Nettinegatiivisuus

[Melodious Oaf]

Jos sua ei esimerkiksi kiinnosta sun kehon tuntemukset, niin se on tavallaan sun oma asia.

Yhteiskunnallisen keskustelun kannalta kehon tuntemukset eivät ole sisällöllisesti olennaisia kovinkaan usein, mutta siinä taas on todella tärkeää pystyä erottamaan omia mielikuvat ja ajatuksia tosiasioista. Tämä ei ole helppoa, ja siinä minusta tarvitaan sellaista herkkyyttä, joka sitten kyllä erottaa myös niitä oman kehon tuntemuksia.

Mutta ei sun nyt niitä tarvitse sanoa toisille ääneen Paitsi jos se on se relevantti asia että toi tuntuu nyt pahalta. Joskus sen sanominen voi olla parempi kuin joku levottomasti tehty tulkinta ja toisen syyttäminen siitä. Tai sitten voit käsitellä sen oman tuntemuksen kokonaan itse edes vaivaamatta sillä muita.

[Xantippa]

Jos nyt tosiaan pyrkisit ottamaan sen, mitä sanon ja malttaisit jättää luonnehdinnat, kuten typerehtivä, voisimme ehkä edes simuloida jotain järkevää keskustelua. Mutta kuten itse väsyttämiseen asti toistat, valintahan on sinun.

Olen aivan todella sitä mieltä, että yhteiskunta on muuttunut siihen suuntaan, että jokaiseen ongelmaan esitetään ratkaisuksi yksilökeskeisiä ratkaisuja sen sijaan, että pureuduttaisiin ongelmien ratkaisuun yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimisen ja haastamisen sijaan.

Tämä on nykyajan vastine sirkushuveille ja kansan oopiumille. Minä näen Laikan pointin hyvinkin siinä, että esimerkiksi köyhyys on juuri sellainen asia, jossa yhteiskunnallisen, aidon keskustelun sijaan käännetään fokus yksilöön: mikä hänen elämässään meni pieleen?

Ennen kuin vedetään henkeä, ei, en ole poistamassa yksilön vastuuta omasta elämästään. Olen vain sitä mieltä, että tämä liiallinen pommitus kulutusvalinnoilla, joihin erilaiset life style-valinnat kuuluvat olennaisena osana, ovat haitallisia.

Myös siinä tapauksessa, jossa yksilöiden välisiin kommunikointiongelmiin halutaan puuttua mutkan takaa erilaisilla mindfullness-herätyksillä.

T: Xante

[Melodious Oaf]

Olen aivan todella sitä mieltä, että yhteiskunta on muuttunut siihen suuntaan, että jokaiseen ongelmaan esitetään ratkaisuksi yksilökeskeisiä ratkaisuja sen sijaan, että pureuduttaisiin ongelmien ratkaisuun yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimisen ja haastamisen sijaan.

Tää on mun mielestä tosi yleinen näkökulma vasemmistossa.

Se sanoo, että älkää olko masentuneita älkääkä tuijottako niin paljon omaan napaanne. Teillä ja teidän kokemuksillanne ei ole mitään väliä, koska meitä uhkaa nyt ilmastokatastrofi, seksismi, rasismi, natsien invaasio ja muut tällaiset asiat.

Mutta todellisuudessa tämä näihin mielikuviin keskittyminen ei ole todellista yhteisöllisyyttä eikä yhdessä asioiden ratkaisemista.

Kärjistäen sanottuna se on minusta pahoinvoivien ihmisten (tosin usein ei omasta mielestään) oman pahan olon purkamista loputtomaan erilaisista uhkakuvista jauhamiseen. Se syntyy nimenomaan siitä että toivotaan kovasti että itsellä olisi näihin asioihin ratkaisuja ja että olisi todella mukana jossakin. Mutta oikeasti on kammiossaan koneen ääressä ja kirjoittaa niistä päivästä ja yöstä toiseen.

Sitä ajattelee että oma panos on tämä omien käsitysten muille jakaminen ja haluaa siitä vielä tunnustusta. Se on sama metodi jolla Toopekin pyrkii ratkaisemaan yhteiskunnan ongelmat.

Ollaan vaan niin parkkiintuneita että ei edes tunnisteta mitään omia tuntemuksia eikä oloja -- joten sitten sitä vaan puretaan ja puretaan ja puretaan eikä se sillä helpotu koskaan.

[kertsi]

Minulla taas tässä yksi sellainen punainen lanka on nimenomaan sellainen näkemys, että jos sekoilee siinä, mikä nyt on esimerkiksi omien ajatusten, kehollisten tuntemusten ja tosiasioiden suhde, tällaiselta pohjalta on todella vaikea löytää mitään ratkaisuja — tai toisaalta edes käydä mitään yhteiskunnallisia asioita koskevaa keskustelua rakentavasti.

Löytää ratkaisuja mihin?

Jos tarkoitat tekstin loppuosalla sitä, että rakentavan yhteiskunnallisen keskustelun este on ainakin se, että ei hahmota tosiasioita, tai se, että luulee omia ajatuksiaan tai tunteitaan tosiasioiksi, niin kyllä, silloin lienee hankalaa keskustella mistä vaan, yhteiskunnallisistakin asioista.

[kertsi]

Olen aivan todella sitä mieltä, että yhteiskunta on muuttunut siihen suuntaan, että jokaiseen ongelmaan esitetään ratkaisuksi yksilökeskeisiä ratkaisuja sen sijaan, että pureuduttaisiin ongelmien ratkaisuun yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimisen ja haastamisen sijaan.

Tuo saattaa pitää paikkansa. Esimerkiksi työuupumus saatetaan nähdä (vain ja ainoastaan) yksilön ongelmana (kuntoile! jumppaa! vaali untasi! harrasta joogaa ja mindfulnessia!), heikkoutena ja ties minä, vaikka ihan yhtä hyvin työuupumus voi olla sen koko työyhteisön "sairauden" seuraus, tai kommunikaatio-ongelmien tai huonon johtamisen seuraus, tai seuraus siitä, että työt on vaan jaettu väärin tai epäoikeudenmukaisesti, tai ehkä sen seuraus, että työntekijää ryöstöviljellään, kun potkitaan väkeä pellolle ja jäljelle jääneet joutuvat tekemään usean ihmisen työt.

[Karikko]

Minulla taas tässä yksi sellainen punainen lanka on nimenomaan sellainen näkemys, että jos sekoilee siinä, mikä nyt on esimerkiksi omien ajatusten, kehollisten tuntemusten ja tosiasioiden suhde, tällaiselta pohjalta on todella vaikea löytää mitään ratkaisuja — tai toisaalta edes käydä mitään yhteiskunnallisia asioita koskevaa keskustelua rakentavasti.

Löytää ratkaisuja mihin?

Jos tarkoitat tekstin loppuosalla sitä, että rakentavan yhteiskunnallisen keskustelun este on ainakin se, että ei hahmota tosiasioita, tai se, että luulee omia ajatuksiaan tai tunteitaan tosiasioiksi, niin kyllä, silloin lienee hankalaa keskustella mistä vaan, yhteiskunnallisistakin asioista.

"Tosiasiat ovat melko laaja käsitteellinen ilmaus- toki ne omat ajatukset ja tunteet ovat "tosiasioita itselle" mutta eivät ihan riitä maailmanselittämiseen.

Ajatusten vaikutus tunteisiin on ilmeinen ja se on kyllä helposti nähtävissä-

Maailmanselittäminen onkin vaikeampi ja siihen ei kovin nopeaa ratkaisua liene.-

Näkeehän ihminen värejäkin, vaikka niitä ei maailmassa ole-  Yhteiskunnalliset asiat taitavat olla enemmän selitettävissä, ihmisten välisinä vuorovaikutuksina- ja politiikkana.

[Melodious Oaf]

^ Ton vois sanoa myös niin että jokaisella on oikeus kyllä sisäisiin totuuksiin omista kokemuksistaan.

Sen miten hahmotat ja selität omaa kokemustasi ei tarvitse olla kenenkään muun mielestä totta eikä edes tieteellisessä mielessä totta.

Tieteellinen selittäminen taas koskee sellaista laajempaa yleistä tasoa, jossa pyrkimys on selvittää, mitä ne taustalla olevat ilmiöt sitten ihan todella ovat ja miten ne liittyvät muihin ilmiöihin.

Mutta semmonen sekaannus tossa voi silti tapahtua että mitkä nyt oikeasti on omia tuntemuksia ja havaintoja, mitkä omia ajatuksia, mielikuvia ja assosiaatioita ja mitkä tässä kaikessa taas ihan neutraaleja "tosiasioita" -- ABC-mallin kuvauksen kielellä "kuin kamera ne tallentaisi".

Kyllä jokainen tossa osaa tehdä erotteluja ja nähdä sen eron -- mutta siinä menee sekaisin niin helposti.

Siis helposti alkaa jostain omasta sisäisestä hahmotuksestaan käsin yleistää ja vetää päätelmiä vaan ihan surutta ja vielä oikeasti odottaa että muut kunnioittaa näitä aivan täysin tosiasioina — ja suuttua jos näin ei tapahdukaan.

[Melodious Oaf]

Hyvin harva ihminen pystyy tuohtumatta tai mitenkään negatiivisesti reagoimatta ottamaan vastaan itseen kohdistuvaa vihaa varsinkin livenä, joten vihan näyttämisen kanssa on kyllä vähän niin ja näin, eikä se varmaankaan ole hyödyllistä esim. kotioloissa (paitsi jossain ihan ääritapauksissa, joissa kimppuun hyökätään tms.).

Tossa teet ehkä siitä asiasta nyt hirmu ison ja pelottavan käyttämällä sellaista sanaa kuin viha. Tähän kuuluu hyvin laaja skaala asioita äreydestä, kireydestä, tuohtumisesta ja pinnan palamisesta suuttumiseen ja lopulta ehkä sitten raivoon ja vihaan.

Sanoisin että raivo ehkä kuvaa itselleni sellaista tunnetta, joka harvoin on kovin hyödyllinen edes kotioloissa tai perhesuhteessa. Mutta sillekin on ääritilanteissa paikkansa.

Jos kotona on pieniä lapsia, jonkinnäköinen äreys ja kireys ja pinnan palaminen on väistämättä osa sitä arkea. Silloin on tärkeä kertoa lapsille, mistä johtuu että on itse väsynyt tai miksi näin on tapahtunut ja muutenkin käsitellä se asia -- eikä vain teeskennellä ettei mitään tapahtunut tai ettei itse tehnyt mitään väärää.

Tällainen dynamiikka hieman erilaisena toimii myös ystävyys- ja kaveruussuhteissa. On mahdoton ajatella ettei niihin ikinä vaikuttaisi mikään tällainen negatiiivinen tunnetila tai mitään tällaista ei ikinä saisi tapahtua. Se pitää sitten vain kehdata myös myöntää ja niin sanotusti ownata -- kyllä siitä yleensä sillä selviää jos kuitenkin oikeasti kaikki haluaa olla tekemisissä ja pääosin kohdellaan toisia reilusti ja hyvin.

Jos olet töissä lasten kanssa, silloin sinulla ei periaatteessa pitäisi koskaan pinna palaa. Se on aivan erilainen dynamiikka ja tilanne kuin perheessä tai omien lasten kanssa. Silti opettaja tai työkseen kasvattavakin väistämättä joskus hiiltyy tai saattaa muuten tehdä virheitä. Niitäkin voi käsitellä, mutta siinä vaan sillä aikuisella on ihan eri asema ja siihen koko touhuun suhtaudutaan enemmän työnä kuin otetaan asioita henkilökohtaisesti. Vanhemman taas tietyssä määrin ja joskus kuuluukin ottaa asioita myös henkilökohtaisesti Tai näin epäilisin.

Työpaikan suhteet ovat vähän samanlaisia siinä mielessä että se on työtä ja siinä minusta tulisi pyrkiä asialliseen kohteluun ja välttää henkilökohtaisuuksia tai niillä mässäilyä.

Kantapaikan yhteisö on siitä ehkä hankala välimuoto että eihän me oikein kunnolla olla ystäviä -- vaikka sitä tämä eniten muistuttaa -- jotain kaveriporukkaa tai sellaista jossa osa on läheisempiä ja osa etäisempiä keskenään.

Tälleen siis taas ei täysin kumoavana vaan täydentävänä maalailuna ja pohdintana kertsin sanomaan toisin tällaista.

[kertsi]

Tuossa ABC-mallissa on vielä sellainenkin vaikeuttava tekijä, että kehon tuntemukset ja varsinkin tunteet ovat sellaisia, ettei niitä ole aina helppo havaita tai tunnistaa. Tämä johtuu kaiketi siitä, että tunteet voivat kai olla osin tiedostamattomiakin? Tai siitä, että henkilö ei kykene tunteitaan havaitsemaan, analysoimaan tai sanoittamaan.

On olemassa myös ihmisiä, joille tunteiden sanallistaminen, tunnistaminenkin, ja tunteiden erottaminen kehollisista tuntemuksista on vaikeampaa kuin muille, esimerkiksi aleksityymikot. Aleksitymia on persoonallisuuspiirre, joka muistaakseni on kymmenen kertaa yleisempää miehissä kuin naisissa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksitymia
https://en.wikipedia.org/wiki/Alexithymia

[Melodious Oaf]

Tuossa ABC-mallissa on vielä sellainenkin vaikeuttava tekijä, että kehon tuntemukset ja varsinkin tunteet ovat sellaisia, ettei niitä ole aina helppo havaita tai tunnistaa. Tämä johtuu kaiketi siitä, että tunteet voivat kai olla osin tiedostamattomiakin? Tai siitä, että henkilö ei kykene tunteitaan havaitsemaan, analysoimaan tai sanoittamaan.

Voi olla että kehon havainnointiin ja tunnekokemusten käsitteellistämiseen vaikuttavat kaikenlaiset yksilölliset erot. Siihenhän vaikuttavat hormonitoiminta, yksilön aistiherkkyys ylipäätään sekä se miten näitä on oppinut hahmottamaan ja miten niistä puhumaan.

Näkisin tämän nyt omana itsenäni ja miehenä niin, että ne "tunnetilat" tai tämmöset on kuitenkin ensisijassa kehon tiloja ja opettelemalla havainnoimaan omaa kehoaan paremmin tai keskittämällä kehon tuntemuksiin huomiota voi saada paremmin kiinni myös tunteista ja siitä, mitä niissä tapahtuu.

Toi kuulostaa helposti siltä että se on sellaista yliherkkää fiilistelyä ja kaiken sellaisen korostamista että nyt tuntuu jalassa hiukan pahalta ja on kylmä ja harmittaa  --- siis noinkin voi kehoaan havainnoida, ja olen törmännyt säännöllisesti esimerkiksi lapsiin, joilla on taipumus keskittää liikaa huomiota siihen, missä mielessä jotkut kehon aistumukset tuntuu ikävältä tai jokin on nyt huonosti.
    En siis tuomitse tätä sinänsä, vaan ajattelen, että se voi olla lapselle itselleenkin silloin etu keskittää vaan huomiota enemmän muihin asioihin. Jos siis näissä tuntemuksissa ei ole mitään varsinaista vaivaa tai korjattavissa olevaa asiaa taustalla.

Tarkoitan itse nyt sitä, että kehon tuntemuksia voi opetella lähestymään sillä tavalla avoimen uteliaasti ja tuomitsematta. Silloin niiden myös annetaan vain olla, ja usein joku periaatteessa ikävä tunne (niska on vähän kipeä tms) voi tällöin olla sellainen että se huomataan mutta se itse asiassa ei tästä pahene vaan parhaimmassa tapauksessa kireyttä voi vähän jopa höllätä.

Siis silloin paljastuu että ne kehon tuntemukset itse asiassa on koko ajan vaihtuvia ja sellainen aaltoileva aistimusten kenttä johon ihminen kiinnittää huomiota vähän miten sattuu tai sivuuttaa kokonaan. Silloin siis edes kipu tai muu epämukava tunne kehossa ei ole ihan niin vakaa tai selkeä kuin mitä joku nimi sille saattaa antaa ymmärtää, vaan nekin siis koostuu sellaisista alati vaihtuvista, muuttuvista ja ohimenevistä viesteistä keholta aivoihin.

Tällä en tarkoita vähätellä yhtään tippaa mitään lääketieteellistä tai muuta vaivaa, mitä ihmisellä saattaa olla. Vaan vastaan nyt ennakoivasti tavallaan siihen mielikuvaan jo, jos joku kokee että tollanen tekee ihmisestä väistämättä yliherkän "fiilistelijän" jolla ne kehon tuntemukset sitten jotenkin sumentaa ajattelua tai vain niistä puhutaan.

Jotain tollastahan Xantippa esimerkiksi esitti, ja sitä nyt voi jokainen arvioida, onko minun ajatteluni sitten keskimäärin niin kovin sumeaa tai onko joku oman kehon tuntemuksiin sanatasolla ylifokusointi siinä sellainen keskeinen ongelma, jonka takia esimerkiksi Xantippa ajattelee ja havainnoi paljon minua selkeämmin keskimääräisesti arvioituna.

Toi nyt ei ole mikään kilpailu, ja olen itse jäävi itseäni arvioimaan. Tarkoitan vain että ei nyt mun omasta mielestä tietenkään mun ajattelu ole keskimäärin muiden ihmisten ajattelua sumeampaa