Itsensä lokeroiminen

[Norma Bates]

On oikeastaan aika jännää että kun valistuneimmat ja tiedostavimmat ihmiset eivät yhtään tykkää siitä että ulkopuoliset lokeroivat heidät siksi tai täksi, niin sitten heillä itsellään on kuitenkin kova vimma löytää itselleen joku näpsäkkä, yleensä kirjainyhdistelmällä esiteltävä, lokero joka muiden on syytä oppia ulkoa, tai muuten. Sukupuolisektorilla tämä menee niin että naiselta näyttävää ei saa sanoa naiseksi, vaan pitää sanoa että naisoletettu, ja sitten hän itse kertoo opettavainen etusormi ojossa mikä se hänen oma kirjainkategoriansa on. Onko se cis (kun tämä kuulema kuuluu kirjoittaa pienin kirjaimin, en muista enää minkä takia), vai kuuluuko se siihen pidempään rimsuun LQH mikä helvetti lie, jota en sitäkään ole ulkoa oppinut.

Toinen sektori missä ihmiset ovat näemmä kärkkäitä lokeroitumaan on tietenkin ns. rotu. Vaikka meille biologit ovat sanoneet että ihmislajin keskuudessa ei ole rotuja, niin silti rodusta pitää pitää metakkaa. Tämän opin nyt taannoin kun luin jonkin artikkelin missä ns. ruskea nainen kertoi olevansa POC. Tämä on "Person of Color". En tiedä tuleeko tämä lyhenne yleistymään, mutta vaikutti siltä että jälleen olisi muistivihkoon piirusteltava uusi lyhenne. (Nainen itse mainitsi ruskeuden, eli ei ole minun nimitykseni hänelle.) Minua jäi lähinnä ihmetyttämään että kuuluuko minun sitten ns. valkoihoisena alkaa nimittämään itseäni Person of No Color eli PONC vai mikä tässä pitäisi olla, vai eikö minulla "hyväosaisena" ole oikeutta lokeroida itse itseäni? Ovatko lokerot vain "sorrettuja" varten? Ja mihin kummaan niitä ylipäätään tarvitaan? Noh, itsetunnon nostamiseen tietysti.

Onhan minulla toki oma lokero ollut jo toistakymmentä vuotta. Asperger-piirteinen. Vaan eikös tämä nyt sitten hävitetty ja pitäisi vain tyynesti kadota jonnekin autistijatkumoon, kaikenlaisten eri autistiversioiden laajaan massaan. Millä tavalla tämä kohentaa lievästi autistisen itsetuntoa? Ei sitten niin mitenkään. Mutta tässä sen nyt sitten näkee että pitää olla vahvasti jotain erityistä että saa sitä erityisyyttään korostaa. "Piirteisyys" ei riitä mihinkään.

[urogallus]

Ihmiset tuntuvat usein rakastuvan diagnoosiinsa. Ymmärtäähän sen, että huojentaa kun saa nimen asialle joka on pitkään kalvanut ja josta ei ole ennen tolkkua saanut, mutta se tuntuu jatkuvan monilla ihmisillä liian pitkään. Esimerkiksi joku Mind Pride tuntuu itsestäni vääränlaiselta touhulta. Minä nyt inhoan muutenkin kaikkea julkista riekkumista, mikä voi vaikuttaa asiaan.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/10/12/mind-pride-tapahtuma-kerasi-helsingin-keskustaan-lahes-400-ihmista

Ei ihminen ole yhtä kuin sairautensa tai vammansa. Eikä ADHD taida olla supervoima, vaikka niin kyltissä lukeekin.

[kertsi]

Jos ihminen on esimerkiksi koko ikänsä joutunut häpeämään jotain ominaisuuttaa, vaikka tuota ^ ADHD-ominaisuutta urogalluksen linkkaamassa lehtijutussa, tai Norman mainitsemaa Assiutta, tai vaikka homoutta vrt. Pride-kulkue, niin voisin kuvitella, että häpeästä irti pyristeleminen voi voimaannuttaa. Siis että ihan vallan julkeasti ja ylpeydellä nakkaa paskat ymmärtämättömien tai typerien tai empatiakyvyttömien (tai kaikkea näitä) ihmisten ennakkoluuloille, latistamispyrkimyksille, häipäisypyrkimyksille. Mielenterveyden häiriöistä kärsivät, ja homot, ovat olleet yhteiskunna pohjasakkaa, jota on potkittu päähän viime vuosikymmeniin asti. Mt-potilaat ovat ryhmä, joille ei paljon puolustajia ole löytynyt, ja useat esim. pahasti masentuneet, eivät jaksa puolustaa oikeuksiaan, ja jotkut eivät edes pysty, kuten jotkut skitsofreenikot.

Onko häpeä sisäistettyä ympäristön taholta tulevaa halveksintaa?

Eivät ihmiset häpeä katkennutta jalkaa, miksi pitäisi hävetä henkistä ominaisuutta tai sairautta, ainakaan, jos näistä ei ole muille ihmisille haittaa kuten esim. psykopaateista usein on. Ortopedisiä potilaita ei kaiketi nimittäin vihata tai halveksita? Paitsi ehkä jotkut äärinatsit korkeintaan, joille vammaisuuskin on syy työntää ihminen polttouuniin, siinä missä mt-häiriötkin, puhumattakaan "rodusta" tai poliittisesta vakaumuksesta.

[Norma Bates]

Neuropoikkeavuus ei mielestäni ole sairaus. Se onko se vammaisuutta vaihtelee sen mukaan miten poikkeava on, tai mitä ihmisiltä keksitään vaatia. Oikeastaan tekee mieli verrata neuropoikkeavuutta värisokeuteen. Haittaa joissain asioissa, ei kaikissa.

Mutta minulta on saattanut mennä paljon jotain mieli pride -hommeleita täysin ohi, kun on se tunne että rotu- ja sukupuoliasioista meuhkataan eniten. Mutta oli miten oli, en lähtisi varmaankaan minkään sortin ylpeysmarsseille mukaan. Kyllähän sitä voi olla oma itsensä ilman että sitä pitää karjua keskellä katua.

[kertsi]

Neuropoikkeavuus kai on pikemminkin ominaisuus, ihan niin kuin silmien väri. Vaikka kyllähän jotkut esim. täysautistit (ei siis autismipiirteiset tai ns. high functioning autistit tai Assit) vaikuttavat aika sairailta, jos paukuttavat päivät pitkät päätään seinään, eivätkä kommunikoi ympäristön kanssa mitenkään.

[kertsi]

En menisi minäkään mihinkään Mieli pride-tapahtumaan, mutta minusta on ihan jees, että sellaisia järkätään, jos niistä tulee osallistujille hyvä mieli ja parempi elämä. Ei se minulta ole pois, jos tulee.

[Melodious Oaf]

Ehkä iso osa diagnoosiin samaistumisen sun muun oman lokeron ilosta tulee itse asiassa yhteisöllisyydestä, siitä että on kaikenlaista vertaistukea, verkostoitumista ja yhteistoimintaa, jonka kautta voi löytää uusia ystäviä, saada hyväksyntää, apua, tukea ja niin pois päin.

Esimerkiksi jonkun ADHD- tai Asperger-diagnoosin saaneiden kesken on varmaan sellaista, että on koettu hyvin samanlaisia haasteita ja ongelmia. Vertaistukitoiminnasta voi löytää vaikka ihmisiä, joilla on hyvin samanlaiset vaikeudet mutta ne onkin saaneet elämäänsä säädettyä sillä tavalla että se on vakaata ja hyvää ja toimii niille. Se voi olla ihan hyvä saada tommosia erilaisia ns. roolimalleja -- ja tollanen yhteisö voi myös olla sellainen, jossa tähän häiriöön liittyviä ilmiöitä katsellaan melko positiivisesti ja hyväksyvästi. Tämmönen voi jo sinänsä olla hyvästä, jos nyt vertaa vaikka sellaiseen, että ihmiseen on suhtauduttu koulussa, kotona ja kaveripiirissä vähän penseästi tai pettyneesti -- tai esmerkiksi silleen että sussa on kyllä tosi paljon potentiaalia, mutta hitto kun saisit vaan ittees niskasta kiinni, saisit muokattua itsestäs jotenkin paremman ja saisit sen potentiaalin hyödynnettyä.

Totta kai ADHD:n kohdalla puhuminen "supervoimasta" on kielikuva, mutta kyllä sen mun mielestä voi myös tulkita ihan fiksusti niin että kielikuvassa on jotain järkeäkin:

Hyvät toimintastrategiat auttavat
Kuten muutkin supervoimat, ADHD pitää kesyttää. Positiiviset puolet eivät tule näkyviin, ellei tarjolla ole asianmukaista hoitoa. Hoitamattomana ennuste on melko negatiivinen, sillä tapaturmien, koulunkäyntivaikeuksien, rikollisuuden ja päihdehäiriöiden riski on kasvanut.

Häiriöherkkyys voi merkitä kykyä havaita ympäristöä yksityiskohtaisesti ja huomata pienet muutokset. Impulsiivisuus voi ilmetä valmiutena sopeutua muutoksiin ja helppoutena tutustua uusiin ihmisiin. Molemmat ovat nykymaailmassa hyödyllisiä ominaisuuksia.

Selviytymistä tukee myös taipumus uppoutua intensiivisesti kiinnostaviin asioihin.

ADHD-oireiset ihmiset pitävät vahvuuksinaan hyvää huumorintajua, luontaista uteliaisuutta, nopeaa oivalluskykyä sekä sosiaalisuutta.

Aktiivisuus voi antaa vauhtia omiin päämääriin pyrkimiselle ja taipumus optimismiin tukea vaikeuksista selviytymistä. Energisyys saa hakeutumaan liikuntaharrastuksiin. Monet kokevat olevansa nuorekkaampia kuin muut saman ikäiset.

Voimakkaat tunnekokemukset ja valmius heittäytyä tilanteisiin voivat aiheuttaa yllättäviä tilanteita, mutta olla myös elämän rikkaus.

Mutta sitten toisaalta:

Kaikki ei ole ADHD:ta, mikä siltä näyttää. Myös positiivisia puolia tarkasteltaessa kyse voi olla siitä riippumattomista ominaisuuksista.

Vahvuudet kannattaa silti nostaa näkyviin. Niillä voi olla suuri merkitys henkilön minäkuvalle ja tulevaisuudelle.

Samoin sillä miten ympäristö häneen suhtautuu. ADHD tulisi osata nähdä voimavarana.

Lähde: Lääkärillehti: ADHD - vaikeudesta vahvuudeksi?

Ymmärrän kyllä, että puhe ADHD:sta supervoimana voi tuntua ärsyttävältä tai jopa siltä, että annetaan nuorille väärää kuvaa tai katteettomia lupauksia. Totuus on kuitenkin, että ADHD-oireinen joutuu usein ponnistelemaan muita enemmän, yleensä tarvitaan sekä lääkitystä että psykoedukaatiota, sosiaalista tukea että tosi tiukkoja toimintastruktuureja.
       Edellä mainittu ADHD:n "kesyttäminen" saattaa siis oikeasti vaatia tosi paljon, ja käytännössä ihan vastaavaa omien demonien kohtaamisen ja kesyttämisen kieltä vois käyttää ihan kenestä tahansa ihmisestä.

Mutta joku tommonen yhteisöllisyys voi oikeasti olla aika iso ja tärkeä asia. Esimerkiksi kuuroilla on yhteisöjä, joista saattaa saada tosi helposti tukea, apua, neuvoja, ystäviä ja niin pois päin.

En tiedä oikein mitään varsinaisesti Mind Pridesta mutta... jos siinä on teemana joku sellainen että "yhdessä voimme paremmin", niin kyllä mä tavallaan sille näyttäisin (höhö) vihreää valoa. Että mielenterveyden ongelmien kanssa tultais vaan enemmän ulos koloista ja haettais vertaistukea sun muuta.

Totta kai tossa on se, että se mikä jossain ADHD-yhteisössä voi olla yhdistävää, että puhutaan "nepsyistä" ja "addeista" tai että ylipäätään koitetaan puhua asioista ja jakaa psykoedukaatiota voi sitten taas jossain muualla aiheuttaa myös negatiivisia reaktioita.

Esimerkiksi urogaliusta vähän närästää "Mind Pride" tai joku slogan että ADHD on supervoima. Tai joku käy taidenäyttelyssä ja sitä vituttaa, kun taitelijan esittelytekstissä selitetään jostain helvetin ADHD:sta, johon katsoja taas ei samaistu yhtään, ja katsojaa taas kiinnostaa se ihminen siellä taustalla, eikä niinkään joku tän ihmisen neuropsykiatrinen häiriödiagnoosi.

Tossa mielessä ymmärrän että se myös närästää ja että voi jopa perustellusti sanoa, että diagnoosien tai muun sellaisen korostaminen saattaa luoda raja-aitoja ja ns. "mennä liian pitkälle".

Siinä on tosi paljon samaa kuin vaikka jossain homoseksuaalisuudessa ja asenteissa siihen. Ihmiset sanoo että ei mua mitkään homot haittaa, mutta älkää tuoko sitä liikaa esille ja koittakaa nyt olla oikeesti vaan omia itsejänne ja sinut sen kanssa.

[kertsi]

Ei ihminen ole yhtä kuin sairautensa tai vammansa. Eikä ADHD taida olla supervoima, vaikka niin kyltissä lukeekin.

Ei ihminen tosiaankaan ole yhtä kuin sairautensa tai vammansa, mutta ihminen on voinut kokea, että hänet leimataan sairautensa tai vammansa takia, ja että kaikkea hänen sanomaansa ja tekemistänsä arvioiden sairauden tai vamman kautta, tai että sairautta, vammaa tai ominaisuutta on voitu käyttää häntä vastaan jopa. Muiden tekemää (usein loukkaamistarkoituksessa tehtyä) lokerointia vastaan on kieltämättä hieman nurinkurista alkaa protestoimaan lokeroimalla itse itsensä, mutta ehkä se tosianakin voimaannutta, kun ottaa ikään kuin ohjat omiin käsiinsä. Rap-biiseissä usein mustaihoinen räppääjä/laulaja viittaa omaan viiteryhmäänsä sanalla nigga. Jonkun toisen sanomana se olisi loukkaava sana. Ehkä räppääjä voimaantuu sellaisesta? (En tässä tarkoita, että etnisyys olisi sairaus tai vamma, mutta jotkut rasistit horisevat siihen tyyliikun kuin se olisi.)

Mitä tulee supervoimaan, niin ainakin tämän kirjan mukaan kyseinen ominaisuus voidaan kääntää voimaksi:
Sari-Marika Durchman: Supervoimani ADHD
"Adhd:hen liitetään yleensä vain ongelmia, mutta adhd-oireisilla on myös monenlaisia vahvuuksia, jotka jäävät usein 'ongelmakäyttäytymisen' johdosta taka-alalle. Itse kutsun niitä supervoimiksi."

Joidenkin evoluutiotutkijoiden mukaan adhd-ominaisuudet ovat olleet ihmisen varhaishistoriassa eduksi, sillä ilman liikkumiseen, muutokseen ja seikkailuun viehättyneitä heimoveljiä ihmiskunta olisi saattanut jämähtää turvallisuushakuisena syntysijoilleen.

Kirjassa tutkitaan, miten adhd-ominaisuuksia voidaan hyödyntää niin arjessa kuin työelämässä kääntämällä ne vahvuuksiksi. Myös yrittäjiltä löytyy usein adhd-ominaisuuksia: aikaansaavuus, riskinottokyky, rohkeus, kekseliäisyys ja kyky nähdä mahdollisuudet uhkien sijaan. Kirjassa kolme yrittäjää kertoo oman inspiroivan tarinansa.

Supervoimani ADHD on kohdistettu diagnoosin saaneille, heidän läheisilleen ja juuri sinulle, joka tekstiä luet, sillä moni kärsii adhd:sta tietämättään. Durchmanilla itsellään on diagnosoitu adhd ja hän on myös adhd-oireisen pojan äiti. Teos perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, joita hän valottaa esimerkein. Kirja sisältää myös harjoituksia, joilla voimavaroja tunnistetaan ja vahvistetaan.

---
Uskoakseni mielenterveyttä ylläpitää ylpeys itsestä (kaikkine vikoineenkin) miljoona kertaa paremmin kuin häpeä itsestä. Jopa pieni positiivinen itsepetoskin ylläpitää mielenterveyttä, itsetuntoa jne.. Tätä on tutkittukin, muistaakseni ainakin Martin Seligman ainakin on tutkinut optimismiin liittyvissä tutkimuksissaan. 

[Norma Bates]

Voipi olla, että omaan pärjäämistyyliini on kuulunut kehitellä jonkinlaista ylimielisyyttä tahi nokkavuutta jota en aina muista itsessäni olevan. Olen tainnut joskus yrittää kuvailla että dissaan "jos sul' lysti on, niin kädet yhteen lyö" -leikittämistä, eli sitä että aikuisia ihmisiä laitetaan puuhastelemaan ja askartelemaan yhdessä kuin he olisivat 3-vuotiaita. Ihan näitä sanoja en välttämättä ole käyttänyt ja tuntuu että en oikein saanut itsestäni aiemmin ulos mitä tarkoitan, josko nytkään. Sosiaaliset ja ekstrovertit ihmiset suutahtavat äkkiä nollasta sataan jos joku kertoo että ei se yhdessä suoritettu pussijuoksu vaan nyt oikein tunnu älyllisen ihmisen toiminnalta.

Jonkin verran olen ehkä kesyyntynyt ehdottomimmista päivistäni, kun väistämättä pakko myöntää että itsepuolustuslajia harrastaessa on montakin kertaa tullut mieleen että tässä me aikuiset keskenämme leikimme. Leikit voi olla ehkä vähän "rajuja" välillä, mutta hitto vie, huitoohan kersatkin toisiaan ties millä pyssyillä ja jotkut varmaan puukoillakin. Ainoa ero IP-touhuissa verrattuna lapsiin on se että itkemään ei pillahdeta jos tulee pipi.

Kyllähän varmasti vertaisten ja kaltaisten joukossa voi kokea olonsa hyväksi. Ehken itse ole ihan täsmälleen "omaa" porukkaani löytänyt, kun ryhmässä kuin ryhmässä kumminkin tunnen helposti itseni vähän ulkopuoliseksi. Olen aina liikaa tai liian vähän muihin verrattuna, tavalla millä milloinkin.

Ja voi olla että vierastan sellaista "nigga-touhua" missä pitää käyttää omasta porukasta tai itsestään jotain huvittavia nimikkeitä jotka olisivat loukkaavia jos niitä käyttäisi ulkopuolinen.  Ikäni vuoksi olen toki itseäni nimitellyt haahkaksi ja kurpaksi, mutta siinä on vähän semmoista yhden naisen inside tsoukkia seassa koska en koe itseäni oikeasti kummaksikaan, enkä erityisen vanhaksi. Ikälukemani ei oikeastaan avaudu henkisellä tasolla minulle millään tavalla, ei tunnu todelliselta. Mutta näinhän varmaan aika moni muukin viisikymppinen kokee. Kroppa ehkä hajoaa alle, mutta mieli on ikinuori. Hah.

***

Nythän taatusti on niin että evoluutio karsisi kyllä pois kaiken oikeasti haitallisen, sillä heikot sortuu elontiellä. Jokaisella "muka" normista poikkeavalla on alunperin täytynyt olla oma tarkoituksensa, oli sitten homo, assi tai väärään joukkoon ängettynä jotenkin "väärän" värinen. Enemmän pitäisi varmasti bongata mahdollisuuksia, kuin uhkia. Tai jos mikä milloinkin ominaisuus on automaattisesti haitta, niin silloin olemme haittalaji koko hela laji. (Ja niinhän tietysti olemmekin, noin luonnon kannalta katsottuna.)

[Melodious Oaf]

^ Mä lähden kyllä nyt aika vittumaisesti sukupuolittamaan tätä asiaa:

En ole lukenut kertsin mainitsemaa kirjaa ADHD:sta, mutta olen tehnyt sellaisen havainnon, että... usein naiset ovat avoimempia sellaiselle, että joku jakaa jotakin omaa kokemustaan ja näkökulmaansa, ja että siitä voi saada lohtua ja vinkkejä ja inspiraatiota. On hyvä että tietää, millaista kaikkea voi ylipäätään olla.

Miehet taas suhtautuu ehkä jääräpäisemmin siihen, että ei nyt kukaan voi sanoa että mulla olis joku ADHD tai autismin piirteitä tai muuta Ja tollanen kirja jossa on sekaisin omaa kokemusta ja tietoa ADHD:sta on hiton ärsyttävä ja lässyttävä ja niin pois päin.

Kun puhutaan vaikka ADHD:sta, niin julkisuudessa nousee esille sellainen tosi pehmeän tarinallinen, kokemuksellinen ja positiivisuutta korostava näkökulma. On tällaisia kirjoja kuin "Supervoimani ADHD", mutta joku ehkä kaipais sitä ennemmin jotain täysin kuivakan asiallista tekstiä, missä selostetaan että näin tää homma toimii, tällainen on diagnoosiin johtava prosessi, tällaisia ovat lääkkeet ja tällaisia niiden vaikutukset -- ja niin edelleen semmonen täysin koruton tietopaketti vaan adhd:sta ja semmosista käytäntöön ja erilaisiin prosesseihin liittystä tiedoista, mitkä jotkut taas omaksuu sieltä täältä ja osin kavereiden, tuttavien sun muiden kokemuksista.
    Tän tyyppinen on jossain määrin esimerkiksi Adhd-käsikirja.

Tiedostan että sukupuolittaminen on tavallaan tyhmää ja joitakin provosoivaa, mutta mun mielestä esimerkiksi noissa adhd:ta käsittelevissä kirjoissa jonkin verran näkyy se, että naisnäkökulma on yliedustettuna. Onhan eri ihmisten käsittelytavat kyllä keskenään hyvin erlilaisia, ja jonkun terapeutiksi kouluttautuneen kokemusasiantuntijan näkökulma on tietysti täysin eri kuin psykiatrian ammattilaisen, oli sitten kyse miehestä tai naisesta.

Mutta tolleen nopeasti kun vilkaisin, niin Adhd-käsikirjan nimenomaan miesten kirjoittamista tai toimittamista luvuista löytyy sellaista ainakin joillekin nuorille aika olennaista tietoa mm. aiheista "adhd ja asevelvollisuus", "adhd ja ajokortti" "adhd ja työelämä" ja vielä erillinen luku diagnoosin sosiaalisista ulottuvuuksista missä problematisoidaan ja käsitellään asiallisesti juuri semmosia asioita, mitä mun käsityksen mukaan pojat enemmän kelailee ja mitä ne kyseenalaistaa jotenkin "ankarammin" kuin tytöt.

Mulla on jopa vähän sellainen mielikuva, että tytöt ja naiset olis jossain mielessä parempia kerryttämään tietoa ja ymmärrystä sellaisen kokemusperäisen ja osin anekdotaalisen aineiston nojalla, valikoimaan sieltä luottavaa tai hyödyllistä asiaa ja aktiivisesti etsimään itselle sopivaa lähestymistapaa ja semmosta, mikä itselle toimii ja puhuttelee ja niin pois päin.

Usein tytöillä ja naisilla on vähän enemmän tapana kerätä tietoa erilaisista toimintatavoista ja erilaisista ihmisten elämänpoluista ja kokemuksista, ja niille selviää tietyllä tapaa hirveän luonnostaan jotkut sellaiset asiat, mitä miehet tai pojat jää yksinään pähkäilemään tai josta ne repii pelihousunsa että vittu mitä paskaa ja en usko ja ihan älytöntä hapatusta.

Ja ei se haittaa, jos joku ärsyyntyy tästä sukupuolittamisesta ja siihen liittyvästä yleistämisestä

[Norma Bates]

Toivottavasti kukaan ei nyt kuvittele että tämä on joku neuropoikkeavuusketju, kun pointtini oli tämä ihan minä tahansa kategorian itsensä lokerointi... Mutta tämä linkki jonka juuri eilen lueskelin tuntui puhuvan asiaa:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/04/21/pop-kulttuuri-antaa-autismista-vaaran-kuvan

Ensinnäkin epäsosiaalisuus: se on Pättiniemen mukaan haitallisimpia autismiin liitettyjä leimoja. Autismin diagnostiikkaan ei kuulu epäsosiaalisuus, vaan sosiaaliset vaikeudet.

- Epäempaattisuus on julma stereotypia. Se johtaa siihen, että autisteja pidetään tunnekylminä. Monet ovat kuitenkin suorastaan ylitunteellisia, sanoo Pättiniemi, omien sanojensa mukaan "ylisosiaalinen hölösuu".

...

Toinen stereotypia on, että autismiin liittyy aina poikkeuksellisia kykyjä. Benedict Cumberbatch on esittänyt Sherlock Holmesin lisäksi myös matemaatikko Alan Turingia. Kulmikas ja erakkomainen hahmo pelastaa koodinmurtokyvyillään tuhansia henkiä toiseen maailmansotaan sijoittuvassa Imitation Game –elokuvassa. Silta-sarjan lahjakas poliisi Saga Norén on hukassa ihmisten seurassa. The Big Short -elokuvassa nerokkaalla salkunhoitajalla Michael Burrylla on vaikeuksia katsekontaktin kanssa.

Todellisuudessa tällainen niin sanottu savant-autismi on harvinaista. Esimerkiksi Asperger-henkilöiden älykkyys on yleensä tavanomaisella tasolla, sanoo Oksanen. Pättiniemen mielestä käsitys ei ole ongelmallinen vain tieteen kannalta.

- Tällöin helposti näytetään autistit jonkinlaisina sirkuseläiminä.

Ja lisää linkissä. Aloin ajattelemaan että onhan se aika vastenmielistä kun joku taho ikäänkuin ylhäältäkäsin maalailee muotokuvaa siitä millainen jonkin tietyn lokeron ihminen on tai hänen olisi syytä olla. Ehkä tätä kautta minun on sitten helpompi ymmärtää vaikkapa "ruskeiden tyttöjen" taikka muunsukupuolisten kestovitutusta, joka kieltämättä on vähän ärsyttänyt, että eikö ihmisillä muuta tekemistä ole kuin keuhkota siitä miten heitä kokoajan sorretaan.

Voin kuvitella senkin että siellä lokeron sisälläkin voi kyllästyä siihen että kovaäänisimmät lokeroituneet yrittävät päättää kaikkien muidenkin samaan lokeroon päätyneiden puolesta että mikä se meno siellä lokerossa on. Ja kyllä, miellän sen että vähän turhan usein ne päättäjät tänäpänä ovat naisia. Ehkä naissukupuoleen uppoaa kuin veitsi voihin kaikenlainen psykohömppä ja sitten sitä aletaan saarnata "pyhää sanomaa" että miten kuuluu olla & kokea. Ja se kokemus voikin sitten miehillä olla ihan eri. Tottavieköön se on ollut minulla monta kertaa eri, ja minä en edes ole mies.

[Karikko]

Ihmiset tuntuvat usein rakastuvan diagnoosiinsa. Ymmärtäähän sen, että huojentaa kun saa nimen asialle joka on pitkään kalvanut ja josta ei ole ennen tolkkua saanut, mutta se tuntuu jatkuvan monilla ihmisillä liian pitkään. Esimerkiksi joku Mind Pride tuntuu itsestäni vääränlaiselta touhulta. Minä nyt inhoan muutenkin kaikkea julkista riekkumista, mikä voi vaikuttaa asiaan.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/10/12/mind-pride-tapahtuma-kerasi-helsingin-keskustaan-lahes-400-ihmista

Ei ihminen ole yhtä kuin sairautensa tai vammansa. Eikä ADHD taida olla supervoima, vaikka niin kyltissä lukeekin.

Ihmisillä on tarve samaistua johonkin ja jotkut diagnoosit voivat vaikuttaa siihen miten itseään tulkitsee.

Monet sairaudet ovat muokkaavat käyttäytymistä ja aiheuttavat sellaisia oireita joita ei voi mitenkään estää, kuten kehitysvammaisilla.

Vaikka ihminen ei ole yhtä kuin sairautensa, ovat ne silti ihmisessä monesti fysikaalisina (biologisina oireina) olemassa.. Varmaan on paljon myös siitä kiinni miten niihin suhtautuu, joillakin on tapana vahvistaa niitä omassa elämässään, kuten "johannes surkeella" joka tarinoita kertoessaan muisti aina sano, niin minulle surkeelle kävi, tai sellainen surkee minä olen..

Tai Niilo-Yli-vainiolla.- "Vähäisimmistä vähäisin herramme palvelija". (Hän muuten uskoi, että "taivas on jossain hieman maan ulkopuolella, ikuisine paratiisineen- kertoi kirjassaan)

[MrKAT]

Staattiset lokerot: juuret, pakolaisuus, ihonväri (perus), Asperger, luonne, synnynnäiset taudit(esim. sydänvika, kystinen fibroosi), D1, raiskattu, koulukiusattu, homous

Dynaamiset lokerot: puolueväri, varakas/köyhä, lihava/laiha, rusketus, sydänpotilas (kunnes tervehtyy),  D2 (osa paranee)

[Norma Bates]

Itsensä lokeroimisen hinku taitaakin käydä käsi kädessä sanoisinko ei-terveenä/normaalina olemisen kulturisoinnin kanssa. Tästähän yhtenä esimerkkinä on jo tullut todettua että kuurot vanhemmat saattavat kieltää lapseltaan kuuloimplantin koska se muka dissaa "kuurojen kulttuuria".

Assien kulttuurista en vielä ole kuullut, mutta kuulin eräältä taholta että lievästi autistiset (ex-Aspergerit siis) ovat alleviivanneet niin pontevasti sitä että autismi on vain ominaisuus eikä sairaus, että pahasti autistiset uhkaavat jäädä ilman apua. Välittömästi minulle tuli mieleen vertaus että on vähän kuin sokeat jäisivät hunningolle koska värisokeat enimmäkseen pärjäävät elämässä.

Epäilen itse että Asperger-diagnoosin "lopettaminen" ei johda mihinkään hyvään. Tosin luulin että kärsijöinä olisivat assit, koska jos pitää ilmoittaa kuuluvansa autismijatkumoon, kuulostaa vähän kuin vaadittaisiin myöntämään että on idiootti. Mutta enemmänhän tässä tosiaan oikeasti vammaksi asti autistiset kärsivät, jos ex-assit pitävät puoliaan ja saavat väänneltyä asiat niin että autismiin ei saa puuttua millään tavalla, koska se on ominaisuus.

[Toope]

Itsensä lokeroimisen hinku taitaakin käydä käsi kädessä sanoisinko ei-terveenä/normaalina olemisen kulturisoinnin kanssa. Tästähän yhtenä esimerkkinä on jo tullut todettua että kuurot vanhemmat saattavat kieltää lapseltaan kuuloimplantin koska se muka dissaa "kuurojen kulttuuria".

Assien kulttuurista en vielä ole kuullut, mutta kuulin eräältä taholta että lievästi autistiset (ex-Aspergerit siis) ovat alleviivanneet niin pontevasti sitä että autismi on vain ominaisuus eikä sairaus, että pahasti autistiset uhkaavat jäädä ilman apua. Välittömästi minulle tuli mieleen vertaus että on vähän kuin sokeat jäisivät hunningolle koska värisokeat enimmäkseen pärjäävät elämässä.

Epäilen itse että Asperger-diagnoosin "lopettaminen" ei johda mihinkään hyvään. Tosin luulin että kärsijöinä olisivat assit, koska jos pitää ilmoittaa kuuluvansa autismijatkumoon, kuulostaa vähän kuin vaadittaisiin myöntämään että on idiootti. Mutta enemmänhän tässä tosiaan oikeasti vammaksi asti autistiset kärsivät, jos ex-assit pitävät puoliaan ja saavat väänneltyä asiat niin että autismiin ei saa puuttua millään tavalla, koska se on ominaisuus.

Jos kuuroilla tai sokeilla vanhemmilla on lapsi, heillä on velvollisuus taata mahdollisimman paras tulevaisuus lapsilleen = ei kuurona tai sokeana.
Joskus joku lyhytkasvuinen sanoi, että hän haluaa lyhytkasvuisia jälkeläisiä. Ei pitäisi = lasten tulisi olla terveitä.
Jos et vammaisena halua terveitä lapsia = sinun ei pitäisi hankkia lapsia ylipäätään!

Ymmärrän ongelman, mutta älkää kostako lapsillenne! Älkääkä (vammaiset vanhemmat) marttyyriutuko yhteiskunnallisesti, koska lapset ovat tärkeämpiä kuin te!