Aika vaikeahan se on muiden ihmisten tunnetiloja tunnistaa, jos ei pysty katsomaan ihmisiä silmiin tai on kasvosokea. Itse en tosin välttämättä ole mikään mallikappale tässä, koska aikoinaan aloin inhoamaan silmiinkatsomista sen takia että "aina" kun yläasteella erehdyin vilkaisemaankaan johonkuhun päin, hän tuntui tulevan kiusaamaan minua. Kun en enää katsonut silmiin, opo haukkui että minusta saa epäluotettavan vaikutelman.
Nykyään mielestäni katson yhtä paljon tai vähän toisten kasvoihin kuin muutkin, kun ollaan sosiaalisessa kanssakäymisessä keskenämme. Mutta ventovieraita kaduilla ja toreilla jne. en mielelläni tuijottele. En kuitenkaan pälyile, vilkuile, enkä tapita maahan. En vain noteeraa ihmisiä, jollei ole ihan pakko. Myöhään illalla kaupungilla olisikin typeryyden huippu pällistellä haastavasti erinäisiä porukoita.
Kasvosokeudessakaan en ole vaikein keissi. Ärsyttävää on että on joitakin ihmisiä joiden kohdalla jään jotenkin "pysyvästi sokeaksi". Esim. taloyhtiömme talonmiehen tunnistan helpommin äänestä kuin olemuksesta.
En ole ihan varma pidänkö ihmisiä välillä vihaisina, vaikka he eivät ole. Ikävä kyllä toka eksä välillä tapasi suuttua kun utelin onko hän vihainen, kun ei puhu mitään. Kun ei kuulemma ollut. Totesi kiukkuisena.
Kai tuo iänikuinen vihaisuuden pelkoni johtui kertyneistä jännitystiloista.
