Persoonallisuushäiriöt

[kertsi]

Psykopatia on epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön äärimuoto.

Ei sentään, ovat kuitenkin hieman eri asioita. Psykopatia ei kuulu varsinaisesti tautiluokitukseen, koska se on samalla sisäsyntyistä ja myös luonteenpiirre, eikä "vain häiriö".

Jauhat paskaa. Psykopatia nimenomaan on persoonallisuushäiriö, sieltä pahimmasta päästä vielä.
Perustelu:
"Psychopathy, sometimes considered synonymous with sociopathy, is traditionally a personality disorder characterized by persistent antisocial behavior, impaired empathy and remorse, and bold, disinhibited, and egotistical traits."
Lähde: wikipedia.

Lisäys. Persoonallisuuhäiriön määritelmään kuuluu lisäksi, että se on parantumaton, krooninen häiriö.
Lähde: https://areena.yle.fi/audio/1-50908986 (Kopekin linkkaama Ruben Stillerin tekemä Taina Kuuskorven haastattelu.)

[Aave]

Ehkä "epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön äärimuoto" oli väärin sanottu. Plokkasin sen varmaan puolivahingossa jostain aihetta käsitelleestä lähteestä, joita samalla myös linkkasin viestiini.

Tautiluokituksesta psykopatia on poistunut sen takia, että se ei nykykäsityksen mukaan ole todellinen luonnossa esiintyvä syndrooma samalla tavoin kuin esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö on. Asiasta kiistellään edelleen ja psykopatialle on viime vuosinakin esitetty uudenlaisia määritelmiä, mutta vaikuttaisi siltä, että kyse on pohjimmiltaan kliinikkojen ja tutkijoiden rakentamasta sellaisten persoonallisuuspiirteiden rykelmästä, joilla nyt vain sattuu olemaan erityisen suuri yhteiskunnallinen ja kliininen merkitys. 

Rautalangasta väännettynä psykopatia poistui DSM:stä koska "antagonistic antisocial" ja "fearless-dominant" eivät etiologisesti liity yhteen (luultavasti ei ole olemassa yhtä etiologiaa tai "taudinsyytä" joka aiheuttaisi molemmat). Joissain ihmisissä ilmenee molemmat, ja on "kätevää" kutsua heitä psykopaateiksi, mutta sellainen ihminen joka on peloton ei ole todennäköisemmin myös impulsiivinen, vaan näiden yhteen liittäminen ja tietyn kokonaisuuden kutsuminen psykopatiaksi palvelee lähinnä sellaista tarkoitusta, että se on erityisen hankala piirteiden yhdistelmä, jolla on katsottu olevan suuri yhteiskunnallinen merkitys vankeinhoidossa ja muutoinkin.

Jos käytetään huonoa suomea ja epäselviä sanoja, niin sillä on käytännön merkitystä, onko "antagonistinen" ihminen myös peloton vai ei. Tämän takia "psykopatia" on edelleen hyödyllinen termi käytännön työssä.

Voi olla, että me puhutaan tässä sillä tavalla ristiin, että Aave tarkoittaa, ettei psykopatiaan liittyvää neurologista poikkeavuutta voi asettaa persoonallisuushäiriön kriteeriksi, koska persoonallisuushäiriöt ovat kehityshäiriöitä jotka syntyvät lapsuuden ja nuoruuden aikana. Keskeistä mun mielestä on kuitenkin etiologian puuttuminen ja se, että ne piirteet ei korreloi sillä tavalla kuin pitäis korreloida, jos siellä olis joku yhteinen syy taustalla. "Häiriö" taas voi ihan hyvin olla synnynnäinen tai sellainen, ettei sitä voida parantaa tai sille tehdä yhtään mitään. Myös neurologisia poikkeavuuksia kutsutaan neurologisiksi häiriöiksi ja kehityshäiriöksi.

Mutta siis... siinä mielessä en väitä Aaveen olevan väärässä, että tota mun käsitystä voi tulkita silleen että psykopatia saattais olla neurologinen poikkeavuus tai neurologinen kehityshäiriö plus persoonallisuushäiriö sellaisella tavalla että "fearless-dominant" ja "antagonistic antisocial" esiintyvät samassa paketissa.

Tämä nyt on tämmöistä, kun alaa todellisuudessa lainkaan tuntematon maallikko lukee jutskia netistä, suomentelee niitä lennosta tuntematta suomenkielistä terminologiaa, ja tekee niistä maallikon johtopäätöksiään. Älä sure, en minäkään ole ammattilainen, mutta tiedän ja ymmärrän taustoja teoreettis-kliinisen määrittelyiden takana.

Edellä kuvailemasi lisäksi on suurta hoidollista merkitystä, onko potilas mahdollisesti psykopaatti vai "vain" epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön omaava. Kansinvälisestä tautiluokituksesta psykopatia poistui lähinnä sen vuoksi, että psykopatian piirteet kuitenkin mahtuvat epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön yleiskategoriaan ja sen vuoksi, että esim. empatiaa on hankala luotettavasti mitata. Robert Hare pyrki säilyttämään sen tautiluokituksessa erillisenä diagnoosinaan mutta sosiologi Lee Robins oli empatian mitattavuuden osalta eri mieltä, ja sairausluokituksesta päättävä työryhmä oli lopulta Robinsin kannalla.

Kannattaa samalla pitää mielessä, että psykopaatteja on nykytiedon valossa kuitenkin vain n. prosentti ihmisistä ja se, että kriminaalipsykologia on oma erityisalueensa, jossa näiden asioiden kanssa setvitään päivät pääksytysten. Sen sijaan satunnaisen normikansalaisen todennäköisyys kohdata psykopaatti on lähes olematon, kuten on aidosti narsistienkin kohdalla. Itse tiedän tasan yhden klassisen narsistin, ja mieluummin olisin tuntematta.

Populaarikulttuurissa näitä kuvauksia kuitenkin on niin paljon (Ja kuvaukset pääsääntöisesti kauhuviihteellisen epätarkkoja), että hyvin kaikki tämmöiset teemat myyvät, ja ihmiset ammentavat niistä mielikuviaan. Sivuhuomiona, että kauhuelokuvat ovat tälläkin hetkellä elokuvateollisuuden tuottoisin genre, joten ilmankos niitä tehtaillaan paljon. Takavuosien elokuvista rikollisesti mielisairaan psykopaatin ehkä onnistunein kuvaus ei suinkaan ole mikään Hannibal Lecter tai Patrick Bateman, vaan Anton Chigurh elokuvassa Menetetty maa. Psykopatologisena kasvutarinana elokuva Poikani Kevin on sekin varsin onnistunut kuvaus.

Sitten on niinkin, että moni pienokainen täällä Suomessakin kasvaa tälläkin hetkellä olosuhteissa, joissa pitäisi kaiken järjen ja ymmärryksen mukaan tulla vaikeasti mielisairaaksi. Joistain syistä näin ei kuitenkaan kaikkien kohdalla käy, vaan omilleen päästyään he pystyvät elämään normaalisti, ja varsin normaaleina. Harvinaista sekin on, mutta näinkin tapahtuu. Psykopaattien kohdalla kyse onkin tästä vanhasta nature/nurture -asetelmasta ja perusongelmaa voisi typistää mutkat oikoen ja kansanomaisesti siihen kysymykseen, syntyykö osa ihmisistä yksinkertaisesti pahoina.

Kun voi ajatella, että vaikkapa Venäjän tsaari Iivana Julman (IV) kasvuolosuhteet olivat omiaan luomaan sen mikä hänestä tuli, ja se oli sitten hänen kohdallaan tavallaan normaalia ja ymmärrettävää, mutta leppoisaan tavalliseen perheeseen syntyvällä ja kasvavalla lapsella vastaava kehityskaari olisi erittäin epänormaalia, ja erittäin vaikea ymmärtää.           

[Aave]

Ruben Stiller haastatteli jokin aika sitten mm. psykopatiasta kirjan kirjoittanutta Taina Kuuskorpea, joka sanoi Donald Trumpin omaavan persoonallisuushäiriöitä.

Ilta-Sanomat: "TEOKSESSA pureudutaan erityisesti persoonallisuushäiriöihin, joista pahimmat, psykopatia, narsismi, sadismi, antisosiaalisuus ja machiavellistinen persoonallisuushäiriö ovat saaneet omat lukunsa."

https://www.is.fi/turun-seutu/art-2000007951377.html

https://areena.yle.fi/audio/1-50908986

Ei tarvitse olla asiantuntija havaitakseen, että Trumpilla todellakin on häiriöitä.

Mutta mitä se kertoo tavallisista ihmisistä, että niin monet ovat kiehtoutuneita näistä ilmiöistä, ja myös tämmöiset popularisoivat kirjat tuppaavat myymään niin hyvin?

[Melodious Oaf]

Edellä kuvailemasi lisäksi on suurta hoidollista merkitystä, onko potilas mahdollisesti psykopaatti vai "vain" epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön omaava. Kansinvälisestä tautiluokituksesta psykopatia poistui lähinnä sen vuoksi, että psykopatian piirteet kuitenkin mahtuvat epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön yleiskategoriaan ja sen vuoksi, että esim. empatiaa on hankala luotettavasti mitata. Robert Hare pyrki säilyttämään sen tautiluokituksessa erillisenä diagnoosinaan mutta sosiologi Lee Robins oli empatian mitattavuuden osalta eri mieltä, ja sairausluokituksesta päättävä työryhmä oli lopulta Robinsin kannalla.

Myönnän auliisti sen, että katselen netistä Aave-termein "jutskia" ja maallikkona kommentoin vähän mitä sattuu Mutta pidän huvittavana sitä, että arvotat omat taustatietosi lähes asiasta kuin asiasta niin korkealle ja sivuutat täysin ne seikat, joissa itse olet mitään ikinä käsittänyt vain puolittain tai jopa täysin väärin.

Yksi esimerkki tällaisesta sivuuttamisesta on aivan äskettäinen kommenttisi  siitä, ettei psykopatia ole "vain häiriö" vaan persoonallisuuden piirre ja sellaisena parantumaton. Se asettaa vähän koomiseen valoon sen, että heti perään tulet toteamaan, miten sinä ymmärrät terminologian taustaa  kun minä taas vain sähellän. Näissä keskusteluissa oppii kyllä sen, mitä keneltäkin voi odottaa ja mitä ei. En odota sinulta tässä mielessä älyllistä rehellisyyttä, vaan ymmärrän ja hyväksyn tarpeesi esiintyä parempana kuin olet Mutta jos haluat jatkaa tätä performanssia, suosittelen että lopetat vastavuoroisesti kanssakeskustelijoiden rutiininomaisen halventamisen ja keskityt ihan vain sanomaan sen, mitä sinulla on sanottavaa.

Se mikä sinulta jää mielestäni katveeseen on tuoreempi psykopatiatutkimus. Tendenssi on nimenomaan määritellä psykopatian ydin uudestaan niin, että siitä riisutaan antisosiaalisuus joko kokonaan tai suurelta osin pois.

Yksi uudehko teoria on, että viestit eivät kulje mantelitumakkeesta etuaivolohkoihin, jolloin tunteet eivät pääse vaikuttamaan tietoiseen harkintaan ja päätöksentekoon. Toinen on sellainen, että viestit kyllä kulkevat, mutta niihin ei kiinnitetä huomiota, jos tarkkaavaisuus on keskittynyt johonkin muuhun tai jopa jos ei saa selkeää ulkoista ohjetta kiinnittää huomiota tunteeseen juuri silloin, kun se syntyy.

Kannattaa samalla pitää mielessä, että psykopaatteja on nykytiedon valossa kuitenkin vain n. prosentti ihmisistä ja se, että kriminaalipsykologia on oma erityisalueensa, jossa näiden asioiden kanssa setvitään päivät pääksytysten. Sen sijaan satunnaisen normikansalaisen todennäköisyys kohdata psykopaatti on lähes olematon, kuten on aidosti narsistienkin kohdalla. Itse tiedän tasan yhden klassisen narsistin, ja mieluummin olisin tuntematta.

Prosentin luokkaa on ilmeisesti yläkanttiin, ja se on tosi vanha Harelta peräisin oleva luku. Jopa puoli prosenttia saattaa olla yläkanttiin, mutta koko hommassa ongelmana on se, että psykopaatin määritelmä on asiantuntijoidenkin kesken liukuva. Parin pisteen muutos Haren testin pisterajassa saattaa muuttaa radikaalisti kuvaa siitä, mitä psykopatia on ja kuka on psykopaatti.

Lisäksi tällainen häiriö kuin psykopatia määritellään väkisinkin suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Se mikä vaikka USA:ssa voi olla normaalin rajoissa voi Suomessa olla selkeästi poikkeavaa tai häiriökäyttäytymistä.

Populaarikulttuurissa näitä kuvauksia kuitenkin on niin paljon (Ja kuvaukset pääsääntöisesti kauhuviihteellisen epätarkkoja), että hyvin kaikki tämmöiset teemat myyvät, ja ihmiset ammentavat niistä mielikuviaan. Sivuhuomiona, että kauhuelokuvat ovat tälläkin hetkellä elokuvateollisuuden tuottoisin genre, joten ilmankos niitä tehtaillaan paljon. Takavuosien elokuvista rikollisesti mielisairaan psykopaatin ehkä onnistunein kuvaus ei suinkaan ole mikään Hannibal Lecter tai Patrick Bateman, vaan Anton Chigurh elokuvassa Menetetty maa. Psykopatologisena kasvutarinana elokuva Poikani Kevin on sekin varsin onnistunut kuvaus.

Leffasuositukset on tässä viestissä se osuus, jossa tunnistan kaikkein selkeämmin oikean harrastuneisuuden ja asiantuntemuksen. Kiitos niistä

Sitten on niinkin, että moni pienokainen täällä Suomessakin kasvaa tälläkin hetkellä olosuhteissa, joissa pitäisi kaiken järjen ja ymmärryksen mukaan tulla vaikeasti mielisairaaksi. Joistain syistä näin ei kuitenkaan kaikkien kohdalla käy, vaan omilleen päästyään he pystyvät elämään normaalisti, ja varsin normaaleina. Harvinaista sekin on, mutta näinkin tapahtuu. Psykopaattien kohdalla kyse onkin tästä vanhasta nature/nurture -asetelmasta ja perusongelmaa voisi typistää mutkat oikoen ja kansanomaisesti siihen kysymykseen, syntyykö osa ihmisistä yksinkertaisesti pahoina.

Kun voi ajatella, että vaikkapa Venäjän tsaari Iivana Julman (IV) kasvuolosuhteet olivat omiaan luomaan sen mikä hänestä tuli, ja se oli sitten hänen kohdallaan tavallaan normaalia ja ymmärrettävää, mutta leppoisaan tavalliseen perheeseen syntyvällä ja kasvavalla lapsella vastaava kehityskaari olisi erittäin epänormaalia, ja erittäin vaikea ymmärtää.         

Näissä teemoissa ollaan kohtuullisen samoilla linjoilla. Normaalin määrittely tapahtuu väkisinkin suhteessa ympäröivään kontekstiin, ja näin on myös persoonallisuushäiriöiden ja muiden mielenterveyden häiriöiden suhteen.

Eräänlainen unelma varmaan olisi sellainen että kaikki mielenterveyden häiriöt pystyttäisiin kytkemään jonkin biomerkkeihin aivokuvien ja genetiikan kautta, mutta näinhän ei ole, ei edes kaikkien sairauksien kohdalla eikä varsinkaan persoonallisuushäiriöiden.

Aivokuvien ottaminen on kallista, ja usein mielenterveyden häiriöt nähdään vähemmän vaarallisina tai henkeä uhkaavina tiloina kuin fyysiset sairaudet kuten syövät, alzheimer ja muu tällainen. Ne vähät aivokuvat mihin resurssit riittävät otetaan pääosin ihan muista kuin mielenteyspotilaista, mikä on ihan ymmärrettävää, ja psykiatriassa sekä diagnoosit että hoidot ovat monesti vähän sellaista arpapeliä ja hakuammuntaa. Terapia toimii vain jos henkilö itse osaa eritellä tilaansa tosi hyvin, ymmärtää mitä haluaa muuttaa ja on valmis ja kykenevä sen eteen työskentelemään. Ja niin pois päin.

Häiriödiagnoosit on sellaisia, että lähes järjestäen on olemassa vain todella harvalukuinen joukko erittäin selkeitä ääritapauksia. Pelkästään niiden kautta piirtyvä kuva psykopatiasta tai narsismista on täysin erilainen kuin populaarit esitykset, joissa psykopatian piirteillä tai narsismin piirteillä tosiaan mässäillään.

Paradoksi on tavallaan se, että joskus sellaisen henkilön diagnosointi, joka ei ole kovinkaan lähellä niin sanottua hyvin selkeää ääritapausta, voi olla kliinisesti todella hyödyllistä. Esimerkiksi joku joka ei kovinkaan selkeästi vastaa sitä, millaisena adhd näyttäytyy selkeän ääriesimerkin kautta, voi saada merkittävää hyötyä siihen soveltuvista menetelmistä ja lääkkeistä.

Samalla tavalla joku narsismin tai psykopatian piirteistä puhuva yleinen diskurssi voi kaikessa yliampuvuudessaan ilmentää sellaista käytännön intressiä, että jonkun ihmisen kanssa toimiminen sujuu paremmin, jos mieltää hänessä olevan esimerkiksi psykopaattisia tai narsistisia piirteitä ja toimii sen mukaan, vaikka hän olisikin suhteellisen kaukana selkeästä ääritapauksesta eikä kyseinen henkilö kokisi tällaista määrittelyä ollenkaan itseensä soveltuvaksi.

Näissä diagnooseissa on siis sellainenkin ulottuvuus että ketä ne hyödyttävät ja miten. Joskus ehkä yksilöä itseään jos se kytkeytyy johonkin asioiden työstämiseen, keinojen löytämiseen tai muuhun tällaiseen. Mutta toisaalta vähintään yhtä usein hyöty ja tarkoitusperät ovat jossain ihan muualla. Elokuva- ja viihdeteollisuus on tästä yksi hyvä ja kiinnostava esimerkki, mutta mun mielestä vastaavanlaista tarkastelua voi laajentaa myös sellaisiin suuntiin, joissa välttämättä diagnostisten piirteiden sovitteleminen muihinkin kuin selkeisiin ääritapauksiin ei ole pelkästään naurettavaa pelleilyä.

Yksi koulukunta on sellainen että pidetään ne termit selkeinä ja käsitellään vain ääritapauksia, ja toinen lähestymistapa taas on ehkä enemmän sellainen, että  psykoedukaatio on myös sitä että voidaan leimaamatta ja asiasta ahdistumatta puhua ihan avoimesti erilaisista piirteistä. Mikä tietysti edellyttäis myös sitä, että hälvenis sellainen häpeästigma ja toisaalta varsinkin tiettyjä häiriöitä leimaava "verisumu" ihmisten mielistä, kun näistä asioista puhutaan.

[Aave]

Myönnän auliisti sen, että katselen netistä Aave-termein "jutskia" ja maallikkona kommentoin vähän mitä sattuu Mutta pidän huvittavana sitä, että arvotat omat taustatietosi lähes asiasta kuin asiasta niin korkealle ja sivuutat täysin ne seikat, joissa itse olet mitään ikinä käsittänyt vain puolittain tai jopa täysin väärin.

Pidän lyhyenä eli niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan.

Edellisessä kirjoituksessasi esitelmöit kuin tietäisit aiheesta enemmänkin, vaikka olit todellakin lukenut (Ja luet) jutskia lennosta. Toisin sanoen, kumpi meistä nyt pyrkikään esiintymään paremmin tietävänä, kuin varsinaisesti tietääkään? Olen hurjan pahoillani (Heh!), että minä huomaan sellaisen juuri siitä syystä, että satun aidosti tietämäänkin ilman lennostalukemisia ja -kääntämisiä.

Edelleen: edellisessä kirjoituksessasi esitelmöit ja tulkitset minua muille kolmannessa persoonassa, ikään kuin en olisi paikalla, ja viittaat minuun ikään kuin yläpuolelta. Jälleen kerran: kumpi meistä pyrkikään esiintymään parempana, kuin onkaan?

Disclaimer: Takaan painavani näitä hermopäätteitäsi joka kerran, kun sellaista huomaan. On vain oma ongelmasi, että sitä tapahtuu usein.

Se mikä sinulta jää mielestäni katveeseen on tuoreempi psykopatiatutkimus. Tendenssi on nimenomaan määritellä psykopatian ydin uudestaan niin, että siitä riisutaan antisosiaalisuus joko kokonaan tai suurelta osin pois.

Voi kuule, minulta jää todella paljon kaikkea muutakin tällä foorumilla katveeseen ja pois. Ei välttämättä sen vuoksi ettenkö asioista tietäisi vaan sen vuoksi, kenen tai keiden kanssa niistä pitäisi keskustella. Kaikkien kanssa ei liiemmälti huvitella keskustella, mutta ei se mitään tietotaidon tasosta kerro. Se kertoo vain siitä, että esim. just sun kanssa ei varsinaisesti huvita keskustella. Nytkin korjasin vain lyhyesti sähellystäsi, mutta sehän ei ole yllätys että sekin kanssasi tämmöiseksi typeräksi mälväämiseksi menee - nimittäin, jos se sinusta olisi kiinni.

Tiesitkö, että sen tuoreemman tutkimuksen mukaan psykopaatit keskimäärin eivät mm. ole kategorisesti empatiakyvyttömiä, vaan he ikään kuin kytkevät empatian tietoisesti pois päältä ja päälle, myös tilanteen ja henkilöiden mukaan? No, nyt tiedät. Kliinisesti täydellinen empatian puuttuminen (Yleisesti kaikkia kanssaihmisiä kohtaan) on ollut mielestäni kyseenalainen hypoteesi alusta alkaen, koska elämä ylipäätään kävisi nopeasti lähes mahdottomaksi, ellei olisi alkeellistakaan tajua ja samalla edes osittaista samastumiskykyä kanssaihmisten mielenliikkeistä. Piittaamattomuus niistä on tavallaan asia erikseen. Vitsi piilee siinä, että rikollisella tavalla psykopatiaa ilmentävä ihminen kyllä hyvin tietää tekevänsä pahaa. Täydellisen empatiakyvytön ei tässä mielessä ymmärtäisi edes eroa hyvän ja pahan välillä.

Yksi uudehko teoria on, että viestit eivät kulje mantelitumakkeesta etuaivolohkoihin, jolloin tunteet eivät pääse vaikuttamaan tietoiseen harkintaan ja päätöksentekoon. Toinen on sellainen, että viestit kyllä kulkevat, mutta niihin ei kiinnitetä huomiota, jos tarkkaavaisuus on keskittynyt johonkin muuhun tai jopa jos ei saa selkeää ulkoista ohjetta kiinnittää huomiota tunteeseen juuri silloin, kun se syntyy.

Neurologian ja neuropsykologian puitteissa tutkimalla tehdyt löydökset voivat joka tapauksessa olla aivojen kypsymisen tulos (Eli alkaen vauvasta; taustalla on geneettisiä taipumuksia), tai vaikka hieman myöhemmin jonkin ulkoisen vamman aiheuttamaa. Syyt ja seuraukset voivat tätenkin olla monenlaisia, eikä niistä tiedetä riittävästi. Ei tämäkään henkilökohtaisesti mitään uutta tietoa aiheesta ole. Periaatteessa psykopatia voitaisiin diagnosoida jo melko varhaisessa vaiheessa (Viimeistään nuorena aikuisena), mutta niin ei tehdä eettisistäkään syistä. Sellainen diagnoosi kun on nuorelle henkilölle samalla ikuinen Kainin merkki otsaan, vaikka eipä se tuleva elämänkulku epäsosiaalisen persoonallisuushäiriö -diagnoosin saadessakaan mitään riemujuhlaa lupaile. Se kuitenkin pitää sisällään vielä sen, että olisi esim. terapeuttisia mahdollisuuksia, kun taas nykypuitteissa psykopaatin leiman saatuaan saa samalla heittää hyvästit ainakin kaikille julkisesti rahoitetuille terapioille. Mutta tähänhän viittasin jo aiemmin. Jos on psykopaatin leima otsassa niin on samassa tilanteessa kuin diagnosoidut narsistitkin - siitä ei voi "parantua". Sairaudentunteen puuttuminenkin on näissä erittäin keskeistä - eihän tavallinen ihminenkään koe tarvetta mennä lääkärille vaikkapa flunssan vuoksi silloin, kun ei mitään flunssan oireitakaan ole. 

Prosentin luokkaa on ilmeisesti yläkanttiin, ja se on tosi vanha Harelta peräisin oleva luku. Jopa puoli prosenttia saattaa olla yläkanttiin, mutta koko hommassa ongelmana on se, että psykopaatin määritelmä on asiantuntijoidenkin kesken liukuva. Parin pisteen muutos Haren testin pisterajassa saattaa muuttaa radikaalisti kuvaa siitä, mitä psykopatia on ja kuka on psykopaatti.

Lisäksi tällainen häiriö kuin psykopatia määritellään väkisinkin suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Se mikä vaikka USA:ssa voi olla normaalin rajoissa voi Suomessa olla selkeästi poikkeavaa tai häiriökäyttäytymistä.

Pidän noin prosentin osuutta edelleen tilastollisesti varsin luotettavana, ellei toisin todisteta. Kansainvälinen tautiluokitus oli muuten lähtökohtaisesti tilastollinen työkalu eikä se taudinkuvausten raamattu, jollaiseksi se sittemmin on muodostunut. Haren tarkistuslista on itse asiassa herran nimeltä Hervey Cleckley laatima lista, jota Hare muokkasi jonkin verran (Mutta ei miltään keskeisiltä osin), ja uudelleenbrändäsi sen sitten omanaan.

Nykyisin on myös ilmeisen hyväksi havaittu itsearviointitesti, jos haluaa testata mahdollista psykopaattiuttaan.

Tietenkin kyse on myös kulttuurista ja kontekstista, jossa näitä tapauksia vaihtelevasti ilmenee. Amerikkalainen korporaatiokulttuuri on äärimmäisen kilpailuhenkistä, passiivis-aggressiivista ja selkäänpuukottamisten voittokulkua - vain ja ainoastaan voittojen maksimointi ja henkilökohtainen etu mielessä. Sellainen ei varsinaisesti jalosta ihmisiä kilteiksi ja eettisiksi, ja toimintaympäristö on kaikkea muuta kuin terve. Mutta hyvin nämä metkut osataan jo Suomessakin, joten kutsukaamme sitä kauniisti kansainvälistymiseksi.

Somea pidän suurena virheenä, johon ihmiskunta ei todellakaan ollut valmis.Facebook, Instagram, Twitter... Kaikki erittäin toksisia alustoja, jotka on vielä tarkkaan laadittu mahdollisimman koukuttaviksi, ja ruokkivat samalla ihmisten narsistisia taipumuksia maksiimiin. Sitä paitsi, ihmisaivot eivät pysty edes prosessoimaan kuin kohtuullisen pieniä henkilöryhmiä ja laumoja. Metsästäjä-keräilijän aivoilla pysyy toiminnallisesti kasassa ehkä 200 ihmistä, vaan kun somessa saattaa olla yhdellä ihmisellä miljoonia seuraajia ympäri maailmaa. Sopii siinä koittaa hahmotella uusia kavereita, ja tehdä sitten kanssaihmisten kanssa sinunkauppoja... "But first, let me take a selfie"!

Leffasuositukset on tässä viestissä se osuus, jossa tunnistan kaikkein selkeämmin oikean harrastuneisuuden ja asiantuntemuksen. Kiitos niistä

Sinun tunnistuksesi ja tulkintasi eivät edelleenkään ole mikään The Mittapuu. Sorry, not sorry.

Näissä teemoissa ollaan kohtuullisen samoilla linjoilla. Normaalin määrittely tapahtuu väkisinkin suhteessa ympäröivään kontekstiin, ja näin on myös persoonallisuushäiriöiden ja muiden mielenterveyden häiriöiden suhteen.

Persoonallisuushäiriöt ovat kuitenkin oma lukunsa ja maallikko tekee usein myös sen harhaman, että sotkee niihin muitakin mielenterveyden häiriöitä. Vaan kun sitä voi normaali ihminenkin tulla (Jopa suhteellisen helposti) akuutisti mielisairaaksi ja jos ei hoitoa saa, niin kroonistuakin tila voi - aivan kuten mitkä muutkin hyvänsä sairaudet. Länsimainen elämäntapa, loputon tehokkuusajatelu, kovat arvot ja jatkuva kilpailu (Työpaikoista, ihmissuhteista, rahasta, opintomenestyksestä jne.) eivät ole omiaan tukemaan mielenterveyttä, ja monella täällä oravanpyörässä sitten pääsee brakaamaan.

...psykiatriassa sekä diagnoosit että hoidot ovat monesti vähän sellaista arpapeliä ja hakuammuntaa. Terapia toimii vain jos henkilö itse osaa eritellä tilaansa tosi hyvin, ymmärtää mitä haluaa muuttaa ja on valmis ja kykenevä sen eteen työskentelemään. Ja niin pois päin.

Katsos katsos kun taas lähtee lapasesta ja kovasti olet tietävinäsi tosta vaan, vaikka et todellisuudessa juuri tiedäkään. Loppujutuistasi tämän enempää.

[Melodious Oaf]

Tiesitkö, että sen tuoreemman tutkimuksen mukaan psykopaatit keskimäärin eivät mm. ole kategorisesti empatiakyvyttömiä, vaan he ikään kuin kytkevät empatian tietoisesti pois päältä ja päälle, myös tilanteen ja henkilöiden mukaan? No, nyt tiedät. Kliinisesti täydellinen empatian puuttuminen (Yleisesti kaikkia kanssaihmisiä kohtaan) on ollut mielestäni kyseenalainen hypoteesi alusta alkaen, koska elämä ylipäätään kävisi nopeasti lähes mahdottomaksi, ellei olisi alkeellistakaan tajua ja samalla edes osittaista samastumiskykyä kanssaihmisten mielenliikkeistä. Piittaamattomuus niistä on tavallaan asia erikseen. Vitsi piilee siinä, että rikollisella tavalla psykopatiaa ilmentävä ihminen kyllä hyvin tietää tekevänsä pahaa. Täydellisen empatiakyvytön ei tässä mielessä ymmärtäisi edes eroa hyvän ja pahan välillä.

Mun mielestä toi implikaatio on luettavissa suoraan siitä, mitä kirjoitin. Sä et keskittynyt siihen, miten joku vaikea kohta voidaan tulkita, oletit että en osaa ajatella ja tarjosit tähän taustalle pohdintaa tarpeettoman halventavaan sävyyn. Otan silti pohdinnan vastaan arvokkaana ja kysymykseen vastaan että kyllä, olin asiasta tietoinen.

Siinä tulee toisaalta vastaan se, että empatia jaetaan yleisesti tunne-empatiaan ja tietoempatiaan. Jotkut varmaan olettavat, että psykopaatin empatia perustuu tietoempatiaan, ja toiset ehkä olettavat, että pyskopaatilla on tunnekokemuksia jossain määrin tai on ollut lapsuudessa tai jotakin tällaista.

Mun mielestä järkevältä tuntuu oletus, että tunne-elämän poikkeavuus aiheuttaa moraalintajussa tiettyä vajetta, ja siitä aiheutuva haitta taas riippuu monesta ympäristötekijästä.

Vaillinaisten tunnekokemusten varaan rakennetulla tietoempatialla pärjää siis yllättävän pitkälle, ja niiden poikkeamien havainnointi käytöksen tasolla on vähän niin kuin lingvisti havainnoisi ihmisten kielellisiä mokia. Data ei tahdo riittää teorianmuodustukseen, vaikka havainnot ovat kiistatta todellisia.

Yksi uudehko teoria on, että viestit eivät kulje mantelitumakkeesta etuaivolohkoihin, jolloin tunteet eivät pääse vaikuttamaan tietoiseen harkintaan ja päätöksentekoon. Toinen on sellainen, että viestit kyllä kulkevat, mutta niihin ei kiinnitetä huomiota, jos tarkkaavaisuus on keskittynyt johonkin muuhun tai jopa jos ei saa selkeää ulkoista ohjetta kiinnittää huomiota tunteeseen juuri silloin, kun se syntyy.

Neurologian ja neuropsykologian puitteissa tutkimalla tehdyt löydökset voivat joka tapauksessa olla aivojen kypsymisen tulos (Eli alkaen vauvasta; taustalla on geneettisiä taipumuksia), tai vaikka hieman myöhemmin jonkin ulkoisen vamman aiheuttamaa. Syyt ja seuraukset voivat tätenkin olla monenlaisia, eikä niistä tiedetä riittävästi. Ei tämäkään henkilökohtaisesti mitään uutta tietoa aiheesta ole. Periaatteessa psykopatia voitaisiin diagnosoida jo melko varhaisessa vaiheessa (Viimeistään nuorena aikuisena), mutta niin ei tehdä eettisistäkään syistä. Sellainen diagnoosi kun on nuorelle henkilölle samalla ikuinen Kainin merkki otsaan, vaikka eipä se tuleva elämänkulku epäsosiaalisen persoonallisuushäiriö -diagnoosin saadessakaan mitään riemujuhlaa lupaile. Se kuitenkin pitää sisällään vielä sen, että olisi esim. terapeuttisia mahdollisuuksia, kun taas nykypuitteissa psykopaatin leiman saatuaan saa samalla heittää hyvästit ainakin kaikille julkisesti rahoitetuille terapioille. Mutta tähänhän viittasin jo aiemmin. Jos on psykopaatin leima otsassa niin on samassa tilanteessa kuin diagnosoidut narsistitkin - siitä ei voi "parantua". Sairaudentunteen puuttuminenkin on näissä erittäin keskeistä - eihän tavallinen ihminenkään koe tarvetta mennä lääkärille vaikkapa flunssan vuoksi silloin, kun ei mitään flunssan oireitakaan ole. 

Ihan sama homma pätee antisosiaaliseen persoonallisuushäiriöön ja epävakaaseen persoonallisuushäiriöön ja luultavasti moneen muuhunkin asiaan. Psykopatiastahan ei kai Suomessa nykyisin anneta diagnooseja, joten en ole ihan varma, mistä puhut. Selvennä toki.

Erityisesti antisosiaalisen persoonallisuushäiriön kohdalla ihmiset joskus kokevat, että se on vain kiltimpi tapa leimata heidät psykopaateiksi. He ovat kyvyttömiä oikeasti rakastamaan tai oikeasti tuntemaan tai oikeasti olemaan kunnon ihmisiä. Samanalainen homma on minun mielestä osittain epävakaan persoonallisuudenkin kanssa -- jotkut ottavat sen aivan helvetin lannistavana asiana, vaikka kyse ei olisi edes diagnoosista vaan pelkästään tällaisen käsitteen ilmoille heittämisestä. Ja syyt ovat pitkälti samat kuin psykopatialeimassa muutenkin. Silloin tulevaisuus on toivoton, ei osaa oikeasti rakastaa ja niin pois päin.

Jos tän kytkee nykytutkimukseen, niin noinhan ei välttämättä oikeasti ole edes psykopatian suhteen.

Mutta kyse on siitä, mitä ihmiset kuulee, kun niille sanotaan "antisosiaalinen" tai "epävakaa" tai "psykopatia", joista viimeisin ei siis ole missään tautiluokituksissa hyvistä syistä.

Prosentin luokkaa on ilmeisesti yläkanttiin, ja se on tosi vanha Harelta peräisin oleva luku. Jopa puoli prosenttia saattaa olla yläkanttiin, mutta koko hommassa ongelmana on se, että psykopaatin määritelmä on asiantuntijoidenkin kesken liukuva. Parin pisteen muutos Haren testin pisterajassa saattaa muuttaa radikaalisti kuvaa siitä, mitä psykopatia on ja kuka on psykopaatti.

Lisäksi tällainen häiriö kuin psykopatia määritellään väkisinkin suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Se mikä vaikka USA:ssa voi olla normaalin rajoissa voi Suomessa olla selkeästi poikkeavaa tai häiriökäyttäytymistä.

Pidän noin prosentin osuutta edelleen tilastollisesti varsin luotettavana, ellei toisin todisteta. Kansainvälinen tautiluokitus oli muuten lähtökohtaisesti tilastollinen työkalu eikä se taudinkuvausten raamattu, jollaiseksi se sittemmin on muodostunut. Haren tarkistuslista on itse asiassa herran nimeltä Hervey Cleckley laatima lista, jota Hare muokkasi jonkin verran (Mutta ei miltään keskeisiltä osin), ja uudelleenbrändäsi sen sitten omanaan.

Nykyisin on myös ilmeisen hyväksi havaittu itsearviointitesti, jos haluaa testata mahdollista psykopaattiuttaan.

Ei se nyt aivan puppua tietenkään ole se prosentin luku. Jos kuitenkin psykopatia määritellään uudestaan, silloin voidaan katsoa, että antisosiaalisuuden mukaan liittäminen Haren tarkistuslistassa vääristää lukuja. Mukaan laskettavat rikokset ja muut antisosiaalisuuden merkit nostavat psykopatiapisteitä, ja jos ne jätetään pois, silloin putoaa tietysti osa aiemmin psykopaateiksi luokitelluistakin pois.

Jotain uudempaa tutkimusta viitteeksi:

Boduszek, Daniel; Debowska, Agata & Willmott, Dominic (2017) Latent profile analysis of psychopathic traits among homicide, general violent, property and white-collar offenders.

Coid, Jeremy et al. (2009) Prevalence and correlates of psychopathic traits in the household population of Great Britain.


Etenkin toi jäljempi Coidin tutkimus on huomattava sikäli, että siinä käytettiin riisuttua versiota Haren piirrelistasta, jossa maksimipistemäärä on 24 ja psykopatian raja 18, mutta Coid vielä laski rajaa 13 pisteeseen ja päätyy toteamaan, että sillä rajalla psykopaatteja tai "selvästi psykopapiirteisiä henkilöitä" on noin 0,6 % koko Britannian väestöstä.

Itsekseen voi räknäillä mikä se luku olisi ollut jos olisi pidetty kiinni 18 pisteen rajasta.

Tietenkin kyse on myös kulttuurista ja kontekstista, jossa näitä tapauksia vaihtelevasti ilmenee. Amerikkalainen korporaatiokulttuuri on äärimmäisen kilpailuhenkistä, passiivis-aggressiivista ja selkäänpuukottamisten voittokulkua - vain ja ainoastaan voittojen maksimointi ja henkilökohtainen etu mielessä. Sellainen ei varsinaisesti jalosta ihmisiä kilteiksi ja eettisiksi, ja toimintaympäristö on kaikkea muuta kuin terve. Mutta hyvin nämä metkut osataan jo Suomessakin, joten kutsukaamme sitä kauniisti kansainvälistymiseksi.

Loppuosasta viestiä tiivistetysti:

Somekritiikkiä ja montaa muuta huomiota pidän ihan perusteltuina ja hyvinä. Vaikka eihän se tietysti mitään merkitse

Persoonallisuushäiriöt ovat kuitenkin oma lukunsa ja maallikko tekee usein myös sen harhaman, että sotkee niihin muitakin mielenterveyden häiriöitä.

Kyllä.

Vaan kun sitä voi normaali ihminenkin tulla (Jopa suhteellisen helposti) akuutisti mielisairaaksi ja jos ei hoitoa saa, niin kroonistuakin tila voi - aivan kuten mitkä muutkin hyvänsä sairaudet

Niin voi. Kriisitilanteessa kuka tahansa voi käyttäytyä kuten persoonallisuushäiriöinen, ja ongelma voi myös pitkittyä, jos hoitoa ei saa tai se ei vain tehoa. Et varmaan tarkoittanut sitä täsmälleen näin, mutta tämä nyt tulee itselleni ensimmäisenä mieleen. Palikkatasolla ihminen tajuaa, että nyt oikeasti heittää tai tarvitaan apua, ja sitten jää sellaiseen kierteeseen, ettei joko saa apua tai sitten ongelmia ei tunnisteta ja hoidetaan väärää asiaa.
[/quote]

Länsimainen elämäntapa, loputon tehokkuusajatelu, kovat arvot ja jatkuva kilpailu (Työpaikoista, ihmissuhteista, rahasta, opintomenestyksestä jne.) eivät ole omiaan tukemaan mielenterveyttä, ja monella täällä oravanpyörässä sitten pääsee brakaamaan.

Samaa mieltä tästäkin -- tai kuten ilmaus yleensä tulkitaan, en koe tarvetta lähteä erikseen tarkentelemaan tai erittelemään voidakseni sanomasi ymmärtää ja hyväksyä

...psykiatriassa sekä diagnoosit että hoidot ovat monesti vähän sellaista arpapeliä ja hakuammuntaa. Terapia toimii vain jos henkilö itse osaa eritellä tilaansa tosi hyvin, ymmärtää mitä haluaa muuttaa ja on valmis ja kykenevä sen eteen työskentelemään. Ja niin pois päin.

Katsos katsos kun taas lähtee lapasesta ja kovasti olet tietävinäsi tosta vaan, vaikka et todellisuudessa juuri tiedäkään. Loppujutuistasi tämän enempää.

[/quote]

Ehkäpä. En kiellä etteikö olisi lähtenyt lapasesta tai etteikö tietämystä puuttuisi, mutta ounastelen, että tähän olisi ehkä ollut löydettävissä joku suopeampi tulkinta, jolloin vastauksesi olisi voinut näyttää enemmän siltä kuin se "tiesitkö että näiden uusien tulkintojen mukaan" juttu.

Se mitä minä ajattelen psykiatriasta ei ole kovinkaan vakaalla pohjalla. Olen joskus tapaillut jotain psykiatrian erikoislääkäriä, joka oli aiemmalta koulutukseltaan biologi, ja siihen se aika pitkälti rajoittuu. Mutta mun siltä varsinaisesti saama tietämys taas voidaan ihan hyvin luokitella nollaksi.  Tarkoitus ei ole varsinaisesti vähätellä sitä mitä ne tekee, vaan väittämän konteksti löytyy ylempää kohdasta, jossa esitetään, miten mielenterveyden ongelmat myös resurssien tasolle luokitellaan lääketieteessä alemmas kuin moni muu asia.

Toi olis mahdollista lukea sillä tavalla, että en väitä psykiatrian olevan mitään paskaa, vaan että se on parasta saatavilla olevaa systemaattista tietoa ja osaamista todella vaikeista asioista. Objektiivisessa vertailussa syöpähoito tai kardiologia Suomessa on yhtä paljon edistyneempää kuin psykiatria kuin moni tieteellinen ala jotain semitieteellistä vastaavaa alaa.

Mutta mun henkilökohtainen kanta tähän on, että erityisesti arvostan ihmisiä, jotka valitsee psykiatrian erikoistumisalaksi tietäen resurssitilanteen ja kaiken muun. Sen miten paljon se on jäljessä kardiologiaa tai yleislääketiedettä tai syöpätauteja tai mitä niitä nyt onkaan. Sieltä tulee kuitenkin ihmisiä, joilla on tietty perustason osaaminen käsitellä tutkimustietoa ja ymmärrys aika korkealla tasolla, kun taas terapeuteissa ja muissa on kuitenkin porukkaa melkoisen vaihtelevalla taustalla, eikä kyky pärjätä näiden mielenterveyden haastavien kokonaisuuksien kanssa ja kyseenalaistaa tilannetta riittävästi välttämättä ole... miten sen nyt sanois. Samalla tasolla.

[-:)lauri]

Jos nyt oikein muistan, psykopaatilta puuttuisi harmaata ainetta tietyiltä ohimo- ja otsalohkojen alueilta normaali-ihmisen aivoihin nähden. En muista olisiko tämä harmaan aineen vajaus kaikilla antisosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivillä, mutta joka tapauksessa kyseiset alueet säätelevät tai ovat keskeisessä roolissa ainakin impulssikontrollin säätelyssä ja empatiakyvyssä.


EDIT: Vaikea sanoa onko psykopaatti varsinaisesti paha, sillä häneltä puuttuu "koko" konsepti pahuudesta. Hän siis voi kokea muut ihmiset pahoiksi itseään kohtaan, mutta kun pitäisi pohtia samalla emotionaalisella latauksella omien tekojen vaikutusta muihin ihmisiin, sellaista tapahtumaa ei ole psykopaatin aivoissa yksinkertaisesti koskaan tapahdu tai se epäonnistuu pahoin, koska aivoalueet, jotka tätä tekevät, ilmeisestikin puuttuvat tai ovat vammauttaen alikehittyneet.

Muistelisin myös, että empatiakyky voi psykopaatilla toimia, mutta siinä missä sen tulos muodostaa muilla ihmisillä toimintaa rajoittavan säännön ts. motivaation, jota he eivät pysty ainakaan omin voimin rikkomaan, psykopaatilla tällaista toimimista rajoittavaa sääntöä ei muodostu, vaan psykopaatti voi olla noudattamatta sääntöä.

Ikään kuin järjestelmä, joka luo ihmiselle motivaatioita, olisi psykopaateilla rikki.

[kertsi]

Myönnän auliisti sen, että katselen netistä Aave-termein "jutskia" ja maallikkona kommentoin vähän mitä sattuu Mutta pidän huvittavana sitä, että arvotat omat taustatietosi lähes asiasta kuin asiasta niin korkealle ja sivuutat täysin ne seikat, joissa itse olet mitään ikinä käsittänyt vain puolittain tai jopa täysin väärin.

Yksi esimerkki tällaisesta sivuuttamisesta on aivan äskettäinen kommenttisi  siitä, ettei psykopatia ole "vain häiriö" vaan persoonallisuuden piirre ja sellaisena parantumaton. Se asettaa vähän koomiseen valoon sen, että heti perään tulet toteamaan, miten sinä ymmärrät terminologian taustaa  kun minä taas vain sähellän. Näissä keskusteluissa oppii kyllä sen, mitä keneltäkin voi odottaa ja mitä ei. En odota sinulta tässä mielessä älyllistä rehellisyyttä, vaan ymmärrän ja hyväksyn tarpeesi esiintyä parempana kuin olet Mutta jos haluat jatkaa tätä performanssia, suosittelen että lopetat vastavuoroisesti kanssakeskustelijoiden rutiininomaisen halventamisen ja keskityt ihan vain sanomaan sen, mitä sinulla on sanottavaa.

Tiesitkö, että sen tuoreemman tutkimuksen mukaan psykopaatit keskimäärin eivät mm. ole kategorisesti empatiakyvyttömiä, vaan he ikään kuin kytkevät empatian tietoisesti pois päältä ja päälle, myös tilanteen ja henkilöiden mukaan? No, nyt tiedät. Kliinisesti täydellinen empatian puuttuminen (Yleisesti kaikkia kanssaihmisiä kohtaan) on ollut mielestäni kyseenalainen hypoteesi alusta alkaen, koska elämä ylipäätään kävisi nopeasti lähes mahdottomaksi, ellei olisi alkeellistakaan tajua ja samalla edes osittaista samastumiskykyä kanssaihmisten mielenliikkeistä. Piittaamattomuus niistä on tavallaan asia erikseen. Vitsi piilee siinä, että rikollisella tavalla psykopatiaa ilmentävä ihminen kyllä hyvin tietää tekevänsä pahaa. Täydellisen empatiakyvytön ei tässä mielessä ymmärtäisi edes eroa hyvän ja pahan välillä.

Mun mielestä toi implikaatio on luettavissa suoraan siitä, mitä kirjoitin. Sä et keskittynyt siihen, miten joku vaikea kohta voidaan tulkita, oletit että en osaa ajatella ja tarjosit tähän taustalle pohdintaa tarpeettoman halventavaan sävyyn.

Tuolla lailla (lihavointini) Aave toimii kuin narsisti - ylivertaisuusharhaisuuden lisäksi narsisti pyrkii nostamaan itseään painamalla muita alas, nujertamalla muita, halventamalla muita. Narsistin ego on hauras, ja siksi esimerkiksi kosto on ylimitoitettu, jos jotain hänen sanomaansa kyseenalaistetaan. Hän pyrkii kokoamaan ympärilleen hovin sellaisista, jotka eivät sanallakaan kyseenalaista häntä tai sanomisiaan - eivät uskalla nimittäin.  Muiden kanssa vuorovaikutus on nimenomaan nujertavaa ja tuhoavaa.

[Aave]

Mun mielestä toi implikaatio on luettavissa suoraan siitä, mitä kirjoitin. Sä et keskittynyt siihen, miten joku vaikea kohta voidaan tulkita, oletit että en osaa ajatella ja tarjosit tähän taustalle pohdintaa tarpeettoman halventavaan sävyyn. Otan silti pohdinnan vastaan arvokkaana ja kysymykseen vastaan että kyllä, olin asiasta tietoinen.

Tarpeettoman halventavaan sävyyn?

Jokainen lukija voi halutessaan tarkistaa, että kuka todellisuudessa ryhtyikään esiintymään parempana ja paremmin tietävänä kuin onkaan, ja kuka aloittikaan nämä halventavat sävyt. Huomasin sinun kirjoittavan juuri verkosta lukeneen tittelillä, ja totta kai se on hupaisaa. Edelleen voit yrittää objektiivisesti pohtia, että ketä järkevää kiinnostaa ryhtyä keskustelemaan vakavissaan sellaisen henkilön kanssa, joka kirjoittelee muka-asiantuntevaan sävyyn, vaikka itse lukee ja opettelee aiheesta samaan aikaan, kun kirjoittaa siitä foorumiesitelmää.

Älä oleta muutenkaan minusta mitään. "Sä et keskittynyt siihen"... Et sinä voi telepaattisesti tietää, mihin foorumilla kuka milloinkin keskittyy, ja johtuuko jonkin asian väliin jättäminen keskittymisen puutteesta, vai jostain muusta.
     

Mun mielestä järkevältä tuntuu oletus, että tunne-elämän poikkeavuus aiheuttaa moraalintajussa tiettyä vajetta, ja siitä aiheutuva haitta taas riippuu monesta ympäristötekijästä.

Vaillinaisten tunnekokemusten varaan rakennetulla tietoempatialla pärjää siis yllättävän pitkälle, ja niiden poikkeamien havainnointi käytöksen tasolla on vähän niin kuin lingvisti havainnoisi ihmisten kielellisiä mokia. Data ei tahdo riittää teorianmuodustukseen, vaikka havainnot ovat kiistatta todellisia.

Sun mielestä näin, mutta onko se puolestani kiinnostavaa, kun se on maallikon mutuileva mielipide? Että mielenterveys silleesti ja mielisairaudet tolleesti, ja persoonallisuushäiriöt semmosesti ja niin pois päin. Näihin silleen niinku pohdintoihinko tässä pitäisi nyt vakavissaan keskittyä? Kysymykseni on retorinen.

Psykopatiastahan ei kai Suomessa nykyisin anneta diagnooseja, joten en ole ihan varma, mistä puhut. Selvennä toki.

Psykopatia on poistettu virallisena diagnoosina vasta DSM-5:stä, joka julkaistiin vuonna 2013. Kyseessä on siis melko tuoreehko muutos, ja ammattipiireissä poisto on edelleenkin kiistanalainen. Suomessa diagnoosin käyttökynnys oli joka tapauksessa korkeahko semminkin, jos potilas oli alle 18-vuotias. Kirjoitin jo aiemmin siitä, että vaikka diagnoosi olisi voitu tehdä jo ennen varhaisaikuisuutta, niin ei kuitenkaan tehty kuin erittäin harvoin. Kun hoitoennuste on käytännössä olematon ja henkilö luokitellaan parantumattomaksi, niin sillä on potilaalle itselleen monia muitakin yhteiskunnallisia seurauksia. DSM on samalla vakuutusyhtiöiden työkalu. Varsinkin Jenkeissä lähes kaikki mahdollinen redusoidaan lopulta rahaan ja bisnekseen, ja vakuutusyhtiöille näillä asioilla on suurta merkitystä. Eiväthän psykopaatit Suomessakaan saisi esimerkiksi enää mitään Kela-korvauksia tai muita yhteiskunnan tukia mielenterveysasioiden puitteissa, lääkekorvaukset mukaan lukien.

Mutta kyse on siitä, mitä ihmiset kuulee, kun niille sanotaan "antisosiaalinen" tai "epävakaa" tai "psykopatia", joista viimeisin ei siis ole missään tautiluokituksissa hyvistä syistä.

Toki; edelleen ollaan montaa mieltä, ovatko syyt hyviä vai eivät. Nyt vaikuttaisi olevan meneillään pyrkimys brändätä vanha asia uudella ja, todennäköisesti neutraalimmalla termillä. Jo paljon aiemmin useita muita lääketieteellisiä ja/tai psykiatrisia termejä on muutettu pääasiassa sen vuoksi, että niistä on muodostunut ajan saatossa ihmisille leimaava ja kompremettoiva merkitys. Poliittisen korrektiuden vuoksi ei käytetä vaikkapa vanhoja termejä neuroosit, tai maanis-depressiivisyys. Neuroosit on uudelleenimetty yleiskielisesti ahdistushäiriöiksi, ja maanis-depressiivisten kohdalla käytetään termiä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Idiootti, imbesilli ja debiili ovat alun perin lääketieteellisiä termejä kuvaamaan vajaaälyisyyden eri asteita, mutta nykyisin nekin ovat haukkumasanoja. Itse olen edelleenkin montaa mieltä siitä, että neuroosit-kategoriaa ei enää käytetä. Ne olivat eriteltyinä hyvinkin spesifejä, ja neuroosiluokitteluista sai muodostettua nopeasti kuvan, mistä tarkalleen jossain tapaustutkimuksessa tai epikriisissä oli kyse. Nyt samat asiat mennään läpi hieman kiertotietä, vaikka totta kai ammattilaiset harjaantuivat nopeasti niihinkin. Samaan tapaan vaikkapa sanalla byrokratia on tavallisten kansalaisten parissa ikävä konnotaatio, ja byrokraattia käytetään myös haukkumasanana, vaikka valistuneemmat kansalaiset ymmärtävät byrokratian sinänsä olevan tuikitarpeellista, eikä lähtökohtaisesti mikään paha asia.

Somekritiikkiä ja montaa muuta huomiota pidän ihan perusteltuina ja hyvinä. Vaikka eihän se tietysti mitään merkitse

Presidentti Trump tviittaa, ja sen seurauksena pörssikurssit heiluvat, sotilasjoukkoja siirrellään, ja maailmalla levottomuus kasvaa. Elon Musk tviittaa, ja sen seurauksena Bitcoinin kurssi raketoi, tai vajoaa myöhemmin pohjamutiin. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa kuten sekin kerta, kun muuan Nixon aikoi kännipäissään nukettaa koko Neuvostoliiton, mutta onneksi muutama kenraali sai hänet puhuttua unosille - että josko Herra Presidentti nyt kuitenkin nukuttaisiin ensin yön yli, ja katsotaan asioita huomenna hieman maltillisemmin. Onneksi silloin ei ollut Twitteriä, tiedä mitä Nixon sinnekin olisi ehtinyt raivokänneissään tuhrustaa, ja mitä kaikkea muutaman humalaisen tuhrun perusteella olisi voinut tapahtua.

Mutta maailmanpolitiikasta pienempiin piireihin - massasomet tarjoavat hedelmällisen alustan myös kaikenlaisille tavan narsisteille ja muille vakavasti häiriöisille operoida, ja toteuttaa itseään.   

Niin voi. Kriisitilanteessa kuka tahansa voi käyttäytyä kuten persoonallisuushäiriöinen, ja ongelma voi myös pitkittyä, jos hoitoa ei saa tai se ei vain tehoa. Et varmaan tarkoittanut sitä täsmälleen näin, mutta tämä nyt tulee itselleni ensimmäisenä mieleen. Palikkatasolla ihminen tajuaa, että nyt oikeasti heittää tai tarvitaan apua, ja sitten jää sellaiseen kierteeseen, ettei joko saa apua tai sitten ongelmia ei tunnisteta ja hoidetaan väärää asiaa.

Useammin kyse on täällä Suomessa siitä että hoitoa ei yksinkertaisesti saa akuutissa tilanteessa ajoissa - esimerkiksi psykoterapiaan pääsyn nopeudessa on suuria alueellisia vaihteluita. Suurin käytännön ongelma tässä on kuitenkin henkilön itsemurha-alttiuden kasvu ja/tai se, että saattaa vahingoittaa joitain muita. 

Se mitä minä ajattelen psykiatriasta ei ole kovinkaan vakaalla pohjalla. Olen joskus tapaillut jotain psykiatrian erikoislääkäriä, joka oli aiemmalta koulutukseltaan biologi, ja siihen se aika pitkälti rajoittuu. Mutta mun siltä varsinaisesti saama tietämys taas voidaan ihan hyvin luokitella nollaksi.  Tarkoitus ei ole varsinaisesti vähätellä sitä mitä ne tekee, vaan väittämän konteksti löytyy ylempää kohdasta, jossa esitetään, miten mielenterveyden ongelmat myös resurssien tasolle luokitellaan lääketieteessä alemmas kuin moni muu asia.

Toi olis mahdollista lukea sillä tavalla, että en väitä psykiatrian olevan mitään paskaa, vaan että se on parasta saatavilla olevaa systemaattista tietoa ja osaamista todella vaikeista asioista. Objektiivisessa vertailussa syöpähoito tai kardiologia Suomessa on yhtä paljon edistyneempää kuin psykiatria kuin moni tieteellinen ala jotain semitieteellistä vastaavaa alaa.

Mutta mun henkilökohtainen kanta tähän on, että erityisesti arvostan ihmisiä, jotka valitsee psykiatrian erikoistumisalaksi tietäen resurssitilanteen ja kaiken muun. Sen miten paljon se on jäljessä kardiologiaa tai yleislääketiedettä tai syöpätauteja tai mitä niitä nyt onkaan. Sieltä tulee kuitenkin ihmisiä, joilla on tietty perustason osaaminen käsitellä tutkimustietoa ja ymmärrys aika korkealla tasolla, kun taas terapeuteissa ja muissa on kuitenkin porukkaa melkoisen vaihtelevalla taustalla, eikä kyky pärjätä näiden mielenterveyden haastavien kokonaisuuksien kanssa ja kyseenalaistaa tilannetta riittävästi välttämättä ole... miten sen nyt sanois. Samalla tasolla.

Perustutkimuksen rahoitus on huonolla tolalla lähes alalla kuin alalla, ei psykiatria ole sen suhteen pahnan pohjimmainen. On kuitenkin niin, että kyse on soveltavasta tieteestä ja samalla erittäin poikkitieteellisestä tieteenalasta, ja useat psykiatriaan liittyvät tieteenalat ovat edistyneet viime vuosikymmeninä nopeammin, kuin mitkään muut tieteenalat. Neurologia, neuropsykologia, aivotutkimus ylipäätään ja niihin liittyvät teknologiat, farmakologia... Itse ajattelen, että tärkeintä olisi kohdentaa rahoitusta ongelmien ennalta-ehkäisyyn, tässä tapauksessa lasten- ja nuortenpsykiatriaan. Siellä on huutava pula resursseista, vaikka juuri sinne panostamalla säästettäisiin myöhemmin pitkä penni. Persoonallisuushäiriöiden osalta asioita saataisiin hoidettua jo varhaisvaiheessa niin, että se ei sitten myöhemmin näkyisi esimerkiksi täysin ulkopuolisina, menetettyinä ihmishenkinä.

[Melodious Oaf]

Psykopatiastahan ei kai Suomessa nykyisin anneta diagnooseja, joten en ole ihan varma, mistä puhut. Selvennä toki.

Psykopatia on poistettu virallisena diagnoosina vasta DSM-5:stä, joka julkaistiin vuonna 2013. Kyseessä on siis melko tuoreehko muutos, ja ammattipiireissä poisto on edelleenkin kiistanalainen. Suomessa diagnoosin käyttökynnys oli joka tapauksessa korkeahko semminkin, jos potilas oli alle 18-vuotias. Kirjoitin jo aiemmin siitä, että vaikka diagnoosi olisi voitu tehdä jo ennen varhaisaikuisuutta, niin ei kuitenkaan tehty kuin erittäin harvoin. Kun hoitoennuste on käytännössä olematon ja henkilö luokitellaan parantumattomaksi, niin sillä on potilaalle itselleen monia muitakin yhteiskunnallisia seurauksia.

Tää sun aiempi viesti on varmaan mennyt multa ohi. Mulla on sellainen suht hatara käsitys, että kritiikki psykopatiaa kohtaan todellisena ja erillisenä häiriönä olis kuitenkin huomattavan vanhaa, ja että se varmaan on jollain tasolla vaikuttanut käytäntöihin ja diagnosointiinkin. Siis kun ASPD tuli DSM-3:een vuonna 1980 ja Hare toisaalta halusi pitää psykopatian siellä mukana, koska se on vankeinhoidollisesti tärkeää ja ennustaa rikosten uusimisen todennäköisyyttä paremmin ja niin pois päin.

DSM on samalla vakuutusyhtiöiden työkalu. Varsinkin Jenkeissä lähes kaikki mahdollinen redusoidaan lopulta rahaan ja bisnekseen, ja vakuutusyhtiöille näillä asioilla on suurta merkitystä. Eiväthän psykopaatit Suomessakaan saisi esimerkiksi enää mitään Kela-korvauksia tai muita yhteiskunnan tukia mielenterveysasioiden puitteissa, lääkekorvaukset mukaan lukien.

Sitä ei aina muista ajatella, että korvattavuus on nimenomaan olennaista, ja DSM:stäkin on siihen omia työkalujaan, että voi katsoa, mikä on jollekin ennen tietynnimisenä korvattavalle asialle nykyisin paras vastine.

Tätä pidän vähän ongelmallisena väitteenä, että psykopaatti ei Suomessa saisi mitään Kela-korvauksia tai muuta tukea mt-asioihinsa edes lääkekorvauksina. Kai se asioita vaikeuttaa ja mutkistaa voi, mutta on vaikea uskoa, että psykopatia sulkisi pois kaikki muut mt-ongelmat tai niihin annettavan hoidon, lääkkeet tms.

Jotkut ovat esittäneet, että aikuisikäistä psykopaattia ei kannata ollenkaan hoitaa. Koko sen asian käsittely vain pahentaa tilannetta ja lisää häiriökäyttäytymisen riskiä, kun mitään toimivaa terapiaa tai lääkitystä siihen ei ole. Mutta en usko tällaisenkään kannan sitä tarkoittavan, että ei enää saisi mitään apua tai tukea.

Mutta kyse on siitä, mitä ihmiset kuulee, kun niille sanotaan "antisosiaalinen" tai "epävakaa" tai "psykopatia", joista viimeisin ei siis ole missään tautiluokituksissa hyvistä syistä.

Toki; edelleen ollaan montaa mieltä, ovatko syyt hyviä vai eivät. Nyt vaikuttaisi olevan meneillään pyrkimys brändätä vanha asia uudella ja, todennäköisesti neutraalimmalla termillä. Jo paljon aiemmin useita muita lääketieteellisiä ja/tai psykiatrisia termejä on muutettu pääasiassa sen vuoksi, että niistä on muodostunut ajan saatossa ihmisille leimaava ja kompremettoiva merkitys. Poliittisen korrektiuden vuoksi ei käytetä vaikkapa vanhoja termejä neuroosit, tai maanis-depressiivisyys. Neuroosit on uudelleenimetty yleiskielisesti ahdistushäiriöiksi, ja maanis-depressiivisten kohdalla käytetään termiä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Idiootti, imbesilli ja debiili ovat alun perin lääketieteellisiä termejä kuvaamaan vajaaälyisyyden eri asteita, mutta nykyisin nekin ovat haukkumasanoja. Itse olen edelleenkin montaa mieltä siitä, että neuroosit-kategoriaa ei enää käytetä. Ne olivat eriteltyinä hyvinkin spesifejä, ja neuroosiluokitteluista sai muodostettua nopeasti kuvan, mistä tarkalleen jossain tapaustutkimuksessa tai epikriisissä oli kyse. Nyt samat asiat mennään läpi hieman kiertotietä, vaikka totta kai ammattilaiset harjaantuivat nopeasti niihinkin. Samaan tapaan vaikkapa sanalla byrokratia on tavallisten kansalaisten parissa ikävä konnotaatio, ja byrokraattia käytetään myös haukkumasanana, vaikka valistuneemmat kansalaiset ymmärtävät byrokratian sinänsä olevan tuikitarpeellista, eikä lähtökohtaisesti mikään paha asia.

Se on ihan totta, että noi tabuuntumisen takia tapahtuvat terminvaihdokset ovat olleet varsinkin psykiatriassa tavallisia. Psykopaatista on kansan suussa tullut vähän sellainen superhullua tarkoittava termi, ja siihen on kyllä ihan asiantuntijoidenkin puolelta eri aikoina pyritty liittämään lähes minkä tahansa häiriöiden pahimpia piirteitä, että sikäli se ei ole vain asiasta tietämättömien tai sitä popularisoivien ja sillä mässäilevien aikaansaama ongelma.

Mun mielestä vaikuttaa että on olemassa konsensus että on jotakin mitä psykopatia sanana tavoittaa ja kuvaa, mutta lääketieteellisenä terminä se ei tietenkään voi olla mikään epämääräinen termi pahimmalle tai vaikeimmalle mahdolliselle persoonallisuushäiriölle.

Ja toisaalta tämmönen terminologinen uudistaminen voi myös selkeyttää asioita ja tiettyjä loogisia rakenteita siellä taustalla. Onko joku asia persoonallisuushäiriö vai joku muunlainen häiriö, onko rinnakkaisten häiriöiden nimet sopivasti linjassa keskenään ja niin edelleen.

Perustutkimuksen rahoitus on huonolla tolalla lähes alalla kuin alalla, ei psykiatria ole sen suhteen pahnan pohjimmainen. On kuitenkin niin, että kyse on soveltavasta tieteestä ja samalla erittäin poikkitieteellisestä tieteenalasta, ja useat psykiatriaan liittyvät tieteenalat ovat edistyneet viime vuosikymmeninä nopeammin, kuin mitkään muut tieteenalat. Neurologia, neuropsykologia, aivotutkimus ylipäätään ja niihin liittyvät teknologiat, farmakologia... Itse ajattelen, että tärkeintä olisi kohdentaa rahoitusta ongelmien ennalta-ehkäisyyn, tässä tapauksessa lasten- ja nuortenpsykiatriaan. Siellä on huutava pula resursseista, vaikka juuri sinne panostamalla säästettäisiin myöhemmin pitkä penni. Persoonallisuushäiriöiden osalta asioita saataisiin hoidettua jo varhaisvaiheessa niin, että se ei sitten myöhemmin näkyisi esimerkiksi täysin ulkopuolisina, menetettyinä ihmishenkinä.

Hyviä pointteja psykiatriaan liittyvien alojen edistymisestä ja toisaalta lastenpsykiatriaan ja nuorisopsykiatriaan panostamisesta.

[kertsi]

^ lainaukset sekaisin. Se oli Aave, joka sanoi "Presidentti Trump tviittaa, ja sen seurauksena pörssikurssit heiluvat,...".
Samaten kannattaa muuttaa lainauksia to 23.9.2021 03:09:04 » kirjoittamassasi viestissä, ovat viturallaan.

[kertsi]

DSM on samalla vakuutusyhtiöiden työkalu. Varsinkin Jenkeissä lähes kaikki mahdollinen redusoidaan lopulta rahaan ja bisnekseen, ja vakuutusyhtiöille näillä asioilla on suurta merkitystä. Eiväthän psykopaatit Suomessakaan saisi esimerkiksi enää mitään Kela-korvauksia tai muita yhteiskunnan tukia mielenterveysasioiden puitteissa, lääkekorvaukset mukaan lukien.

Sitä ei aina muista ajatella, että korvattavuus on nimenomaan olennaista, ja DSM:stäkin on siihen omia työkalujaan, että voi katsoa, mikä on jollekin ennen tietynnimisenä korvattavalle asialle nykyisin paras vastine.

Tätä pidän vähän ongelmallisena väitteenä, että psykopaatti ei Suomessa saisi mitään Kela-korvauksia tai muuta tukea mt-asioihinsa edes lääkekorvauksina. Kai se asioita vaikeuttaa ja mutkistaa voi, mutta on vaikea uskoa, että psykopatia sulkisi pois kaikki muut mt-ongelmat tai niihin annettavan hoidon, lääkkeet tms.

Jotkut ovat esittäneet, että aikuisikäistä psykopaattia ei kannata ollenkaan hoitaa. Koko sen asian käsittely vain pahentaa tilannetta ja lisää häiriökäyttäytymisen riskiä, kun mitään toimivaa terapiaa tai lääkitystä siihen ei ole. Mutta en usko tällaisenkään kannan sitä tarkoittavan, että ei enää saisi mitään apua tai tukea.

Luulen, että Aaveen väitteen loppuosa (boldaukseni) ei pidä paikkansa. En usko ilman evidenssiä.

Muistaakseni narsisteilla esiintyy keskivertoa enemmän masennusta. Pitäisin todella odottamattomana, jos narsismidiagnoosin saaminen jotenkin ehkäisisi sen, että saisi hoitoa masennukseen, oli se terapian tai lääkehoidon muodossa. (Itse narsismiin ei taida kyllä olla toimivaa terapiaa tai lääkettä. Terapia taitaa vain pahentaa tilannetta narsistin ymäristön kannalta, koska voi antaa narsistille aseita käsiin manipulaatio- yms. keinojen muodossa.)

Tosin sellainen inhimillinen piirre voi terapeutissa (tai kenessä tahansa tervejärkisessä) aktivoitua, että haluaa pysyä mahdollisimman kaukana narsistista ihan vaan itseään suojellakseen.

[Melodious Oaf]

Kiitos. Olin epähuomiossa jättänyt sinne jonkun katkelman, jota en sitten kommentoinutkaan enää. Poistin sen turhana sieltä välistä kokonaan.

Olen kuullut narsistisesta persoonallisuushäiriöstä ja antisosiaalisen persoonallisuushäiriön äärimuodosta (mikä on eräänlainen tapa sanoa psykopatia tai joku osa siitä) sanottavan että terapia voi olla haitallista.

Kaikkien persoonallisuushäiriöiden kohdalla niiden hoitaminen terapialla on vaikeaa, ja siinä pätee vähän sellainen, että kyllä se voi onnistua, jos henkilö riittävän hyvin ymmärtää sitä tilaansa ja motivoituu ja sitoutuu terapiaan.

Tää nyt on vähän yksinkertaistus, mutta persoonallisuushäiriöiden eräänlainen pohja on se, että ei kestä käsitellä tiettyjä tunteita tai ei vain siedä niitä. Narsistilla se voi olla jotain häpeän tunnetta ja epävakaalla persoonallisuudella lähtee lapasesta niin että päässä suunnilleen pimenee ja ei ehkä edes muista tapahtumia selkeästi jälkeenpäin. En tiedä miten psykopatiassa, onko ne tunteet kuitenkin siellä olemassa ja niihin ei haluta tai osata kohdistaa huomiota vai miten se menee -- mutta yhtä kaikki, koko se persoonallisuushäiriö on käytännössä rakentunut sille että ei siedä tai ei käsittele jotain tiettyjä asioita.

Ihan yhtä lailla epävakaan persoonallisuuden hoitaminen terapialla voi olla sitä, että tämmönen ihminen vaan menee ja toimii ja aiheuttaa jonkinasteista kaaosta muidenkin elämässä, ja sitten se mieltää että terpeutin tehtävä on auttaa häntä nousemaan ylös sieltä alhosta kun taas tapahtuu ikäviä asioita ja hommat menee pieleen.

Epävakaa ja narsistinen persoonallisuus kuuluvat samaan klusteriin, ja siinä on vähän sellainen ongelma, että mistä sen tietää, ettei terapia kuitenkin auta vaikka sopivasti tauotettuna niin, että katsotaan mihin nyt pystytään ja sitten taas yritetään myöhemmin uudestaan.

Siinä kai ns. pitäis keskittyä siedättämään ihmistä nimenomaan niiden vaikeiden ja välteltyjen tunteiden käsittelyyn, mutta se taas on kenelle tahansa sellaista, ettei siihen voimat ja kyvyt riitä loputtomasti.

Tosi usein ihmisillä menee terapiasta vuosi tai enemmänkin siihen, että niin sanotusti sammutellaan tulipaloja, eikä silloin vielä varsinaisesti hoideta ihan sitä ydinongelmaa tai muiden ongelmien juurisyytä.

Tavallisesti Kela-korvaavuus kai myönnetään vuodeksi kerrallaan, ja muistelisin että joku normaali maksimi olis kolme vuotta, jos aina hakee vuodeksi kerrallaan uuden korvauspäätöksen.

Siinä terapian vasta-aiheellisuudessa tai hoidon haitallisuudessa on kyse siitäkin, että jollekin voimakkaasti narsistiselle tai antisosiaaliselle ihmiselle ei ole hyödyllistä pitää sellaista jatkuvaa tulipalojen sammutteluun keskittyvää terapiaa, koska se ei loppujen lopulta edistä sitä hommaa millään tavalla.

Mutta se ei mun mielestä ole terapiassa mikään vain persoonallisuushäiriöisten tai vain narsistien, epävakaiden ja antisosiaalisten ongelma, vaan mun mielestä kaikkiin terapia-asiakkaisiin pätee se, että vaikka tulipalojen sammuttelu voi olla tarpeellista ja välttämätöntäkin, niin ei sen kuitenkaan pitäis olla sen terapian ja hoidon varsinainen tarkoitus. 

Mitä tulee siihen että terapiassa tarjottavat käytännön työkalut ovatkin vain välineitä toisten ihmisten manipulointiin tai vastaavaan, niin joo, varmaan niinkin joidenkin tosi voimakkaasta häiriöstä kärsivien kohdalla. Mutta kyllä mä silti väittäisin (osin mutulla) että useammin ongelma on ihan vaan se, että terapiaan ei motivoiduta ja sitouduta, vaan katsotaan että okei, nyt mulla on nää välineet ja nyt mä olen kunnossa, vaikka oikeasti se häiriö on hoitamatta ja kaikki siihen liittyvä siedättäminen ja opettelu ja työ on ihan kesken ja tekemättä.

Jossain mielessä semmosen toimivan ja onnistuneen terapian kuuluukin myös pahentaa oloa lyhyellä tähtäimellä. Jos ajatellaan että keskitytään jatkuvasti vaikeisiin tunteisiin ja yritetään harjoitella niiden kanssa olemista ja toimimista, ei se mikään kovin suuri ihme ole, että osa porukasta vaan haihtuu siitä hommasta ja katsoo voivansa paremmin ilman sitä.

Mun mielestä ideaali olis että siihen ois aina mahdollisuus palata ja yrittää uudestaan, mutta että toisaalta sellaisesta jatkuvien sammutustalkoiden pitämisestä voitais silti kieltäytyä.

Tää nyt on sellainen asia josta tiedän jotain, mutta en sitten kuitenkaan niin paljoa kuin joku osaava terapeutti tai muu ammattilainen. En tiedä sitten, oisko se riittävä syy olla keskustelematta tai sanomatta näistä asioista ajatuksiaan Varmaan.

[urogallus]

Takavuosien elokuvista rikollisesti mielisairaan psykopaatin ehkä onnistunein kuvaus ei suinkaan ole mikään Hannibal Lecter tai Patrick Bateman, vaan Anton Chigurh elokuvassa Menetetty maa.

Olen eri mieltä. Chigurh on pysäyttämätön luonnonvoima, jolle avomurtuma kädessä on vain pieni hidaste. Oikeassa elämässä psykopaatit ovat aika monessa asiassa kujalla, mutta Chigurh on aina tilanteen tasalla.

Menetetyn maan suurimpia ellei suurin teema on elämän sattumanvaraisuus, ja Chigurh toimii osin tietoisesti sattuman välikappaleena, ja saa toki lopussa hiukan maistaa huonoa onnea itsekin.

Oma suosikkini on Vain muutaman dollarin tähden Indio, joka ampuu toistuvasti muita ihmisiä naamaan ja itseään jalkaan.

[kertsi]

Näköjään lievää narsismia voikin hoitaa, toisin kuin luulin, jos henkilö on itse motivoitunut terapiaan (harvemmin lienevät motivoituneita). Sen sijaan vaikea narsismi ja myös vaikea psykopatia ovat sellaisia, että terapia on vasta-aiheinen.

https://www.narsisminuhrientuki.fi/tietoa-narsismista/narsismista_yleisesti/narsistin-hoito-pahkinankuoressa/