Masentunut äitini ja juopotteleva, autistispiirteinen isäni, loivat olosuhteet missä ei kehuttu, ei kannustettu.
Tällaisesta voi olla eri ihmisten kohdalla erilaisia seurauksia. Yksi ihminen voi tavoitella täydellisyyttä, ja toinen voi tehdä asiat hutiloiden, koska mistään ei kuitenkaan saa kiitosta ja kehuja.
Isoäidiltäni ja joskus äidiltänikin sain positiivista palautetta, mutta isästäni on jäänyt mieleeni lähinnä se, että hän moitti minua. Arvomaailmamme olivat käänteiset. Mitä parempi olin, sitä huonompi olin.
Kaiken tuon seurauksena luonteessani on sekoitus hutilointia ja perfektionismia. Hutiloin niissä asioissa, joita isäni olisi arvostanut, ja pyrin täydellisyyteen niissä asioissa, joita äitini ja isoäitini olisivat arvostaneet.
Ehkä joissakin asioissa pyrin lopputulokseen, joka olisi ylittänyt isäni kriteerit - jotka eivät olleet monissa teknisissä asioissa edes yhtä korkeat kuin minun kriteerini. Nimenomaan tekniikkaan ja rakentamiseen ja muuhun tällaiseen liittyvissä asioissa tavoitetasoni on korkea. En hyväksy vääntynyttä naulaa edes paikoissa, jotka jäävät piiloon rakenteisiin.
Isäni moitteet eivät kohdistuneet niinkään tekoihini vaan minuun henkilönä. Kun tein jotain sopimatonta, "toteutin itseäni". Tähän sisältyi ajatus, että olen sisimmältäni kelvoton ja paha. Jos en toteuta itseäni vaan isääni, toimin oikein.
Isäni ideaalikuva lapsesta oli henkilö, jolla ei ole omaa tahtoa. "Haluan" oli sana, jota isäni inhosi. Jos häneltä toivoi jotakin, asia piti esittää kierrellen. "Haluan tuollaisen" olisi ollut huono tapa esittää toive. Ehkä isäni inhosi lapsuudenaikaista itseään, joka oli halunnut ja saanut melkein mitä tahansa, mitä hänen vanhempansa pystyivät hänelle antamaan.
"Itsekäs" tarkoitti isäni sanavarastossa lasta, jolla on omia toiveita ja näkemyksiä. Itsekkyys oli ominaisuus, jota isäni ei ilmeisesti pystynyt kuvittelemaan omalle kohdalleen. Epätoivoinen yritykseni pelastaa edes jotain suvun omaisuudesta, oli isäni mielestä "itsekäs päiväuni". Minulla oli täysin erilainen näkemys siitä, mitä itsekkyys tarkoitti, ja keneen se suvun piirissä oli henkilöitynyt.
Persoonaani kohdistuvan jatkuvan moittimisen kohteena oleminen teki minusta yliherkän kritiikille.
Isäni moitteita vastaan ei voinut puolustautua. Mielipaha oli nieltävä kaikessa hiljaisuudessa. Tästä seurasi se, että kun joudun nykyisin arvostelun kohteeksi, vanhat peitellyt tunteet aktivoituvat tuhatkertaisina ja reagoin kritiikkiin aivan kohtuuttomalla voimalla - ellen onnistu suurin ponnistuksin hillitsemään itseäni.
Pahinta oli se, että isäni oli monissa asioissa väärässä ja olisi itse ansainnut arvostelua. Hän oli kuitenkin luonut ympärilleen mielikuvitustodellisuuden ja mielipidediktatuurin, jonka sisällä ei ollut lupa esittää poikkeavia näkökantoja. Äitini myönsi minulle, että isä oli joissakin asioissa väärässä, mutta hänen kanssaan piti olla samaa mieltä, että rauha säilyy. Minä en aina saanut hillittyä itseäni vaan väitin isälleni vastaan, mistä seurauksena oli se, että isäni raivostui ja paiskoi ovia ja käyttäytyi kuin 10-vuotias huonosti kasvatettu pilalle lellitty lapsi. Isäni sanavarastossa "keskustelu" tarkoitti sitä, että hän esittää asian, ja muut hyväksyvät sen vastaan väittämättä ja kyseenalaistamatta.
Tai olenpas, kun olin aikuinen, äiti kehui kuinka minun kanssani oli ollut helppoa, kun olin kiltti lapsi.
Nuorempi veljeni oli kiltti lapsi. Hän omaksui silmänpalvojan roolin ja alisti itsensä isäni tahdottomaksi robotiksi. Kun vanhempani kuolivat, veljeni pani heidän talonsa välittömästi myyntiin, otti avioeron ja teki asioita, joita hän ei olisi voinut tehdä vanhempien eläessä.
