Tämä aihe on kiinnostanut ja kiehtonut pitkään ja perusteellisesti, koska välillä tuntuu että koko persoonallisuuteni on täysin sen mädättämä. Tässähän siis käsittääkseni on kyse siitä että kokee olevansa "oikeasti huono ihminen". Lähinnä kai niissä asioissa joita pitää itselleen erityisen merkityksellisinä ja tärkeinä.
Minulle eittämättä tärkein asia on kirjoittaminen. Sen koommin kun 7-vuotiaana opin kirjoittamaan ei liene sellaista päivää juuri nähtykään etten jonnekin jotain rustaisi. Mielikuvituksesta ammennetut sepitelmät eivät ehkä olekaan ihan niin vahva osa tätä toimintaani kuin olin aikoinaan toivonut, mutta jos minusta jonkin sortin kirjoittaja tuleman piti, niin toteutunuthan se on, vaikka kirjahyllystä ei löydykään kirjoja joissa komeilisi nimeni. (Ainakaan vielä, on ikuinen projekti että printtaan itse kirjoittamani romaanin ja valmistan sille kannet, joten onpahan piru vie edes yksi kappale kokonaan itsetehtyä kirjaa...!)
Loputon naputtaminen on tehnyt sen että vaikka minulla ei mitään erityisempiä meriittejä olekaan esittää, niin suhtaudun lähinnä huvittuneesti jos joku tulee vittuilemaan että olen huono kirjoittaja. Yksi tyyppi yritti tätä joitakin vuosia sitten nettideittiympyröissä, ja metsään meni. Parin vuoden ajan minua on kuitenkin ärsyttänyt se että fibromyalgiaa sotkee aivojani, ja sen mitä se ei sotke, sotkevat siihen käyttämäni lääkkeet. Jälkikäteen huomaan mitä merkillisimpiä kirjoitus- ja ajatusvirheitä tekstissäni. Että eipä siitä huolesta täysin eroon pääse että olenkin paska kirjoittaja. Tänks, perimä!
Kaikessa muussa sitten tuleekin lähinnä noloa oloa jos joku olettaa minusta enemmän kuin mielestäni itselläni on mitään asiaa uskoa itse. Jos tulee puhetta uimisesta, korostan että uin hitaasti ja opin uimaankin vasta parikymppisenä. En uskalla laittaa päätä vedenalle, olenhan kuitenkin lapsena ollut kertaalleen hukkuakin. Ja aikuisenakin oli yksi pelottava tilanne kerran. Krav Maga, jos mikä, on alusta asti ollut minulle kaksiteräinen miekka. Toisaalta nautin siitä todella paljon, mutta kokoajan on pelko että olen ihan paska. Tiedän että sairauksieni vuoksi en voi itseltäni kovin kummoista odottaa, ja painaahan tässä varmasti jo ikäkin. Muiltakin kuullut juttua että keski-iässä sitä ei vaan enää ole semmoisessa kondiksessa kuin oli nuorempana. Minähän oikeastaan en kauhean paljoa liikkunut ennen vuotta 2010, joten nuoruuden kovakuntoisuus jäi kokonaan kokematta.
On ollut hämmentävää että olen kuitenkin toisinaan silti voinut neuvoa "perässä tulevia". Minä joka "en osaa mitään ja olen muutenkin idiootti". Pelkään myös pahoin että koska olen suunnattoman epävarma kehollisissa koitoksissa, ikäänkuin ohjelmoin muut odottamaan minulta paskaa tulosta, ja vaikkei sellaista tulisikaan, uskomaan että paska se nyt oli kumminkin, koska olen jankuttanut ihmisille suut silmät täyteen miten paska olenkaan.
Tässäkään en tosin kyllä mikään harvinaisuus ole, koska kuulemani mukaan sporttiväki saattaa olla itseään kohtaan hyvinkin vaativaa. Jos ei tule vähintään täydellistä tulosta, niin ei tullut mitään tulosta ja siinä on sitten lopetus mielessä. Itsensä tai lajin.
On paljon puhuttu varsinkin miesten taholla (netissä) että lapselle ei saa antaa väärää kuvaa että kersa on mukamas joku puolinero tai erinomaisen etevä, vaikkei ole. Kyllähän siinä katkerasti pettyykin varmaan jos on koko alkuelämänsä saanut kuulla että on erinomainen ja ihmeellinen, ja sitten jossain koitoksessa tai elämäntilanteessa osoittautuu että eipäs olekaan. Joutuu huomaamaan että on jopa huono. Taikka vaikka vaan tavis. Minulta ylenmääräisesti kehutuksi tulemisen kokemukset puuttuvat täysin, kun äidinmaidon vastikkeessa on saanut jo imeä itseensä sen että paskojahan tässä ollaan. Suhteellisuudentajun kehittäminen on ikuisesti työn alla. Kun tajuaisi edes sen että ei sillä välttämättä ole niin järin merkitystä meneekö kaikki aina erinomaisesti. Pientä "kunhan hänessä on" -mentaliteettiakin voisi joskus olla.
