Mäkihypyn ja kestävyysjuoksun häviäminen kansan kiinnostuksen kohteista

[ROOSTER]

Kun muistelen, miten nuoruudessani KAIKKI intohimoisesti seurailivat Veikko Kankkosen liitoa ja Eero Mäntyrannan määrätietoista suksimista, ihmetyttää mihin on kiinnostus hävinnyt.

Luulen, että yksi syy on, että kisoja on aivan liikaa. Kahdet kisat vuodessa riittää, laji kuin laji. Jääkiekossakin tahkotaan vain makkaranmyynnin takia 60 ottelua jonka jälkeen vain muutama joukkue joutuu jättämään playoffsit. Mitä järkee?

[Hippi]

Urheilut on nykyisin työtä ja olisi aika hullua, että parilla kisalla ne muutamat voittajat elättäisivät itseään vuoden ja muut jäävät nuolemaan näppejään. Kun kisoja on paljon, niin palkintorahoille pääsee useampi urheilija.

Kyllä minä katselen aika paljonkin noita. Aika harvoin kuitenkaan kisa mitenkään sykäyttää. Seuraaminen on enemmänkin muun puuhan ohessa tapahtuvaa katselua. Joskus itse kisa on tylsähkö, mutta kisastudio on ihan mukavaa katsottavaa ainakin nyt näissä talvilajeissa on ollut.

Sen sijaan jotain SM-liiga, vai mikä se kotimainen kiekkosarja onkaan, ei kyllä jaksa kiinnostaa. Ei myöskään EHL. Vain maailmanmestaruus ja olympiakisat on katsomisen arvoiset.

Lisäänpä tähän nyt vielä otsikossa mainitusta mäkihypystä. Siinähän on ollut vähän samanlaista ilmiötä havaittavissa kuin formuloissa, että muutaman vuoden kerrallaan joku maa (talli) loistaa ylivoimaisena ja sitten tapahtuu jotain ja ylivoima hiipuu ja toinen nousee tilalle. Tällä hetkellä mäkihypyssä on aika poikkeuksellinen tilanne, että oikeastaan mikään maa ei valloita kärkisijoja kisa toisensa jälkeen, vaan voittajat vaihtuvat ja jopa joukkuekisoissakin voittaja on tällä kaudella tainnut vaihtua vähän joka kerta. Voisi jäädä pysyväksikin tuo tilanne, niin olisi mielenkiintoisempaa katsottavaa. En muista onko tällä kaudella ollut yhtään kisaa, missä joku maa olisi ottanut kolmoisvoiton. Aiempina vuosina kolmoisvoitot olivat tuiki tavallisia.

[ROOSTER]

Vain maailmanmestaruus ja olympiakisat on katsomisen arvoiset.

Juu.

[Aave]

Suomalaiset ryhtyvät seuraamaan ihan mitä tahansa lajia, kunhan siinä vain jokin suomalainen riittävän hyvin menestyy. Jos menestys sitten hiipuu eikä uusia menestyjiä löydy, niin samalla kaikkoavat seuraajatkin.

[ROOSTER]

Suomalaiset ryhtyvät seuraamaan ihan mitä tahansa lajia, kunhan siinä vain jokin suomalainen riittävän hyvin menestyy. Jos menestys sitten hiipuu eikä uusia menestyjiä löydy, niin samalla kaikkoavat seuraajatkin.

Näin on. Curling-huumakin on jo hälvennyt, oli hetken hurmio.

[Aave]

Näin on. Curling-huumakin on jo hälvennyt, oli hetken hurmio.

Paikan päällä ei tarvitse kuin joitakin kymmeniä metrejä pitkän lippusiiman (Jolla neliöidä sopiva maapläntti) ja kaljahanan, niin siinä on suomalaisille heti ravintolakin pystyssä. Tai niin, pitäähän siellä nyt perkele makkaraakin myydä!

[Hippi]

Suomalaiset ryhtyvät seuraamaan ihan mitä tahansa lajia, kunhan siinä vain jokin suomalainen riittävän hyvin menestyy. Jos menestys sitten hiipuu eikä uusia menestyjiä löydy, niin samalla kaikkoavat seuraajatkin.

Tuo on kyllä valitettavan totta samoin kuin se, että jos suomalaisia ei lajissa näy, niin eihän sitä näytetä televisiossa. Oman osansa mielenkiinnon rapauttamisessa on tehnyt suosittujen lajien siirtyminen maksukanaville. En ole halukas maksamaan jostain kanavanipusta, jos haluan seurata jotain yksittäistä urheilulajia, joka on pienenä osana nipussa. Onneksi on netti ja sieltä löytyy monia lajeja ja sieltä seuraan esimerkiksi formulalähetykset ja saan vielä paremman selostuksen kuin maikkarin maksukanavalta (tai jälkilähetyksenä katsoen).

Urheilun seuraaminen on ainakin minulle viihdettä enemmän kuin kansallisintoilua. Tietysti on hauska nähdä myös suomalaisten osallistuvan ja jopa menestyvän, mutta ei ole minulle ykkösjuttu. Eilen seurailin noita lökäpöksylajeja (<- myönteinen ilmaus), jossa jokunen suomalainenkin oli mukana, mutta pääasiassa ihailin ja ihmettelin ylipäätään huikeita kilpailusuorituksia eikä edes nyt jäänyt mieleen, miten suomalaiset tällä kertaa onnistuivat.

[Aave]

Tuo on kyllä valitettavan totta samoin kuin se, että jos suomalaisia ei lajissa näy, niin eihän sitä näytetä televisiossa. Oman osansa mielenkiinnon rapauttamisessa on tehnyt suosittujen lajien siirtyminen maksukanaville. En ole halukas maksamaan jostain kanavanipusta, jos haluan seurata jotain yksittäistä urheilulajia, joka on pienenä osana nipussa. Onneksi on netti ja sieltä löytyy monia lajeja ja sieltä seuraan esimerkiksi formulalähetykset ja saan vielä paremman selostuksen kuin maikkarin maksukanavalta (tai jälkilähetyksenä katsoen).

Maksukanavat ja erilaiset kanavapaketit ovat melkoista vedätystä ja kuluttajien pompottelua, koska palveluja tarjoavat yhtiöt muuttavat sopimusehtoja lennosta. Ensin markkinoidaan jotain pakettia sillä, että siihen sisältyy jokin suosittu ja taajaan seurattu liiga, mutta jonkin ajan kuluttua tuo laji siirretäänkin osaksi jotain toista kanavapakettia, ja taas pitäisi vaihtaa. Muuan kaverini omistaa pubin, jossa sekä hän että ydinasiakaskunta seuraavat hartaasti futista, snookeria ja raveja. Hänellä on onneksi sekä kaapelitelevisio että satelliittikanavat käytössään, jolloin kanavapakettirumba ei ole niin hankalaa. Mutta monet urheilua taajaan seuraavat kaverit hermoilevat tahoillaan näistä asioista tämän tästä.

Urheilun seuraaminen on ainakin minulle viihdettä enemmän kuin kansallisintoilua. Tietysti on hauska nähdä myös suomalaisten osallistuvan ja jopa menestyvän, mutta ei ole minulle ykkösjuttu. Eilen seurailin noita lökäpöksylajeja (<- myönteinen ilmaus), jossa jokunen suomalainenkin oli mukana, mutta pääasiassa ihailin ja ihmettelin ylipäätään huikeita kilpailusuorituksia eikä edes nyt jäänyt mieleen, miten suomalaiset tällä kertaa onnistuivat.

Useimmille penkkiurheilijoille se, että lajissa on joku suomalainenkin mukana on kuitenkin määräävä tekijä, varsinkin yksilölajeissa. Suomalaiset ovat perinteisesti urheiluhullua kansaa, koska urheilu on tarjonnut pienelle ja lähtökohtaisesti köyhälle maalle myös kansainvälisiä menestyksen mahdollisuuksia ja kokemuksia, jotka ovat olleet muilla elämänalueilla kovin harvassa. Vaikka en itse urheilua seuraa niin on kyllä hämmästyttävää, miten paljon Suomi on menestynyt niin monissa lajeissa, maailmanmestaruuksiin asti. Saa siitä minun puolestani kansallisylpeyttäkin tuntea ja parempi niin, että otetaan internationaalista mittaa toisistaan urheilukentillä kuin pitkin metsiä, aseet kourassa. Valtaosa perinteisistä urheilulajeista kun juontaa juurensa suoraan sodankäynnistä, golfia myöten.

Vaan mitä lökäpöksylajeja seurasit?

[Hippi]

^
Freestylen MC, slopestyle ja Lumilautailun MC, slopestyle tuli eilen. Myös sitä lumikourujuttua ja kumparelaskua  olen katsonut milloin vaan niitä on tullut. Nuo pari ensimmäistä piti käydä kopioimassa eilisestä telkkariohjelmasta, sillä en ole aina niin perillä siitä, miksi niitä nimitetään. Oikein ovat jännittäviä katsottavia ja varmaan pitäisi jossain välissä vähän yrittää perehtyä niihin temppuihin, että itsekin oppisi näkemään vähän, että menikö hyvin vai ei. Nyt ymmärrykseni lajeista on sillä tasolla, että silmät lautasina ihastelen ja selostajat sitten kertovat, että "no nyt ei mennyt hyvin".

Huikea televisiolaji olisi myös alamäkiluistelu. Sitä ei kaiketi lasketa lökäpöksylajeihin, mutta on minulla aika uusi tuttavuus. Vain pari kertaa on meidän normikanavilta tuota tullut. Siinä joutuu kyllä katsojakin pidättämään henkeään, kun näyttää niin hurjalta

Alppihiihtoonkin on saatu uusia lajeja, ainakin paripujottelu muutaman viime vuoden aikana tullut TV:stä tutuksi. Myös se on nopeatempoinen ja erittäin hyvin telkkariin sopiva laji. Matkustelua harrastamaton ei noita kuunaan pääsisi näkemäänkään, jos ei ne televisiosta tulisi.

- - -

Tuosta kansallistunteesta vielä sen verran, että jossain jääkiekossa se vielä minullakin pullahtaa esiin etenkin, jos loppuottelussa on kumpi tahansa naapurimaa ja niistä pelissä saadaan voitto. Parasta tietysti on MM-loppuottelussa saatu voitto. Yksilölajeissa ei niinkään sitä tunnetta ole. Pikemminkin saatan liikuttua palkintojen jaossa siitä, kun näen palkittujen itsensä olevan onnellinen onnistumisestaan. Taipumukseni myötäelämisen kyynelehtimiseen on vähän turhankin herkässä. Ei siihen tarvita edes suomalaisia palkintopallille

[ROOSTER]

Tietysti seuraamiseen vaikuttaa miten Kotomaamme Toivot lajissa pärjäävät, mutta ei aina.

Kun Boris Spasski ja Bobby Fischer ottivat yhteen shakissa 1972 niin koko maailma ja tietysti myös Suomi, eikä ainoastaan shakkia harrastavat, seurasivat henkeään pidätellen, miten tulee käymään. Siinä taisi olla melkoinen määrä maailmanpolitiikkaa mukana ja lisäksi harvinaisen älylliset ja erikoislaatuiset taistelijat. (Miksi muuten valtaosa huippushaketööreistä on juutalaista juurta?)

On tavallaan kohtalon ivaa, että sympaattinen ja ihmisrakas Spasski joutui kohtaamaan psykologisen monikärkiohjuksen Fischerin Reykjavikin taistelussa 1972. Fischerin pysäyttämiseksi tuolloin olisi tarvittu vähintään Kortšnoin tai Kasparovin tapainen ärsytetty peto, mikä olisi purrut jokaisen tempun jälkeen. Nyt Spasski kantoi yksin tappion taakan median myllertämässä kylmän sodan trillerissä. Hänen kollegansa Geller, Petrosjan ja Taimanov eivät tehneet elettäkään tukeakseen maanmiestään.

Jos Spasskia luonnehditaan sympaattiseksi niin Bobby Fischer oli ilmeinen mulkku.

Valitettavasti hänen oikukas ja itsekeskeinen luonteensa tulivat vahvasti esiin menestyksen myötä. Maailman ykköstähti aiheutti harmaita hiuksia monille turnausten järjestäjille, kun esitti sensaatiomaisia ehtojaan tuomareille. Fischerin vaatimukset perustuivat uskonnollisiin, poliittisiin ja vainoharhaisiin mielipiteisiin, joita toimitsijat ja kanssapelaajatkin parhaiten yrittivät sovitella.

Valitettavan usein juuri se viimeinen puristus joka tarvitaan ollakseen maailman paras löytyy juuri niistä kamalista luonteenpiirteistä. Tietysti urheilussa seurataan myös persoonia, nyrkkeilyssä Ali ja Tyson ovat olleet seuratuimpia, snookerissa supermestari on julkipiereskelijä ja eräs suomalainen keihäänheittäjä paskoi kilpakumppaninsa tossuun. Vähän samantyyppisen vaikutelman olen saanut Palanderin sosiaalisista kyvyistä ja ei ne Seppo Rädyn kommentitkaan aina niin sovittelevia ole olleet.

Urheilun kiinnostavuutta lisäävät nykyään lähinnä miesurheilijoiden ärjyt kommentoinnit ja sauvojen katkaisut, naisten puolella pidättäydytään enemmän perinteisessä vilauttelussa.

[Aave]

^
Freestylen MC, slopestyle ja Lumilautailun MC, slopestyle tuli eilen. Myös sitä lumikourujuttua ja kumparelaskua  olen katsonut milloin vaan niitä on tullut. Nuo pari ensimmäistä piti käydä kopioimassa eilisestä telkkariohjelmasta, sillä en ole aina niin perillä siitä, miksi niitä nimitetään. Oikein ovat jännittäviä katsottavia ja varmaan pitäisi jossain välissä vähän yrittää perehtyä niihin temppuihin, että itsekin oppisi näkemään vähän, että menikö hyvin vai ei. Nyt ymmärrykseni lajeista on sillä tasolla, että silmät lautasina ihastelen ja selostajat sitten kertovat, että "no nyt ei mennyt hyvin".

Okei; minulla on sellainen (Hatara) käsitys, että lumilautailun freestyle on syrjäyttänyt näistä lajeista aiemman kuningaslajin, eli slalom-laskettelun freestylen.

Youtubesta pitäisi löytyä aihetta käsittelevä dokumenttikin, mutta en nyt muista millään sen nimeä. Dokumentissa kuitenkin käydään läpi, miten lumilautailu puskettiin silloin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa uudeksi trendilajiksi, ohi slalom-laskettelun. Se oli tietysti äärikaupallinen ja tarkkaan mietitty, markkinoitu ja masinoitu kampanja, kuten rullalautailunkin nostaminen maailmanlaajuiseksi trendilajiksi oli. Katsoin sitä joskus vuosia sitten ja kieltämättä naurattikin, kun siinä haastatellut vanhat slalom-kuninkaat kiroilivat katkerina kuin vuoripeikot, että miten heidän suuruuttaan ja näkyvyyttään onnistuttiin tylysti syrjäyttämään. Vaan kun se on aina raha, joka tässä maailmassa vaikutusvaltaisimmin puhuu.

Huikea televisiolaji olisi myös alamäkiluistelu. Sitä ei kaiketi lasketa lökäpöksylajeihin, mutta on minulla aika uusi tuttavuus. Vain pari kertaa on meidän normikanavilta tuota tullut. Siinä joutuu kyllä katsojakin pidättämään henkeään, kun näyttää niin hurjalta

Olen itsekin nähnyt tätä pari kertaa telkkarista. Perhanan kahelit - ja tapahtumien  pääsponsorina tietysti Red Bull!

Alppihiihtoonkin on saatu uusia lajeja, ainakin paripujottelu muutaman viime vuoden aikana tullut TV:stä tutuksi. Myös se on nopeatempoinen ja erittäin hyvin telkkariin sopiva laji. Matkustelua harrastamaton ei noita kuunaan pääsisi näkemäänkään, jos ei ne televisiosta tulisi.

Koko ajan pyritään keksimään ja kehittelemään kaikenlaista uutta (Tai variaatioita vanhoista lajeista), jolla saataisiin suuren yleisön huomiota ja, tietenkin myös rahaa. Mailapeleistä maailmalla on puskettu viime vuosina kovasti Padelia, ja nythän Padel-kenttiä rakennetaan myös ympäri Suomea. Se on oikeastaan squashin ja tenniksen risteytys, ja lajia koskevassa mielikuvamarkkinoinnissa pyritään samantyyppiseen rentouteen ja hauskaan yhdessäoloon, kuten lumilautailussa. Nähtäväksi jää, onko siitä pitkäkestoisemmaksi trendilajiksi, vai jääkö sekin jonkin taas uuden jalkoihin.

Tuosta kansallistunteesta vielä sen verran, että jossain jääkiekossa se vielä minullakin pullahtaa esiin etenkin, jos loppuottelussa on kumpi tahansa naapurimaa ja niistä pelissä saadaan voitto. Parasta tietysti on MM-loppuottelussa saatu voitto. Yksilölajeissa ei niinkään sitä tunnetta ole. Pikemminkin saatan liikuttua palkintojen jaossa siitä, kun näen palkittujen itsensä olevan onnellinen onnistumisestaan. Taipumukseni myötäelämisen kyynelehtimiseen on vähän turhankin herkässä. Ei siihen tarvita edes suomalaisia palkintopallille

Ymmärrän.

Aikoinaan lähisukulaiseni täti eläytyi niin voimakkaasti kaikenlaisiin urheilukisoihin, että lopulta lääkäri kielsi häneltä urheilun katsomisen. Ikäihmisenä sydänkohtauksen riski oli siinä vaiheessa hänen kohdallaan todellinen, mutta niin oli kyllä sitten maailmakin musta, kun ei voinut enää penkkiurheilla. Yksi minua reippaasti nuorempi miespuolinen kaveri puolestaan seuraa lempilajejaan astmapiippu tassussa ja vesilasi toisessa, jos ja kun menee liian jännäksi - ja usein menee!

[Toope]

Mäkihyppääjäpoikia on aika vähän nykyisin. Nykäsen aikana oli...
Norjassa vielä on.

[Unforgiven]

Sen sijaan jotain SM-liiga, vai mikä se kotimainen kiekkosarja onkaan, ei kyllä jaksa kiinnostaa. Ei myöskään EHL. Vain maailmanmestaruus ja olympiakisat on katsomisen arvoiset.

Minulla taas suurin mielenkiinnon kohde on juurikin liiga. Aikojen alusta saakka on tullut lätkää seurattua niin paljon kuin sitä on ollut kulloinkin nähtävillä. Isompi kärpänrn puraisi kun reilut parikymmentä vuotta sitten muutin liigapaikkakunnalle ja kävin ihan ensimmäistä kertaa katsomassa pelin livenä.

Liigapassi on ollut tilattuna aina siitä lähtien kun se on ollut saatavilla. Taisi olla URHO -tv, joka tuotteen jonkinlaisena ensimmäisenä lanseerasi. Alussa seuraaminen oli fanaatisempaa kuin nykyään. Kun oma joukkue hävisi, minuin ei sinä iltana enää juurikaan kannattanut yrittää kontaktia ottaa. Nykyään olen oppinut sietämään vitutusta paremmin. Mutta toinen puoli on sitten se euforinen tila voittojen hetkellä.

Eihän se keskimäärin tietenkään järkevää ole, mutta mikäpä olisi.

EHT -höntsät ei kiinnosta. MM -kisoista katson Suomen peit.   

[MrKAT]

Kerran oli MM-jääkiekossa tiukka Suomi-Kanada peli, se kohtalon ottelu jossa häiväjä joutuu kotimatkalle.
Suomi hävisi ja otti minusta niin tiukille että sydän löi liiankin kovaa (sydämeni ei ole koskaan ollut normaali/terve) ja minulle nousi kuume. Se hehkun tunne ei tainnut ollutkaan pelkkää ottelukiihkoani. Sen jälkeen päätin että minun ei ole ihan pakko uskollisesti katsoa kaikkia hirveimpiä otteluita "Suomen puolesta uskollisena fanina".

[Hippi]

Minulla taas suurin mielenkiinnon kohde on juurikin liiga. ........ Kun oma joukkue hävisi, minuin ei sinä iltana enää juurikaan kannattanut yrittää kontaktia ottaa. Nykyään olen oppinut sietämään vitutusta paremmin. Mutta toinen puoli on sitten se euforinen tila voittojen hetkellä.

Tuossapa se liigan seuraaminen kiteytyykin. Pitää olla Oma Joukkue, jota seurata. Sellaista minulle ei ole koskaan tullut. En ole montaakaan matsia käynyt jään reunalta katsomassa, joten sidettä kumpaankaan helsinkiläiseen joukkueeseen ei ole päässyt muodostumaan ja se toinenhan ei enää edes ole helsinkiläinen mielestäni.

Jokerit on taannoin ollut jossain mielessä läheisempi, sillä työkaverini oli juuri intohimoinen Jokerit -fani ja aamukahvilla kuulin edellisen illan ottelun merkittävimmät käänteet ja pelaajien onnistumiset

Jossain vaiheessa oli Kärppä -fani. En ole oikein varma mistä se fanitus alkoi, mutta yksi vaikuttava tekijä oli Janne Niinimaan söpöys ja hänen tapaamisensa Tuska festareilla

Että tällainen liigahistoria minulla on ollut ja se vähäkin seuraaminen on sittemmin hiipunut.