röyhkeyttä tehdä edes huumoria. Ja kuitenkin komiikan tulisi olla länsimaisessa maassa osa päivittäistä elämää, ettemme tikahdu omaan paskantärkeyteemme.

https://kaarisade.home.blog/

Menemme eduskunta- ja eurovaaleihin tilanteessa, jossa enemmistö ehdokkaista haluaa kriminalisoida "vihapuheen". Myös "maalittaminen" ja "informaatiovaikuttaminen" vilisevät argumentoinnissa – kaikki uudissanoja. He, sen enempää kuin tulevat tuomitutkaan, eivät tosin tiedä mitä nämä termit tarkoittavat. Haluaisin nyt sanoa tästä aiheesta muutaman omakohtaisen kokemuksen. Ensinnäkin, tätä kirjoittaessani olen juuri huomannut, että luomani parodiahahmon, vihapuhepoliisi Keijo Kaarisateen, tili on jäädytetty Twitterissä. Minkäänlaista selitystä tai selvitysmahdollisuutta ei ole tarjottu. Huonolta näyttää. Syitä voi miettiä. Keijo oli juuri eilen postannut parodiaa Valtioneuvoston informaatiovaikuttamista koskevasta oppaasta, jossa myös satiiri luokiteltiin vihamielisen informaatiovaikuttamisen muodoksi. Keijon tilin jäädyttäminen osoittaa parodian todellisuudeksi ja satiirin enää mahdottomaksi. Tämä on tietenkin surkuhupaisaa ja samalla aivan käsittämätöntä. Olisitko voinut vielä 10 vuotta sitten kuvitella jotain tällaista?

...

Aloittaessani koin satiirin vähiten tehottomaksi keinoksi kamppailla tätä mieletöntä kehitystä vastaan. Vakavamielinen tosiasioista puhuminen olisi mennyt kuuroille korville. Ajatus hautui kesällä 2017, jolloin keksin tilin "vihapuhepoliisi". Ei aikaakaan kun Keijo nousi pian hetkellisesti suuremman yleisön tietoisuuteen Turun puukkoiskun 2017 jälkeen. Tuolloin Keijo oli tweetannut:

"Älä päästä pullon henkeä twitteriin. Vihaisella nettikirjoittelulla vakavat seuraukset. Tällä hetkellä Suomen suurimpia turvallisuusuhkia."

Olin kirjoittanut tweetin iskun jälkeisenä lauantai-iltana 23.34 ja nähnyt päivityksen saavan korkeintaan muutaman tykkäyksen. Sitten menin nukkumaan. Seuraavana aamupäivänä odotellessani kahvin porisemista yllätyin avatessani Twitterin. Päivitys oli saanut useamman sata tykkäystä. Kun näin tykkääjien joukoissa vihervasemmistolaisia poliitikkoja, minulle valkeni, että ilmiselväksi parodiaksi tarkoittamastani politisoituneen poliisin irvikuvahahmosta olikin tullut vasemmiston silmissä oikeaksi luultu sosiaalisen median sankari. "Totuudenjälkeisestä ajasta" ja "vaihtoehtoisista faktoista" huolestunut "faktantarkistajia" peräänkuuluttava poliittinen klikki näytti todellisen luonteensa totaalisen medialukutaidottomana lammaslaumana, joka ei erottanut parodiaa siinäkään tilanteessa kun siinä luki parodia (Keijo ei ole koskaan "esiintynyt poliisina"). Myöhemmin Keijo myös kirjoitti Turun Sanomiin päättömän tekstin nimimerkillä "Aisa Kantola", se julkaistiin välittömästi.

Olemme saapuneet tilanteeseen, jossa meidän on todella mietittävä, riittääkö enää pelkkä asialle nauraminen tai sen satirisointi. Pahinta onkin, jos tätä hulluutta alkaa pitämään normaalina asiantilana.

Tässä välissä haluaisin kiittää Päivän Byrokraatti –nettilehteä, joka oli tehnyt ilmiöstä poliisin politisoitumistakin taustoittaneen artikkelin, sekä Pressiklubia luotsannutta Sanna Ukkolaa, joka teki alkusyksystä 2017 ohjelmassaan katsauksen vihapuhepoliisin someilmiöön. Keijon tykkääjien ja uudelleentweettaajien joukossa oli mm. sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg, poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen sekä kansanedustajat Satu Hassi, Sirpa Paatero, Ville Niinistö. Demarikansanedustaja Maarit Feldt-Ranta oli jakanut viestiä eteenpäin totena ja ihmetellyt asian selvittyä myöhemmin, miksi joku haluaisi tehdä moista parodiaa. Tykkääjien joukosta löytyi myös korkea-arvoisia akateemisia tutkijoita sekä asiantuntijoita, joiden odottaisi ensimmäisenä erottavan todellisuuden ja absurdin fiktion välisen rajan.

Tapahtuman jälkeen parodian kohteet, mm. ylikomisariot Jari Taponen ja Jussi Huhtela sekä Helsingin poliisin twitter-tili blokkasivat Keijon. Tämän jälkeen, kansansuosiosta huolimatta Keijoa on käsitelty mediassa maksimissaan muutaman kerran, lähinnä perussuomalaisten puoluelehti Suomen Uutisten ansiosta. Esimerkiksi Helsingin Sanomat antoi alustan kritiikittömästi komedian kohteeksi päätyneelle Taposelle, joka vaati lehdessä tilini sulkemista (Taponen kunnostautui samana syksynä myös anarkistilehti Voiman kannessa).


Ja niin edelleen. Kannattaa lukea koko blogi.

wade

Minulle tuli röyhkeydestä mieleen joko feminismin saralla Rosa Meriläisen itselleen ottama titteli ammattikehtaaja ja iirisflinkkilämäinen sexi-, keho- jne. positiivisuus; tai yleisemmin tietynlainen epäsensitiivinen ja nöyryyttä heikkoutena pitävä julkea itsensä ylistäminen.

Mutta kuten sanottua, kyse onkin ilmeisesti siitä, että uskaltaa tunnustaa olevansa hyvä jossakin. Tietty realistisen positiivinen minäviesti. Hassua toki, jos joku kokee tällaisen röyhkeytenä, eikö sana kuitenkin viittaa jonkinlaiseen liialliseen häpeilemättömyyteen. Toki voi ajatella että röyhkeys on suhteellista - ehkä kulttuurissamme tulee olla röyhkeä, jotta voi puhua itsestään positiivisesti ja kiittää itseään, kun on aihetta.

ROOSTER

Itseään ylivertaisina osaajina ja synnynnäisinä kansakunnan johtajina itseään näkeviä erikoistapauksia syntyy muuallakin kuin Keskustassa. Kekkosen, Karjalaisen, Väyrysen ja Sipilän lisäksi on taiwanilainen, Trumpia fanittava yritysjohtaja Gou, saanut ilmestyksen:

Lainaus käyttäjältä: https://www.tivi.fi/uutiset/applen-puhelinvalmistajan-pomo-pyrkii-presidentiksi-merenjumalatar-ilmestyi-minulle-unessa/57c7e139-6c72-44cd-9389-d2cb966527f0Applen puhelinvalmistajan pomo pyrkii presidentiksi: "merenjumalatar ilmestyi minulle unessa"

Yleinen mielipide on aina väärässä.

a4: Minulla on sellainen kokemus että kaikki vähänkin älykkäät laitteet jumiutuvat itsekseen, ennemmin tai myöhemmin ja jotkut useammin.
Omakin pää.

Gerardo: "Viidakko on äiti, eikä äitiä voi myydä tai ostaa. Äitiä voi vain suojella.  HS