Vaikeita kysymyksiä (ehkä)

[Jaska]

^
Etsi netistä. Ehkä viiden euron hujakoilla. https://kapylanmerkki.fi/verkkokauppa/?lang=fi&group=96&id=10666

[Hayabusa]

Seuraava vaikea kysymys. Miten aloittaisitte tämän tyyppisen asunnon muuttamisen pysyvästi normaaliksi siistiksi asunnoksi?

Tilanne on jossain määrin tuttu jopa henkilökohtaisessa elämässä - kaikenlaista saattaa joskus tarvita...

Kuten Hippi kirjoitti, tärkeää on kokonaisvaltainen muutos, jossa oleellista on estää lisäkrääsän kerääntyminen. Ensimmäinen askel on, että jos jotain uutta hankkii, niin samalla heittää pois - siis ihan oikeasti pois kämpästä - vastaavan määrän jotain vanhaa.

Poisheittämisessä auttaa, jos pystyy raivaamaan jonkin pysyvästi tyhjän alueen, vaikkapa pöytän tjms. Sitä voi käyttää tilapäisenä lajittelualueena, jonka kautta poistettavat kandidaatit joko heitetään pois tai palautetaan varastoon. Kun sama kandidaatti käy riittävän monta kertaa lajittelualueella, se lopulta päätyy poisheitettäviin. Tärkeää on, että lajittelun päätteeksi lajittelualue tyhjennetään täydellisesti ettei siitä synny uutta varastoa.

Prosessi on hidas, mutta niin kaikki todelliset muutosprosessit ovat.

[kertsi]

Kyllähän niissä kussakin on oma tarina takana, miten ihminen on tuohon jamaan ajautunut, että mitään ei voi heittää pois ja ja lisää "tarpeellista" tuntuu siunaantuvan kuin itsestään. Minusta tuo näyttäytyy hiukan samanlaisena kuin se itsensä suojeleminen ahmimisen avulla sairaalloisen lihavuuden taakse. Ruoka ja tavara molemmat saavat pahan olon pois ja tekevät edes hetkeksi onnelliseksi.

Siivous on kuin lihavuusleikkaus. Hetkellinen apu, jos ei samalla pitempiaikasen terapian avulla työstetä niitä ongelmia, jotka tekevät tuon vääränlaisen suhtautumisen tavaraan tai ruokaan. Jos niitä aluperäisiä sairastumisen syitä saada hoidettua, tilanne palaa entiselleen.

Aivan tärkeintä on saada jotain apua niihin syihin - ja siihen ehkä jopa psykiatriseen perussairauteen -, jotka johtavat hoardaamiseen. Muutoinhan tilanne tosiaankin palautuu samanlaiseksi kaaokseksi aika pian, vaikka kämpän saisikin kuntoon. Olettaisin, että terapiassa pureudutaan niihin tarpeisiin, joita yrittää hoardaamalla tyydyttää, ja niihin tunteisiin, joita yrittää hoardaamalla tukahduttaa. Varmaankin yritetään etsiä keinoja itselääkitä esim. ahdistusta (jos siitä on kyse) muilla, terveellisemmillä tavoilla.

Noissa jenkkiläisissä tv-ohjelmissa henkilöt saavat käsittääkseni sekä laajamittaista psykiatrista apua että suuren joukon ihmisiä (sukulaisia, naapureita, vapaaehtoistyöntekijöitä), jotka auttavat käytännön raivauksessa kertarysäyksellä tai ainakin muutamassa päivässä.

On mahdollista, että se raivaus itsessäänkin voisi auttaa psyykkien kuorman vähentämisessä, tai siis se lopputulos pikemminkin. Sen sijaan se raivauksessa tarvittava psyykkinen energia, mikä menee tuhansien päätösten tekemiseen tavaroista (heitetäänkö pois? myydäänkö? lahjoitetaanko jonnekin? säilytetäänkö - ja MIKSI?), on sen sijaan varmaan todella uuvuttava, mutta toisaalta palkitsevaakin. Päätöstenteossa voi harjaantuakin, ja se voi alkaa sujua paremmin urakan kuluessa, väittävät jotkut.

Jos ei ole suuria apujoukkoja ja joutuu aivan yksin tuollaisen hanskaamaan, niin kai siinä pitää vaan aloittaa jostain, ihan mistä tahansa. Esimerkiksi ensin kulkea jätesäkin kanssa ja poistaa roskaksi määriteltävää. Tässä roskien identifioimisen, ja erottaminen "aarteista", voi auttaa topakka ns. valvova silmä, eli toinen ihminen. Mieluusti vähän vieras, sillä silloin on hieman vaikeampaa perustella jotain roskaksi luokiteltavan säilyttämistä.

Sitten kun esimerkiksi haisevat ruoantähteet, homeiset paperit ja tekstiilit, puhkikuluneet kengät tms. tai korjauskelvottomat tavarat eli
ilmiselvät roskat on poistettu päällimmäisestä arkeologisesta kerrostumasta, voi olla tarpeen tuo Hayabusan mainitsema sortteeraukseen soveltuva tyhjennetty pöytä. Sen läheisyyteen sortteerausta varten pahvilaatikoit, jotka voi merkata esim. näin:
- pois lahjoitettavat
- myytävät  (yritä pitää tämä pienenä, sillä eivät välttämättä mene kaupaksi)
- säilytettävät muistoesineet  (jos laatikko täyttyy yli äyräiden, ja muistoesineitä on esimerkiksi yksi huoneellinen, tälle kategorialle on pakko tehdä rankkaa karsintaa)
- säilytettävät muut tärkeät esineet
- jonkun toisen ihmisen esineet esim. aikuisten lasten, jotka velvoitetaan hakemaan pois tavaransa
- roskat

Voi myös aloittaa jostain yhdestä pienestä alueesta ja raivata se, ja sitten voi käydä ihastelemassa alueen zenimäistä tyyntä kauneutta, kunnes siirtyy seuraavaan kohteeseen.

Jos on apujoukkoja, he voivat kerätä kaikki yhden kategorian tavarat (yksi kategoria kerrallaan), mitkä näkevät, esim
- vaatteet (näistä usein on helpoin aloittaa)
- kodin tekstiilit
- keittökrääsä
- keräilylajeittain postimerkit, ovenkahvat, tai mitä kukin kerää
- harrastuksiin liittyvät kukin omana kategorianaan
- paperit (kannattaa sortteerata toiseksi viimeiseksi, älä missään tapauksessa aloita tästä)
- muistoesineet ja valokuvat (kannattaa sortteerata viimeiseksi)

[Kopek]

Jos ei ole suuria apujoukkoja ja joutuu aivan yksin tuollaisen hanskaamaan, niin kai siinä pitää vaan aloittaa jostain, ihan mistä tahansa. Esimerkiksi ensin kulkea jätesäkin kanssa ja poistaa roskaksi määriteltävää.

Kun jätesäkki täyttyy, se jää huoneistoon tai pihalle lojumaan, koska ei ole paikkaa, mihin sen voisi viedä. Jos säkillinen roskaa jollakin ihmeellisellä keinolla kuitenkin saadaan poistettua huushollista, jäljelle jää vielä 500 säkillistä. Ja sinä aikana, kun ensimmäistä jätesäkkiä täytetään ja sen vientiä "jonnekin" mietitään, taloon käveleee kolmen jätesäkin verran uutta roinaa. Siivoaminen on täysin toivotonta ellei ongelman alkulähdettä saada korjattua.

Hamstraaminen on kuin alkoholismi. Vaikka se olisi ainoastaan yhdellä ihmisellä perheessä, siitä kärsivät muutkin ja koko talous. Jos asian ottaa puheeksi, alkoholisti/hamstraaja kiistää ongelman raivokkaasti ja alkaa selitellä ja syytellä muita. Ylipäätään ongelman esille ottaminen on varma tapa saada aikaan riita. Siivoaminenkin on aika varma tapa, koska sen yhteydessä tulee sekoitettua "järjestystä", niin ettei tavaroita löydykään, kun pitäisi. Täysin sotkussa oleva kämppäkin on tavallaan järjestyksessä, jos jonkun henkilön muistissa on sisäinen kartta siitä, mitä missäkin on. Hamstraaja on uskomattoman hyvä löytämään tavaroita kasoista, jotka ovat muille pelkkää kaaosta.

Siivoamiseen ei innosta sekään, että yhdestä väärin tehdystä siivouksesta saa kuulla moitteita seuraavat 25 vuotta: "Kun te silloin siivositte, niin sen jälkeen ei ole..."

Perheen "terve" jäsen voi mennä vaikka mihin kurssille tai hoitoon, mutta se ei poista ongelmaa, koska perheen "ei-terve" jäsen jatkaa entiseen malliin tavaran tuomista täydet ostospussit käsivarsissa roikkuen.

Idea testiksi: Joka parhaiten löytää tavaroita, on syyllinen sotkuun.   

[kertsi]

Jos kyseessä on toisesta ihmisestä, ja läheisestä sellaisesta, ehdottaisin, että otat valokuvia koko kamaluudesta, esim. 5 kuvaa. Käännä ne mustavalkoiseksi ja lisää kontrastia, se voi olla tehokkaampaa. Tilaa aika terveyskeskukseen sille ihmiselle - lisäys: hänen luvallaan tietysti -, ja mene hänelle "saattajaksi", valokuvat mukana. Esitä lääkärille valokuvat, ja kysy, miten ihmistä voisi auttaa. Useinhan hoarderkämppä on perin epäterveellinen ympäristö, on pölyä, voi olla monenlaisia ötököitä, sädesientä tai muuta hometta, ja voi olla jopa rottia. Toivon mukaan lääkäri kirjoittaa lähetteen ihmiselle johonkin psykiatrian polille (tai ensialkuun ehkä psykiatriselle sairaanhoitajalle). Ehkä myös sosiaalityöntekijälle, joka ehkä voisi organisoida ulkopuolista apua esim. vapaaehtoisväkeä.

(Toinen vaihtoehto, aika epärealistinen sellainen, on lähestyä jotain dokumenttielokuvan tuottajaa, ja ehdottaa jenkkuiläistyylisen hoarder-ohjelman tekoa.)

Jätesäkeistä pääsee eroon sorttiasemalla, jos on ihan roskaa. Jos jotain käyttökelpoista, esim. kierrätyskeskukset ottavat vastaan, ja voivat jopa hakea kotoa. Harrastusvälinteistöä, askarteluun kelpaavia tarvikkeita voivat päiväkodit ottaa vastaan. Kirjoja voi lykätä kirjaston vaihtohyllylle, tai sairaaloiden tai palvelukeskusten vastaaviin.

[Xantippa]

^

Ei kyllä taida aikuisen taluttaminen hoitoon onnistua ilman suostumusta, jota tuskin tulee, ellei ihminen itse katso olevansa missään ongelmissa. Etenkään nykyisessä tilanteessa, jossa apua ei meinaa löytyä edes sitä itse haluaville.

Olen ymmärtänyt, että tavaran  poisheittäminen ei ole Kopekille itsellekään yleensä mikään mieluinen tehtävä, vaan hänellä myös on taipumus kiintyä tavaroihin ja haluta ne säilyttää. Että sikälikin saattaa olla vaikeaa mennä toisen tavarakasoja hävittämään.

Ongelma on siis hankala.

T: Xante

[kertsi]

En tietenkään tarkoittanut, että väkisin. Mutta toki tarvittaessa lievää painostusta käyttäen. Ihmisellä itsellään on kyllä oltava halu parantua, tai ainakin halu saada muutos asuinoloihinsa, jotta mikään psykiatrinen hoito toimisi. Ja sairaudentuntoakin vaaditaan varmaan, jotta olisi motivoitunut ottamaan vastan sairaanhoitoa.

Tiedän erään ihmisen, joka sai puolisonsa katkaisuhoitoon uhkaamalla avioerolla. Voi olla turhan raju keino, mutta tuossa tilanteessa toimi, ja puoliso sitten raitistui. Olettaisin, että hänellä oli omaakin halua siihen. Jälkikäteen kuulin, että olisi sanonut suostuneensa raitistumaan lastensa takia.

Itselläni oli työn ja tuskan takana, että sain Alheimeriä sairastavan omaiseni terveyskeskukseen. Sitä kautta kuitenkin hän alkoi saamaan apua, esimerkiksi kotihoidon ja viikottaisen päivätoiminnan (2 krt/vko) muodossa, ja myöhemmin erilaisten hoitojaksojen muodossa, ja sitten lopulta hoivakotiin pääsyn muodossa. Mutta se ensimmäinen ja kaikkein ratkaisevin askel oli siis se, että sain vihdoin ja viimein ylipuhuttua hänet terveyskeskukseen lääkärin pakeille.

[kertsi]

Olen ymmärtänyt, että tavaran  poisheittäminen ei ole Kopekille itsellekään yleensä mikään mieluinen tehtävä, vaan hänellä myös on taipumus kiintyä tavaroihin ja haluta ne säilyttää. Että sikälikin saattaa olla vaikeaa mennä toisen tavarakasoja hävittämään.

Ongelma on siis hankala.

Toisen ihmisen (ainakaan kenenkään täysivaltaisen) kamoja ei kyllä tosiaankaan ilman hänen lupaansa voi hävittää. Jokaisen ihmisen pitää saada itse päättää omista tavaroistaan, sillä vain hän tietää, mikä hänelle itselleen on tärkeää ja säilyttämisen arvoista. Toinen ihminen voi tukea ja kannustaa, ja olla "lihasvoimana", eli esimerkiksi kasata yhteen kasaan (pöydälle tai lattialle) läpikäytävät tavarat, ja kysyä tai ehdottaa, olisiko kulloinenkin tavara mahdollisesti roska. Ja se hoarder sitten valitsee kasasta ne, jotka hän haluaa säilyttää (ideaalitapauksessa olisi parempi valita ne, jotka haluaa säilyttää, joiden haluaa olevan osa elämäänsä. Ei siis valita niitä, jotka haluaa poistaa.). Ne valitut tavarat toivon mukaan ovat sellaisia, että ne tuovat iloa omistajalleen, ja parantavat hänen elämänlaatuaan, tukevat sitä elämää, jota tavaran omistaja haluaa elää, jotka tukevat hänen visiotaan onnellisesta ja hyvästä elämästä. Jos hienoja ja säilyttämisen arvoisia tavaroita on niin paljon, että jo pelkkä niiden määrä heikentää omistajansa henkistä ja fyysistä hyvinvointia, silloin ne kokonaisuutena eivät tuo iloa omistajalleen.

Kun tyhjensin omaiseni asuntoa hänen muuttaessaan hoivakotiin, jonne mahtui vain pieni osa tavaroista, oli omaiseni jo siinä kunnossa, että jouduin hänen puolestaan tekemään kaikki päätökset. Se oli ihan älyttömän rankkaa. Helpoimmasta päästä olivat ammattikirjallisuus, joka oli jo vanhentunut, vaikka olikin painavaa roudattavaa. Erittäin vaikeita hävitettäviä olivat ne hänen valmistamistansa kauniista esineistä, jotka eivät kelvanneet sukulaisille, eivätkä menneet kaupaksi nettikirpputorilla. Hänen hoitajilleen kotihoidossa annoin joitakin, ja hänen entiselle opiskelukaverilleen nuoruusajoilta joitakin. Joitakin toin omaan kotiini, ja vain joitakin harvoja päätyi hoivakotiin omaiseni huoneeseen, sillä sinne ei paljon saanut viedä. Sydäntä riipi viedä loput sorttiasemalle. Valokuvakansioita en pystynyt käymään läpi, se urakka on vielä edessä. Ja sitten kun omaisestani aika jättää, joudun tyhjentämään hänen huoneensa kolmessa päivässä, hoivakodin säännöt määräävät niin. Voi tulla rankka kokemus siitä. Omassa kotonani on nyt kaaos jo edellisenkin muuton muuton jäljiltä (omaiseni muuton siis), laatikoita lattioilla aivan liikaa. En ole jaksanut niitä käydä läpi. Huokaus.

[Xantippa]

^

Joo, omastakin roinasta on riesaa, mutta jälkeen jääneiden tavarat onkin sitten toinen juttu. Yhdellä ystävälläni on sama tilanne, muutama läheinen mennyt pienen ajan kuluessa ja tavarat päätyneen ystävän kämppään. Suuri osa on ns. arvotavaraa, eli voi kyllä ehkä saada jotenkin kaupaksikin, mutta oma hommansa siinäkin. Lisäksi tunnesyistä (näin olen tulkinnut) on vaikea henkisesti alkaa kauppaamaankaan. Kuin möisi sen omaisen.

On sitä meillekin erinäisesti tavaraa kertynyt, vaikka on tilanteissa yritetty estellä. Mutta kun kaikki omaiset ottavat jotain, tulee tunne, kuin torjuisi edesmenneen, ellei jotain ota.

Eihän näissä tunteissa mitään järkeä ole, tarkoitan, tuntea nyt syyllisyyttä siitä, että ei tahdo ottaa vastaan tavaraa, jota ei tarvitse tai muuten olisi itse valinnut. Mutta järkihän ei suin surmin ole aina se konetta käyttävä voima.

T: Xante

[kertsi]

Joo, tuollaista semiarvokastakin tavaraa löytyy nyt minunkin kotoani, sellaista, joka pitäisi yrittää myydä. Tyyliin hopeisia kakkulapioita ja pikkulusikoita, vanhoja rahoja jne.. Ei vaan ole löytynyt energiaa tehdä asialle mitään.

[a4]

Paljonko on tämmöisen postimerkin arvo?

Näyttää olevan liikkeellä myös väärennöksiä. 
https://stampforgeries.ca/europe/north-ingria-ingermanland/

[Aasilaulu]

Idea testiksi: Joka parhaiten löytää tavaroita, on syyllinen sotkuun.

Siis että joka löytää merkityksessä että löytää tavarapaljouden keskeltä tai sotkusta huolimatta, vai että löytää jostain muualta jatkuvasti kotiin tuomisen arvoista ns. hienoa tavaraa?

Onhan se tietysti mielenkiintoinen näkökulma, että hamstraamiseen liittyviä piirteitä voi tarkastella myös potentiaalisina vahvuuksina. Eihän sekään tietysti sitä tilanhallinnan ongelmaa poista, mutta kiinnostava ajatus silti.

Onkohan hamstraamisessa kyse jostain tavallista voimakkaammasta tavaraan kiintymisestä? Valtaosa ihmisistähän jollain tavalla kiintyy tavaraan, osa niin että ei haluaisi hankkia mitään tai kiikuttaa kotiinsa mitään, mutta sitten vähitellen kiintyy omistamiinsa tavaroihin, kun ne ovat olleet riittävän kauan käytössä ja palvelleet hyvin. Jotkut taas saavat voimakkaita päähänpistoja, että tarvitsen tämän tai tuon, mutta sitten tavara kuitenkin jää lähes käyttämättömäksi tai innostus on lyhytkestoista. Yleensä näin käy siksikin, että ei vain ole aikaa, ja sitä ehkä haaveilee jostakin vähän hahmottomasta "hyvästä" tai "paremmasta" elämästä, joka sitten kangastuksenomaisesti tuntuu kiteytyvän johonkin hemmetin innostavalta tuntuvaan välineeseen tai tai tavaraan. Pointtina vain, että yleensä tällainen impulsiivinen ihastuminen tai hitaammin lämpenemällä syntyvä kiintymys ja luopumisen vastahakoisuus eivät silti aiheuta niin pitkälle meneviä ongelmia kuin vakavassa hamstraamisessa. Siinä tuntuu, että se koko kuvio ottaa yliotteen ja niin sanotusti jyrää ihmisen alleen. Niin että kyky tavaran sisään kantamiseen kyllä säilyy, mutta sitten kun puhutaan siitä, että kävisi kunnolla läpi ja hoitaisi loppuun, se onkin syystä tai toisesta täysin kohtuuton tai mahdoton ponnistus. Tai sellaselta loukulta se kuulostaa.

[Aasilaulu]

Edellisen lisäksi siinä on kai sekin, enkä tiedä viittasiko Kopek juuri tähän, että jostain syystä sietää tavarapaljoutta tai sotkua niin, että vain mukautuu siihen. Yleensä kai ihmisellä tulee jossain vaiheessa sietokyvyn raja vastaan, kun ei enää löydä tai hallitse sitä kokonaisuutta. Sen jälkeen tulee merkittävästi parempi olo siitä, että karsii ja pelkistää ja miettii tavaroiden paikan niin, että tila myös toimii omiin tarpeisiin nähden hyvin.

Sanoitan tätä nyt kömpelösti, mutta tarkoitan, että onkohan siinä joku sellainen, että ihminen myös joustaa aivan loputtomasti omasta siisteyden, selkeyden ja tilan tarpeestaan? Tai että ei vain kaipaa sitä, että olisi tyhjää tilaa tai siistiä tai tällaista.

[Hippi]

Joo, tuollaista semiarvokastakin tavaraa löytyy nyt minunkin kotoani, sellaista, joka pitäisi yrittää myydä. Tyyliin hopeisia kakkulapioita ja pikkulusikoita, vanhoja rahoja jne.. Ei vaan ole löytynyt energiaa tehdä asialle mitään.

Pieni laatikollinen minullakin on noilta lusikoita, sekä kahvilusikoita että ruokalusikoita, jotka olen aikanaan saanut vuosittain kummitädiltäni aina syntymäpäivänä. En vaan tiedä mitä niille pitäisi tehdä. Olin ne jo kerran heittämässä pois, kun ei niillä ole mitään käyttöä. Ei niitä oikein voi mihinkään huutopistenettiin laittaa. Kuka haluaa lusikoita, joissa on kaiverrettuna toisen ihmisen nimi? Onko sitten metallijäte oikea paikka?

[kertsi]

Jotkut väkertävät jotain itetaidetta pikkulusikoista, korvakoruja, seinäkelloja, lampunvarjostimia yms..
http://amilienunelmia.blogspot.com/2015/04/seinakello-ja-laatikoita.html
Ehkä jokin teeseitse-kirpputori Facebokissa voisi olla sopiva paikka yrittää myydä kaiverrettuja pikkulusikoita?

Ne "omat" kaivertamattomat siis ovat omaiseni peruja, eivätkä oikeastaan edes ole minun. Omaiseni muut tulevat perilliset eivät olleet niistä eikä muistakaan kamoista kiinnostuneita, joten voin periaatteessa tehdä mitä haluan, varsinkin kun siihen asunnon tyhjentämiseen meni yli kuukausi. Se oli aivan älyttömän iso urakka ja täysin palkaton. Ehkä siitä huolimatta tuntuisi pahalta alkaa myydä niitä. Jopa sellainen kin tuntuu vähän pahalta, että käytän hänen jotain keittiökamojaan, vaikka itsehän hän ei niilltä mitään tee enää, kun ei ole keittiötä eikä aivotkaan enää paljon toimi.

---
Toisaalta, jos pitää jotain tavaraa kauemmin kotona, se ikän kuin "maastoutuu", eli sille tulee sokeaksi. Olisi parempi tehdä siis jotain piakkoin, ettei näin kävisi.

Siivousguru Marie Kondon mukaan tavaroita läpikäytäessä on hyvä "herättää" tavarat Ruususen unestaan tälläämällä ne keskelle lattiaa. Ja sieltä sitten noukkien yksitellen ne säilytettävät. Kondon kielenkäyttö on vähän hassua, animistista tai jotain, mutta ymmärrän idean. Jos esimerkiksi yrittää noukkia kirjahyllystään poistettavia kirjoja, sieltä tulee noukittua vain vähän, verrattuna siihen, että kaikki kirjat kasaa lattialle (tai edes pöydälle, jos on selkä liian kipeä kumartelua vaativaan noukkimiseen).