Huijarisyndrooma

[Socrates]

Kalle Päätalo kirjoitti suurin piirtein samasta aiheesta koko kirjailijauransa ajan ja toisti itseään vuosien ajan melkein joka jouluksi luomansa "tiiliskiven saamiseksi markkinoille ja teki miljoonatuloja teoksillaan.

Aika monessa pirtissä ja tuvassa komeilikin sarja Päätalon teoksia ja se oli taattu lahja papoille jouluksi.

Eli ei se itsensä toistaminen taida kauhean suuri synti olla, ainakaan taloudelliselta kannalta.

Toisaalla haukuin pohjalta ponnistaneiden tarinoita tylsiksi, mutta Päätalo on poikkeus.

Omaelämäkerrallinen Iijoki-sarja ei ole varsinaisesti saman toistoa, koska se kulkee ajallisesti eteenpäin, vaikka toki esimerkiksi työmaakuvauksissa toistuu samoja teemoja. Ne on kuitenkin kirjoitettu niin elävästi, että jopa tällainen alaa ymmärtämätön ahmii niitä.

[Norma Bates]

Tätäkin sitten aloin taas pohtia, ja tietysti kamppailuharrastuksen herättämien ajatusten vuoksi. Olin nimittäin eilen niin hyvä treeneissä että sitä on vähän yllättynyt että se sujui kuten sujui. Edelleenkään ei tullut "täydellisiä treenejä" niin että en olisi mokannut kertaakaan, mutta tuskinpa siellä tulee semmoisia muillekaan, edes niille jotka ovat oikeasti lahjakkaita. Jopa ohjaajilta joskus lipsahtaa vähän sivuun raaja tms. Olen miettinyt että ehkä olen ollut liian vaikuttunut joistain Jason Bourne -elokuvista. Elokuvia vartenhan laaditaan koreografia. Sitten ne liikkeet sujuvat kuin tanssi. Oikea itsepuolustustilanne olisi ruma ja räkäinen...

Eilen yhden jutun kuvittelin tekeväni aina väärin, mutta kun kysyin pitkälle edenneeltä kollegalta, hän sanoi että teen sen ihan oikein. Eli epävarmuushan minua riivaa. En kertakaikkiaan kykene uskomaan että minä osaisin tehdä jotain, kun olen niin sisäistänyt sen että olen täys paska enkä osaa, enkä kykene.

Noin fyysisessä kanssakäymisessä ei pysty huijaamaan, esittämään parempaa kuin onkaan. Huonompaa tietysti aina kykenee esittämään, varsinkin jos vakuuttaa itsensä siitä että on huono.

Luin jostain juuri Dunning-Krugerista, josta tietysti moni tämän foorumin jäsen tietää varmasti jo kaiken. Keskeistä siis että idiootit luulevat itsestään liikoja ja siellä toisessa päässä sitten ollaan vaatimattomampia. (Minkähän takia tv-viihde sitten vilisee kusipäitä jotka ovat neroja ja tietävät sen itsekin, eivätkä missään välissä unohda olla muistuttamatta siitä läheisiään, että neroja ollaan...) Googletin asiaa:

https://diletantti.fi/dunningkruger.html

Ilmeisesti asiaa pinnallisesti käsittelevissä artikkeleissa vedetään helposti mutkia suoraksi. Joten:

Heikoimmin suoriutuvat oppilaat antoivat itselleen myös heikoimman itsearvion: he olettivat suoriutuneensa vain hieman keskimääräistä paremmin. Kyseessä oli (osittain) heidän taitamattomuudestaan johtuva virhearvio, mutta he eivät luulleet olevansa parhaita, vaikka tämä olisi paljon hauskempaa.

Lisäksi Dunning-Kruger-efektin esiintyminen lopulta rajoittuu melko kapeisiin aihealueisiin, jossa osaamattomuus erityisesti haittaa oman osaamisen arviointia. Tutkimuksessa esimerkiksi loogista päättelyä mitattiin petollisen yksinkertaisilla  kompakysymyksillä, joihin on hyvin mahdollista luulla vastanneensa oikein. Suurin osa suomalaisista arvioisi kuitenkin vaikka ruotsin kielen, kitaransoiton tai hiukkasfysiikan osaamisensa melko tarkasti oikein.  Tulkinta itsevarmoista idiooteista on siis vain tutkimuksen jälkikäteistä värittämistä, psykologisen pilakuvan piirtämistä.

Dunning ja Kruger halusivat välttää tämän yksinkertaistavan tulkinnan: heidän tutkimuksessaan ilmiö on rajattu tiukasti aloittain eikä sitä kytketä "tyhmyyteen" tai älykkyyteen mitenkään. Kirjoittajat kuuluttivat yleistä älyllistä nöyryyttä, eli oman ymmärryksemme rajojen tunnistamista ja tunnustamista, Sokrateen hyvettä. Ylivertaisuusvinoumaa tulisi heidän mukaansa siis etsiä itsestään, ei muista.