Sisäisen maailman ja ulkoisen olemuksen ristiriita

[Socrates]

Törmäsin jollain foorumilla mainintaan siitä, miten elämässä menestymisen esteenä voi olla jotenkin vääränlainen olemus. Aloin pohtia asiaa siltä kantilta, mikä siinä silloin on vikana.

Toki se voi tarkoittaa monenlaista, mutta pidän yhtenä keskeisenä ongelmana ihmisen sisäisen maailman ja ulkoisen olemuksen ristiriitaa. Ulkoinen olemus sisältää nyt myös kommunikaation, mutta ongelma voi ilmetä ilman sitäkin.

Tämä on tietysti suhteellinen kysymys; tuskin kenelläkään ne menevät ihan yksi yhteen, mutta toisilla ristiriita on häiritsevän suuri ja olen arvellut, että se on keskeinen syy, miksi oma elämäni on mennyt ainakin muiden mielestä perseelleen.

Jos liikun jonkun tai joidenkin kanssa julkisilla paikoilla ja siellä on pahantuulinen häirikkö, hän kohdistaa yleensä aggressionsa minuun, vaikka olisin täysin neutraalisti ja oletan tämän johtuvan, että häirikkö alitajuisesti vaistoaa ristiriidan. Olenhan ekstrovertti, joka on pakotettu introvertiksi ja muutenkin mahdollisuuteni ilmaista itseäni vapaasti on olleet hyvin rajalliset. Jos tekisin niin saattaisin muistuttaa vaikka Jouko Turkkaa ja se ei oikein tavan tallaajalle sovi. Toki mainittuun ristiriitaan on muitakin syitä.

Joka tapauksessa näen tämän ongelman paljon laajempana kuin väittelynä haluaako joku olla kaunis tai ruma. Eihän muuten olisi transvestiitteja tai sukupuolensa korjaajia, jos ihmisellä ei olisi valtava tarve ilmaista olemuksellaan sisäistä maailmaansa.

Tulee mieleen, että tämä ongelma saattaa koskea esimerkiksi Norman ja Kopekin kaltaisia ihmisiä.

[TSS]

Törmäsin jollain foorumilla mainintaan siitä, miten elämässä menestymisen esteenä voi olla jotenkin vääränlainen olemus. Aloin pohtia asiaa siltä kantilta, mikä siinä silloin on vikana.

Toki se voi tarkoittaa monenlaista, mutta pidän yhtenä keskeisenä ongelmana ihmisen sisäisen maailman ja ulkoisen olemuksen ristiriitaa. Ulkoinen olemus sisältää nyt myös kommunikaation, mutta ongelma voi ilmetä ilman sitäkin.

Tämä on tietysti suhteellinen kysymys; tuskin kenelläkään ne menevät ihan yksi yhteen, mutta toisilla ristiriita on häiritsevän suuri ja olen arvellut, että se on keskeinen syy, miksi oma elämäni on mennyt ainakin muiden mielestä perseelleen.

Jos liikun jonkun tai joidenkin kanssa julkisilla paikoilla ja siellä on pahantuulinen häirikkö, hän kohdistaa yleensä aggressionsa minuun, vaikka olisin täysin neutraalisti ja oletan tämän johtuvan, että häirikkö alitajuisesti vaistoaa ristiriidan. Olenhan ekstrovertti, joka on pakotettu introvertiksi ja muutenkin mahdollisuuteni ilmaista itseäni vapaasti on olleet hyvin rajalliset. Jos tekisin niin saattaisin muistuttaa vaikka Jouko Turkkaa ja se ei oikein tavan tallaajalle sovi. Toki mainittuun ristiriitaan on muitakin syitä.

Joka tapauksessa näen tämän ongelman paljon laajempana kuin väittelynä haluaako joku olla kaunis tai ruma. Eihän muuten olisi transvestiitteja tai sukupuolensa korjaajia, jos ihmisellä ei olisi valtava tarve ilmaista olemuksellaan sisäistä maailmaansa.

Tulee mieleen, että tämä ongelma saattaa koskea esimerkiksi Norman ja Kopekin kaltaisia ihmisiä.

Olen kyllä samaa mieltä, että ihmiset pyrkivät sisäisen ja ulkoisen maailman tasapainoon, ja ristiriita niiden välillä voi olla yksi ihmisen elämän perustavia ongelmia.

Jotkut tosiaan ovat tavallaan kehonsa vankeja, sanotaan esimerkiksi herkät ihmiset, jotka väsyvät ärsykkeistä (mm. sosiaalisesta elämästä), mutta toisaalta ovat hyvinkin sosiaalisia. Esim. sosiaalisessa elämässä ärsykkeitä on paljon ja ihmisten kanssa oleminen tuntuu tietyllä tavalla hyvin intensiiviseltä. Ennen pitkää ihminen ylivirittyy, eikä enää pysty ilmentämään sisäistä maailmaansa tavalla, joka tuntuu aidommalta kuin se, mihin ylivirittynyt keho pystyy.

En kuitenkaan täysin ymmärrä, miten ulkonäkö liittyy tähän asiaan, kun sanoit, että ihmiset eivät yleensä halua olla kauniita, koska se on ristiriidassa sisäisen maailman kanssa. Tarkoitatko, että kauneus ehkä herättää huomioita, jota sisäinen maailma ei pysty käsittelemään?

Itse olen kokenut asian jokseenkin päin vastoin. Vaikka pienellä porukalla olen seurallinen ja pidän itseäni ihmisläheisnä, ole aina ollut isossa porukassa hiljainen seurailija, esim. koulussa luokan kesken, isossa harrastusporukassa, uusien ihmisten kesken jne. Siksi olen ollut kiitollinen siitä onnenkantamoisesta, että herätän jokseenkin myönteistä huomiota ulkomuodollani (tai näin olen tulkinnut), koska näissä tilanteissa tuntuu, etten oikein muulla tavalla ole näkyvä. En osaa näissä tilanteissa tuoda sisäistä maailmaani luontevasti esiin, jolloin ihmiset näkevät vain ulkoisen maailmani. Ihmiset katsovat, että tuo on tuo hiljainen söpö tyttö, jolloin koen olevani hyväksytty myös itselleni epämukavuusalueen tilanteissa.

Tämä kaikki voi toki olla virhepäätelmää, mutta tästä lähtökohdasta en ymmärrä edelleenkään, miksi ihmiset haluaisivat vetää ulkonäköään alaspäin ilmaistakseen sisäistä maailmaansa.

[Xantippa]

Näistä puhuminen saa aina minut muistamaan nuoruudessa käymääni keskustelua mieheni, silloisen poikaystäväni kanssa. Puhuttaessa kanssakäymisestä hän totesi jonkun vanhan viisaan sanoneen, että kauniille naiselle pitää aina kehua hänen älyään ja älykkäälle kauneuttaan. Kysymykseeni, mitä hän minussa kehuu, hän sanoi minun olevan toki älykäs ja lisäsi nopeasti perään, että tietysti myös kaunis. Nauratti pitkään ja vieläkin.

Toinen tilanne perhepiirissä sattui, kun hänen sisarensa kehui aikoinaan, että enpä olisi aavistanut, mutta sinähän olet fiksu ja kiva. Kun sanoin, että miksi sitä ihmettelee, miksi hän muutoin luulee veljensä minun kanssani olevan. Sisar totesi, että no olethan sä tosi hyvännäköinen. Mies kysyi minulta myöhemmin, että et kai sä loukkaantunut. Totesin, että kyllä siinä enemmänkin sinua loukattiin

Pointtina siis, että kyllähän sitkeässä on ajatus, että kaunis nainen ei ole älykäs ja usein myös ajatellaan, että ei kovin mukava. Samaa kyllä ajatellaan myös komeasta miehestä. Tästä kai saattaa johtua ajatus, että ollakseen yhteiskunnallisesta vakavasti otettavia, älykkäitä toimijoita, ihmiset down shiftaisivat ulkonäköään.

Voi siinä olla jotain perääkin. Ei Suomessa oikein katsota hyvällä jotenkin sitä, että on koko ajan selkeästi panostanut siihen, että on parhaimmillaan, vimpan päälle laitettu ja huoliteltu.

Lisäksi kyllä jollain on selkeä ulkoinen ristiriita, eräs työkaverini/ystäväni on sellainen. Hänellä on perusilme, joka näyttää pahantuuliselta, vaikka oikeasti hän on erittäin mukava ja herkkä ihminen. Tälle on kai joku nimityskin, resting bitch face. Mutta hän sanoo kärsineensä asiasta koko ikänsä, mm. palvelu kuulemma voi olla huonoa, koska hän vaikuttaa ylimieliseltä ja huonotuuliselta.

Se on kai harvinaisempaa, että extro joutuu painostuksen alla olemaan intro, yleensä kai koetaan toisin päin, että maailma vaatii, etenkin työelämä, introja olemaan extroja.

T: Xante

[Norma Bates]

Jos nyt ihan raa'asti ulkonäköpohjalta lähden pohtimaan, niin realistisesti ajatellen kasvoni ovat keskinkertaiset ja suomalaisille tyypilliset. Vartalo on ilmeisesti ns. hyvä, jos nyt pitää pienirintaisista naisista joilla ei persekään törrötä muhkeana.

Yläasteaikoina olin ihan oikeasti ruma, mitä tulee päähän. Tukkani oli hölmö, enkä hoksannut sitä laittaa mitenkään, kun olin niin masentunut. Sitä en kuitenkaan edelleenkään tajua miksi minua kiusattiin silmälaseista, kun muillakin luokkani tytöillä niitä oli. Logiikka tämän takana on kai se että koska en enimmäkseen hakenut laumasta suojaa, olin se jota sai kiusata ilman että kohtasi juuri minkäänlaista vastarintaa.

Tuo ruma tyttö on yhä sisälläni, eikä minkään sortin valokuvat eikä vakuuttelut saa minua oikeasti uskomaan että olisin kaunis(*. Tuntuu että petkutan kun esittelen itseäni kuvissa edukseni. Toisaalta minimaalisimmatkin ikämuutokset masentavat suuresti, ja tuntuu siltä että menetin jonkin mahdollisuuden. Lähinnä kai kumppanin ja rakkauden löytämiseen. Sitten kun menopaussi tulee, edessä on pelkkä jyrkkä pudotus.

Parikymppisenä en erottunut millään tavalla ikäisistäni. Tämä on totuus, koska siinä iässä nyt ollaan mitä ollaan. Vasta se, että muilla on kiloja kertynyt (kertyi minullakin 30 v tienoilla, mutta lähti sitten myös) ja ikääntyminen edennyt nopeammin ainakin tähän mennessä, on saanut minut jotenkin erottumaan joukosta. Useinkaan en osaa edes mieltää kuka on minun ikäiseni, kun moni muu näyttää niin vanhalta. Tämän takia tietysti on useimmiten vaikea nähdä mitään erityisen viehättävää ikäisissäni miehissä.

Silloin kun olin pitkässä parisuhteessa, mies huomautti naureskellen että joku tyyppi oli "katsonut persettäni". Ihmettelin itsekseni että minkä ihmeen takia. En osannut keksiä mitään vastausta moiseen, varsinkin kun ylläni oli ollut löysät sporttihousut. Ylipäätään tuli aina kumma olo jos kävi ilmi että miehet katselevat naisia. En kokenut että minussa olisi jotain katsottavaa.

Hyvännäköiset miehet eivät lähesty minua livenä kuin äärimmäisen harvoin. Kaikki jotka lähestyvät ovat vanhuksia, kylähulluja tai päihteiden vaikutuksen alaisena olevia. Eihän tämä kauheasti imartele. (Puhun tässä bussipysäkeistä, uimarannoista yms. oleilupaikoista.)

Alkanut taas tuntumaan kaikki niin yhdentekevältä että ihan sama miltä näytän. Onnellinen en ole, ja ilmeisesti en tule koskaan olemaankaan.

*) Varsinkin jos "vakuuttelu" on sorttia "oletpa kaunis, anna p...llua!"

[Xantippa]

^

Itse ajattelen, että aika moni ihminen on paremman näköinen hieman vanhempana kuin nuorempana. Nuorena kaikki ovat samankaltaisia sileänaamoja, mutta vanhemmiten alkaa näkyä luonne enemmän ja paremmin. Ihmisistä tulee enemmän itsensä näköisiä, jotenkin.

Ehkä tämäkin liittyy sisäisen ja ulkoisen maailman olemuksen yhtenäisyyteen, vanhemmiten uskaltaa olla enemmän oma itsensä joka tavalla?

T: Xante

[Socrates]

En kuitenkaan täysin ymmärrä, miten ulkonäkö liittyy tähän asiaan, kun sanoit, että ihmiset eivät yleensä halua olla kauniita, koska se on ristiriidassa sisäisen maailman kanssa. Tarkoitatko, että kauneus ehkä herättää huomioita, jota sisäinen maailma ei pysty käsittelemään?

Tämä liittyy sekä ihmisen historiaan että arvomaailmansa, jotka toki kietoutuvat toisiinsa.

Ajattelisin niin, että ihminen haluaa olemuksellaan viestittää mennyttä elämäänsä ja ennen kaikkea sitä, millä palikoilla hän on kohdannut aallonpohjat. Ne ovat käsittelytavasta riippuen jättäneet tai olleet jättämättä jälkiä kasvonpiirteisiin, eleisiin, ilmeeseen ja yleiseen olemukseen. Vahvasti kauneuteen pyrkivä ihminen on ehkä kohdannut elämän kolhut rankaisematta itseään niistä tai jotenkin blokannut ne fysiikkansa ulkopuolelle.

Sitten on arvokysymys eli minkä mielikuvan hyvin huoliteltu, "sliipattu" ihminen tarkkailijalle luo ja haluaako samaistua häneen. Minulle tulee helposti mieleen pyrkyri tai ainakin hyvin sovinnainen ihminen, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä.

[Socrates]

Lisäksi kyllä jollain on selkeä ulkoinen ristiriita, eräs työkaverini/ystäväni on sellainen. Hänellä on perusilme, joka näyttää pahantuuliselta, vaikka oikeasti hän on erittäin mukava ja herkkä ihminen. Tälle on kai joku nimityskin, resting bitch face. Mutta hän sanoo kärsineensä asiasta koko ikänsä, mm. palvelu kuulemma voi olla huonoa, koska hän vaikuttaa ylimieliseltä ja huonotuuliselta.
T: Xante

Tässä on tärkeä pointti. Yleinen ongelma, joka koskee myös itseäni.

[Hippi]

Kun Norma puhuu tuosta, miten oman ikäiset miehet näyttää vanhoilta, niin hakematta tuli mieleen tämä Rydman kohu.

En ollut koko henkilöstä tietoinen oikeastaan millään tavalla ennen kohun alkua. Googletin tyypin nimellä ja hämmästyin kyllä, miten "pikkupojalta" tämä kuvissa vaikutti. Kuvahaulla joutui pitkästi kahlaamaan, jotta löytyi kuva, jossa edes hiukan (minun silmissäni) vaikutti ikäiseltään ja siinäkin hän oli jotenkin huonossa asennossa kuvan ottamishetkellä.

Ehkä Rydmankin näkee aamuisin peilistä nuoren miehen, paljon nuoremman kuin syntymätodistus kertoo? Jos hän onkin jäänyt kuvajaisensa ansiosta jonnekin 10 tai 15 vuoden taakse ja pitää itseään tosiaan nuorempana kuin onkaan. Onhan noita Peter Paneja, jotka eivät ole ihan sinut todellisuuden kanssa. Ehkä hänen silmissään naispuoleiset ikätoverit alkaa olla jo vanhoja ja hiukan rupsahtaneita.

En puolustele häntä ja hänen onnekseen on sentään jonkunlainen maltti ollut matkassa ainakin tähän asti ilmi tulleiden tietojen perusteella.

[Norma Bates]

Nainen joka lähenteli minua duunissa kun olin 20+ (ja hän melkein 40 v) sanoi että näytän iättömältä. Vaikka ajan hammas nyt pureekin, se tuntemuksena pitää yhä paikkansa. En samaistu mihinkään ikään sisälläni. Paitsi sitten kyllä kun aletaan puhua tv-ohjelmista joita kaikki katselivat 1980-luvulla. Viihde asettaa minutkin sukupolvikehykseeni.

En kuitenkaan ymmärrä millä tavalla yksikään alta 25 v olisi pantavan näköinen. Se remuava, lapsellinen käytös tuota nuoremmilla yleensä paljastaa iän. Jos hurahtaisin tuota nuorempaan mieheen, hän olisi myöskin iätön mieleltään.

[Socrates]

Nainen joka lähenteli minua duunissa kun olin 20+ (ja hän melkein 40 v) sanoi että näytän iättömältä.

Tuohan on hyvä tilanne, että sinusta on kiinnostuneet vanhukset, päihtyneet, kylähullut ja lesbot.

Vielä parempi, jos kiinnostunut olisi kaikkea noita, vanha känninen hullu lesbo.

[Karikko]

Törmäsin jollain foorumilla mainintaan siitä, miten elämässä menestymisen esteenä voi olla jotenkin vääränlainen olemus. Aloin pohtia asiaa siltä kantilta, mikä siinä silloin on vikana.

Toki se voi tarkoittaa monenlaista, mutta pidän yhtenä keskeisenä ongelmana ihmisen sisäisen maailman ja ulkoisen olemuksen ristiriitaa. Ulkoinen olemus sisältää nyt myös kommunikaation, mutta ongelma voi ilmetä ilman sitäkin.

Tämä on tietysti suhteellinen kysymys; tuskin kenelläkään ne menevät ihan yksi yhteen, mutta toisilla ristiriita on häiritsevän suuri ja olen arvellut, että se on keskeinen syy, miksi oma elämäni on mennyt ainakin muiden mielestä perseelleen.

Jos liikun jonkun tai joidenkin kanssa julkisilla paikoilla ja siellä on pahantuulinen häirikkö, hän kohdistaa yleensä aggressionsa minuun, vaikka olisin täysin neutraalisti ja oletan tämän johtuvan, että häirikkö alitajuisesti vaistoaa ristiriidan. Olenhan ekstrovertti, joka on pakotettu introvertiksi ja muutenkin mahdollisuuteni ilmaista itseäni vapaasti on olleet hyvin rajalliset. Jos tekisin niin saattaisin muistuttaa vaikka Jouko Turkkaa ja se ei oikein tavan tallaajalle sovi. Toki mainittuun ristiriitaan on muitakin syitä.

Joka tapauksessa näen tämän ongelman paljon laajempana kuin väittelynä haluaako joku olla kaunis tai ruma. Eihän muuten olisi transvestiitteja tai sukupuolensa korjaajia, jos ihmisellä ei olisi valtava tarve ilmaista olemuksellaan sisäistä maailmaansa.

Tulee mieleen, että tämä ongelma saattaa koskea esimerkiksi Norman ja Kopekin kaltaisia ihmisiä.

Jaa miksi pitäisi elämässä menestyä- mitä sillä tarkoitetaan.

Ilmeisesti ihmisten keskeistä kunnianhimoa ja olla hieman parempi, kuin joku muu. Itse kuitenkin todennäköisesti asettaa itselleen tavoitteita ja ellei niitä saavuta on mielestään epäonnistunut- harvaa kuitenkaan toisen menestymättömyys kiinnostaa. Korkeintaan lähipiirejä jotka ovat joko kateellisia tai mielissään.

Menestyneetkään eivät taida isommin kiinnostaa, vaikka heistä juoruaminen voikin tuottaa joitain tuntemuksia. Elämä menestyy, mutta elämässä menestynyt tarkoittaan itsetuntoa ja ihmissuhteita- mitäs niistä jokaisen matkan pää on tulessa tai toukissa, eli se lopullinen mittari on sama.

[wade]

Jos liikun jonkun tai joidenkin kanssa julkisilla paikoilla ja siellä on pahantuulinen häirikkö, hän kohdistaa yleensä aggressionsa minuun, vaikka olisin täysin neutraalisti ja oletan tämän johtuvan, että häirikkö alitajuisesti vaistoaa ristiriidan. Olenhan ekstrovertti, joka on pakotettu introvertiksi ja muutenkin mahdollisuuteni ilmaista itseäni vapaasti on olleet hyvin rajalliset. Jos tekisin niin saattaisin muistuttaa vaikka Jouko Turkkaa ja se ei oikein tavan tallaajalle sovi. Toki mainittuun ristiriitaan on muitakin syitä.

Kun olin reilu 20 vuotta, tuntui että vedin kadulla puoleeni testo-viina-höyryissä olevia uhittelijoita, asenteella "voin vetää sua turpaan vaikka ootkin noin riski äijä". Tuskin ovat olleet ihan tosissaan uhkailuineen, koska en ole koskaan joutunut tappelemaan heidän kanssaan. Yhden nyrkkisankarin sain pyytämään anteeksi, muistelen edelleen lämmöllä tilannetta.

Viimeisen 10 - 15 vuoden ajalta en muista tällaista tapahtuneen. Harvoinpa olenkin yöllä humalaisten joukossa.

Humalaisia miehiä vetää minussa puoleensa myös heidän tarpeensa arvuutella olenko koripalloilija (tai joskus harvemmin jääkiekkoilija) ja kysyä miten pitkä olen. Olen joskus ihmetellyt kohtaloani, koska en koe olevani huomiota herättävän pitkä, alle 2 metriä!

Joudun myös aika ajoin erinäisten kadunmiesten jututtamaksi. Vasta toissa vkl kävellessäni erään kaupungin keskustan halki alkoholisti ukkeli valitsi minut kaikkien ihmisten joukosta, lyöttäytyi rinnalle kävelemään ja alkoi juttelemaan minulle alkoholin käytöstään (ja siitä miten ei missään nimessä käytä muita päihteitä). Vaimonikin on ehtinyt ihmetellä mikä minussa herättää luottamusta tässä kohderyhmässä.

[TSS]

En kuitenkaan täysin ymmärrä, miten ulkonäkö liittyy tähän asiaan, kun sanoit, että ihmiset eivät yleensä halua olla kauniita, koska se on ristiriidassa sisäisen maailman kanssa. Tarkoitatko, että kauneus ehkä herättää huomioita, jota sisäinen maailma ei pysty käsittelemään?

Tämä liittyy sekä ihmisen historiaan että arvomaailmansa, jotka toki kietoutuvat toisiinsa.

Ajattelisin niin, että ihminen haluaa olemuksellaan viestittää mennyttä elämäänsä ja ennen kaikkea sitä, millä palikoilla hän on kohdannut aallonpohjat. Ne ovat käsittelytavasta riippuen jättäneet tai olleet jättämättä jälkiä kasvonpiirteisiin, eleisiin, ilmeeseen ja yleiseen olemukseen. Vahvasti kauneuteen pyrkivä ihminen on ehkä kohdannut elämän kolhut rankaisematta itseään niistä tai jotenkin blokannut ne fysiikkansa ulkopuolelle.

Sitten on arvokysymys eli minkä mielikuvan hyvin huoliteltu, "sliipattu" ihminen tarkkailijalle luo ja haluaako samaistua häneen. Minulle tulee helposti mieleen pyrkyri tai ainakin hyvin sovinnainen ihminen, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä.

"Vahvasti kauneuteen pyrkiminen" kuulostaa minusta aika äärimmäiseltä, eikä ole suuren yleisön ongelma. Omaan korvaan se kuulostaa hiukan vinoutuneelta arvomaailmalta. Kuitenkin uskon monen ihmisen ainakin hiukan piittaavan ulkonäöstään ja mieluummin vähän kohentavan sitä ennemmin kuin toisin päin. En oikein edelleenkään ymmärrä, millainen henkilöhistoria olisi ihmisellä, jonka sisintä heijastaa heikennetty ulkonäkö. Luonnostaan tietysti esim. pultsareilla näin käy, mutta se tuskin on tietoinen valinta ristiriidan vähentämiseksi

Arvomaailma varmasti heijastuu olemuksesta ja ulkonäöstä ainakin jonkin verran. Itselleni olisi esim. vierasta tälläytyä vahvaan meikkiin, koska arvostan luonnollisuutta.

[Socrates]

"Vahvasti kauneuteen pyrkiminen" kuulostaa minusta aika äärimmäiseltä, eikä ole suuren yleisön ongelma. Omaan korvaan se kuulostaa hiukan vinoutuneelta arvomaailmalta. Kuitenkin uskon monen ihmisen ainakin hiukan piittaavan ulkonäöstään ja mieluummin vähän kohentavan sitä ennemmin kuin toisin päin. En oikein edelleenkään ymmärrä, millainen henkilöhistoria olisi ihmisellä, jonka sisintä heijastaa heikennetty ulkonäkö. Luonnostaan tietysti esim. pultsareilla näin käy, mutta se tuskin on tietoinen valinta

Kyllä sellaisiakin ihmisiä on, vaikka en erityisesti heitä tarkoittanut. Esimerkiksi isäni oli vapaa-ajalla korostetun rähjäinen ehkä siksi, että hän oli joutunut vastentahtoisesti pynttäytymään virallisiin tilaisuuksiin. Hän vihasi kaikenlaista hienostelua. Pultsareista hän muuten kerran totesi, että heidän ulkoinen kurjuutensa lievittää sisäistä tuskaa, joka on virkajuopoilla suurempi.

Eräältä työpaikalta muistan myö kauniin naisen, joka pukeutui kammottaviin kaapuihin ja joku toinen nainen sanoikin, että hänellä täytyy olla naiseus jotenkin ongelmallista. Eikä ollut rekkalesbo vaan päinvastoin haki miesten huomiota. Toisaalta jotkut luontaisesti vaatimattoman ulkonäön omaavat korostavat rumuuttaan, koska se on ilmeisesti heille jonkinlainen tavaramerkki.

Kyse on ihmisen pitkällä aikavälillä muodostuneesta identiteetistä, joka voi ilmetä jopa niin, että osa vammaisista sanoo, ettei halua enää palata terveeksi.

Mutta kuten avauksessa sanoin, tarkoitin lähinnä keskiverron ulkonäön omaavia ihmisiä, jotka eivät halua nähdä edes pientä vaivaa kohentaakseen ulkonäköään, koska he kokevat sen vastaavan sisäistä maailmaansa.

[Norma Bates]

Sen verran kopea olen, etten tässä iässä suostu keskiverroksi kuin naaman osalta. Siinähän se ongelma tietysti onkin, että suurimman osan aikaa vain kasvot ovat esillä. Ja jos ne eivät ole häikäisevän kauniit, on tapettia.

En kulje tyköistuvissa tyrkkykuteissa, vaan sporttivaatteissa. Vanhempien herrojen mielestä haaskaan itseni kun en ole seksikkäissä kuteissa ihmisten ilmoilla. Mutta ne ovat pirun epämukavia. Ja luonnossa, mahdollisimman kaukana ihmisistä, epäkäytännöllisiä.

Mestat joista miehen voisi löytää ovat puolestaan vastenmielisiä. Nämä räkälät yms.