Itsensä lokeroiminen

[Norma Bates]

Jiri Keronen:

Tiesittekö, että länsimaissa sukupuolidysforian kuva on muuttunut? Aikaisemmin sukupuolidysforiasta, eli biologisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin ristiriidan aiheuttamasta ahdistuksesta, kärsivät pääasiassa miehet ja se oli hyvin marginaalinen ilmiö. Siitä kärsi ehkä noin promille miehistä.

Viime vuosikymmenen aikana tämä on muuttunut radikaalisti. Tapausten määrä on kasvanut länsimaissa vähän maasta riippuen satoja tai jopa yli tuhat prosenttia ja nykyään hoitoihin hakeutuvat pääasiassa nuoret tytöt ja naiset. Erikoista on myös se, että siinä missä sukupuolidysforiasta oli aikaisemmin merkkejä jo hyvin nuorella iällä ja nuo merkit jatkuivat läpi koko elämän, niin nykyään yhä useampi tapaus on sellainen, että tyttö kehittää sukupuolidysforian spontaanisti ja ilman minkäänlaisia varhaisempia merkkejä.

Tätä ilmiötä on pohdittu sekä Suomessa että ulkomailla. Sitä on verrattu anoreksiaan. Ilmiö tarttuu samaan tapaan kuin anoreksia, eli tytöt yllyttävät toisiaan siihen, kerääntyvät omiin ryhmiinsä kannustamaan sukupuolidysforiaan ja kuplautuvat siten, että kaikki epäilykset heidän identiteeteistään ja jopa heidän omat epäilyksensä transidentiteetistä lytätään "transfobiana". Oikean, aidon transsukupuolisuuden (jonka olemassaoloa en kiellä) rinnalle on syntynyt eräänlainen muotitranssukupuolisuus, joka kohdistuu kasvavissa määrin tyttöihin.

Tämä on valtava ongelma. Oikean transsukupuolisen kohdalla on huomattu, että transitiohoidot voivat parantaa elämänlaatua, vähentää itsetuhoisuutta ja muutoinkin helpottaa elämää. Jos taas transsukupuolisuuden ja sukupuolidysforian tunne johtuu jostain muusta, kuten ahdistuksesta, masennuksesta tai sosiaalisesta tarttumisesta, niistä on valtavasti haittaa.

Monille näistä tytöistä aloitetaan hoidot, joissa heille annetaan hormoneja tai tehdään leikkauksia. Hormonihoidot ja leikkaukset aiheuttavat pysyvää vahinkoa, kuten muutoksia kehoon, kyvyttömyyttä elää ilman ulkopuolista lääkitystä ja hedelmättömyyttä. Monien tyttöjen elämä on jo tuhoutunut transepidemian vuoksi. Mitä laajemmaksi ilmiö kasvaa ja mitä enemmän näitä hoitoja tehdään nuorille tytöille, sitä enemmän tulemme näkemään näitä traagisia ihmiskohtaloita.

Yhteiskunnan olisi hyvä tiedostaa laajamittaisemmin, mistä ilmiöstä on kyse. Etenkin nuorten tyttöjen mielenterveys on länsimaissa romahtanut, eikä se helpotu sillä, että usein väliaikaisia ongelmia hoidetaan - yhä vahvemmin yhteiskunnan hyväksyessä - pysyvillä leikkauksilla. Transpandemia tappaa ja tuhoaa nuoria tyttöjä.

***

Ylläoleva siis lainaus. Itse lähtisin miettimään että onko naisena olemisen rooli, siis lokero, tehty niin tympeäksi että tytöt kaihtavat sitä vimmaisesti? Jos ei halua olla kotkottava meikattu vaateteline, pitää käydä omankehon kimppuun että pieninkin mahdollisuus kakkosluokan ja bimbojen sukupuoleen identifioimiseen mitätöityy?

[MrKAT]

Autisteista, autismista päivitettyä tietoa ja käsitteitä, uusia sanoja.
(Lähde HS 4.6.2023 jonka Koski tiivisti).

1. Autismi ei ole sairaus tai häiriö:
Yritetään nyt vielä tiivistää: mitä Marjut Ollitervo haluaisi, että ihmiset ymmärtäisivät autismista?
"Että se ei ole sairaus tai häiriö, vaan biologisesti erilainen neurotyyppi. Ja yhteiskunnallisesti autistit ovat syrjitty vähemmistö, kuten vaikka seksuaalivähemmistöt."

2. Meltdown ja maskaaminen:

Viime syksynä Suomen autismikirjon yhdistyksen hankkeessa koottiin sanasto, jossa ehdotetaan vaihtoehtoja autismiin liittyville leimaaville ilmauksille.
Sanastosta löytyy esimerkiksi ylikuormituksesta johtuvaa tunneromahdusta kuvaava sana melttari (meltdown) ja maskaaminen (masking), jossa autisti pyrkii välttämään autistityypillistä käytöstä, eli mukautuu neurotyypillisen yhteiskunnan vaatimuksiin.

...
5. Allismi ja allistien konventiot:

Marjut Ollitervo on sitä mieltä, että ymmärtääkseen, mitä autismi oikeastaan on, täytyy ensin ymmärtää, mitä on allismi.
Anteeksi, siis mikä?
Allismi on neurotyypeistä se, jota suurin osa väestöstä edustaa, eli sananmukaisesti ei-autistit. Sana on esimerkki kansainvälisen autismiliikkeen ajamasta monimuotoisesta kielenkäytöstä. Se lisättiin äskettäin Cambridgen yliopiston sanakirjaan.

"Autismin diagnoosikriteereissä lukee, että autismiin kuuluu jäykkiä rituaaleja. No, ihan samalla tavalla allistit sellaisia toteuttaa, mutta heidän jäykät rituaalinsa on normalisoitu. Otetaan esimerkiksi joulunvietto. Ihmiset stressaa sitä tosi paljon, vaikka kukaan ei pakota viettämään joulua. Mitään pahaa ei tapahdu, jos ei koristele kuusta."
- https://johanneskoski.medium.com/autismi-adhd-ja-min%C3%A4-30399d07ca95

Niin muuttuu maailma, ennen "nentti" tarkoitti neurotyypillistä(neuro-typical, NT),
nyt ne on "allisteja".(engl. allistic [people]). Eli ei-autisteja, "normaaleja".

[Xantippa]

Ylläoleva siis lainaus. Itse lähtisin miettimään että onko naisena olemisen rooli, siis lokero, tehty niin tympeäksi että tytöt kaihtavat sitä vimmaisesti? Jos ei halua olla kotkottava meikattu vaateteline, pitää käydä omankehon kimppuun että pieninkin mahdollisuus kakkosluokan ja bimbojen sukupuoleen identifioimiseen mitätöityy?

Hämmentävää päätyä olemaan Jiri Kerosen kanssa samaa mieltä. Tuota, mitä Norma sanoo, olen miettinyt itsekin.

Yhdessä vaiheessa olikin puhetta paljonkin siitä, että on ok olla tyttö. Että tyttöjen kiinnostuksen kohteet ovat aivan yhtä tärkeitä ja olennaisia kuin poikienkin, jne., mutta tämä puhe ei  kamalasti saanut tulta allensa ja viimeistään se tukahtui me too-alle. Ei pidä nyt ymmärtää väärin: me too oli ja on olennainen asia/liike/ilmiö, miksi sitä kutsummekaan, mutta valitettavasti se onnistui vahvistamaan stereotypiota lähes yhtä paljon kuin murtamaan niitä. Eli jälleen kerran esittämään naiseuden ja etenkin nuorten naisten naiseuden asiana, joka helposti yhdistetään uhriuteen, alistettavuuteen ja vastaaviin asioihin.

Toinen juttu, joka nousi mieleen näistä erilaisista pride-tapahtumista (joita kannatan ilman muuta, sanottakoon sekin disclaimer), liittyy myös siihen, mitä Norma sanoi äänekkäimpien voimasta, eli siitä, että samahan se on, mikä taho pyrkii ottamaan äänivallan itselleen. Minua hieman nykyään haittaa ajatus siitä, että kaikkia näitä pride-juttuja pyritään edelleen kumminkin perustelemaan prosenteilla ja sillä, että kyllä tämä nyt on yleisempää kuin kuvittelettekaan, niin ja näin prosenttia on tällaisia.

Miksi oikeastaan, koska kyllähän nykymaailmassa oikeasti sillä yhdelläkin prosentilla pitäisi olla oikeus elää täysin tasa-arvoista elämää sen 99 prosentin tavoin.

Lisäksi kuulostaa todella hurjalta, jos oikeasti puolet kansasta kärsii jonkun sortin mt-ongelmista. Silloin tätä asiaa ei kyllä enää auteta muutaman sadan hengen kokoontumisella. Silloin meillä on käsissämme ihan aito kriisi.

T: Xante

[Norma Bates]

Mietiskelin puolestani MrKATin kommenttia. Toivon todellakin ettei neuropoikkeavia valita seuraavan vouhotuksen aiheeksi. Jos niin tapahtuu, en sano enää missään olevani Asperger-piirteinen tai lievästi autistinen. Teen myös rohkean oletuksen että äärimmäisen ekstrovertteja "pönnejä" ehkä lukuunottamatta assi-ihminen ei tasan taatusti halua että häneen kohdistuu koko kansakunnan katseet. Yök!

Olen toki minäkin itsestäni somessa ääntä pitänyt. Liikaakin. Mutta livenä en sellaista huomion määrää halua, millä netissä piristän päivääni.

Mutta se siitä, ja ihmettelen kyllä todella miten neuronormaalit eivät tajua kaavoittuneisuuttaan. Erityisen ärsyttävinä nämä utelut mitä sulle kuuluu, miten voit, mites sun aamu/viikko/vuosituhat on lähtenyt käyntiin, ja kammotuksen kammotus "mitä sulle?" Pari kertaa töräyttänyt että quatro statsioni, ja nettideittimiehet on pihalla kuin lumiukot.

Vai lieneekö tuo nyt sitten neuronormaalia, edes. En tiedä ja alkoi väsyttää.

[Karikko]

Mietiskelin puolestani MrKATin kommenttia. Toivon todellakin ettei neuropoikkeavia valita seuraavan vouhotuksen aiheeksi. Jos niin tapahtuu, en sano enää missään olevani Asperger-piirteinen tai lievästi autistinen. Teen myös rohkean oletuksen että äärimmäisen ekstrovertteja "pönnejä" ehkä lukuunottamatta assi-ihminen ei tasan taatusti halua että häneen kohdistuu koko kansakunnan katseet. Yök!

Olen toki minäkin itsestäni somessa ääntä pitänyt. Liikaakin. Mutta livenä en sellaista huomion määrää halua, millä netissä piristän päivääni.

Mutta se siitä, ja ihmettelen kyllä todella miten neuronormaalit eivät tajua kaavoittuneisuuttaan. Erityisen ärsyttävinä nämä utelut mitä sulle kuuluu, miten voit, mites sun aamu/viikko/vuosituhat on lähtenyt käyntiin, ja kammotuksen kammotus "mitä sulle?" Pari kertaa töräyttänyt että quatro statsioni, ja nettideittimiehet on pihalla kuin lumiukot.

Vai lieneekö tuo nyt sitten neuronormaalia, edes. En tiedä ja alkoi väsyttää.

Ylen teemalta tuli eilen ohjelma tanskalaisista autisteista. Ihan mielenkiintoinen. Siinä sanottiin, että oikeastaan kaikissa ihmisissä on hieman autistisia piirteitä, joillakin vain on niitä liiaksi, jolloin ne haittaavat arkipäiväistä elämää.

Mielenkiintoisia ovat myös ne poikkeukselliset kyvyt joita monilla on.

[Norma Bates]

Idis sopisi kyllä minulle mainiosti, että kaikilla on näitä piirteitä. Ihan kuten kaikilla on silmämunat, mutta joillakin ne vaan venyy myopiaan asti.

[Melodious Oaf]

Olen siinä käsityksessä, että monesti itsensä lokeroiminen voi olla tietyssä vaiheessa hyödyllistä.

Sanotaan vaikka että joku lokeroi itsensä yhtäältä autismipiirteiseksi ja toisaalta demiseksuaaliksi. Kun elämme eräänlaista tietonkantojen aikaa, tällaiset käsitteet toimivat eräänlaisina hakusuodattimina. Niiden kautta voi löytää tietoa hyvin monenlaisista asioista sekä toisaalta yhteisöjä ja muita ihmisiä, joita askarruttavat samanlaiset jutut.

Kyllä ihminen ilman muuta voi tällaisilla luokitteluilla myös liiaksi rajata ja ohjata omaa elämäänsä ja itseymmärrystään. Silloin voi käydä niin, että tieto itseä kiinnostavista ja oman elämän kannalta relevanteista teemoista tulee pelkästään tai lähes pelkästään tiettyjä kanavia pitkin sikäli, että jos asioista kirjoitetaan näkökulmasta "autismipiirteisyys" tai "demiseksuaalisuus", se ehkä rajaa perspektiiviä ja olisi mahdollista puhua täysin samoista jutuista muullakin tavalla — sekä vielä kokea yhteisymmärrystä ja yhteyttä niiden tiimoilta sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä kyseisistä nimikkeistä tai eivät koe niitä omikseen.

Tarkoitan sitä, että tällaiset identiteettinimilaput ja muut voivat tietyssä vaiheessa kaventaa sitä valtavaa tiedon tulvaa, joka meillä koko ajan on netin ja muun kautta ulottuvilla, ja se voi olla ihan hyväkin jossain kohtaa tai tietyssä elämänvaiheessa.

Mutta samalla noi kaikki asiat on sellaisia, että kun saa tietoa ja on uteliaisuutta ja suhtautuu omaan kokemukseen ja muidenkin kokemuksiin ja elämään ylipäätään avoimen uteliaasti, monesti se menee niin, että ei ne ihmisten lokeroinnit ja erottelut sitten jossain vaiheessa enää puolla paikkaansa muuta kuin niin että ne palvelee sitten juuri jotain tiettyä tarkoitusta eikä ole mitään universaaleja avaimia kaikkeen.

Neurologisista poikkeavuuksista esimerkiksi olen sitä mieltä, että jos lukee kirjallisuutta tai muuten seuraa luovien alojen touhuja, tosi paljonhan siellä on havaittavissa jonkinasteista erikoisuutta. Ja loppujen lopuksi kaikilla ihmisillä itsetuntemuksen syventyminen vie oman yksilöllisyyden ja kaikenlaisten oikkujen ja ihmisten välisten erojen ja opittujen tapojen ja selviytymiskeinojen äärelle.

Kiinnostavampaa kuin rakentaa voimakasta raja-aitaa siihen että joku joko on autismipiirteinen tai sitten ei, on lopulta nähdä se niin, että kaikki ihmisethän on hyviä jossain ja erilaisia ja olennaista on vaan se että yrittää rakentaa sellaista elämää joka toimii ja johon on tyytyväinen.

Saattaa olla että parempaa elämää voi olla se että elää sellaisten ihmisten kanssa joista voi hyvin ja joiden kanssa asiat sujuvat kauheasti välittämättä siitä, ovatko he samanlaisia tai innostuneet juuri samoista lokeroinneista kuin mitkä itselle ovat jossain kohtaa olleet valaisevia.

Jos hengailis nimenomaan ihmisten kanssa sillä perustella, että kaikilla on joku sama diagnoosi tai he ovat kiinnostuneita samoista diagnooseista tai muista nimilapuista, ei se varmaan useimpien ihmisten kohdalla tee rikkaampaa tai parempaa elämää.

Jollain tapaa mulle ideaali on se, että ei torju niitä luokitteluja tai suhtaudu niihin liian kammoisesti tai pelkäävästi, koska se taas usein... no. Se voi olla omalla tavallaan nihkeä asenne ja silloin ei ole kovin vastaanottavainen, tai voi olla että joku itseymmärryksessä perustuu sellaiseen ettei se sitten kestä lähempää avointa tarkastelua. Joko pitää kiinni jostain nimikkeistä tai ei hyväksy että sellainen voisi jossain määrin päteä omalla kohdalla.
   Mutta samalla silleen että ei tollaset nyt lopulta ole kaikki kaikessa vaan ne on vaan hahmotustapoja jotka voi antaa jotain. Eikä elämää silti niillä voi elää vaan ne on vaan enemmän tai vähemmän hyödyllisiä kuvauksia.

Yllä sanottu ei päde niin hyvin silloin jos puhutaan tosi voimakkaasta autismipiirteisyydestä joka aiheuttaa voimakasta haittaa ja tarvitsee tosi paljon tukea. Vaikka kyllä siinäkin voi joskus olla hyödyllistä ettei kaikki pyöri vain sen ympärillä.