Ikääntymisen tarkkailu

[Norma Bates]

Jos on 50+ eikä mikään ärsytä, on päästänsä pehmentynyt.

[Toope]

Jos on 50+ eikä mikään ärsytä, on päästänsä pehmentynyt.

Oles nyt siinä...

[Karikko]

Jos on 50+ eikä mikään ärsytä, on päästänsä pehmentynyt.

Ikä on vain "numeroita- sanoi 10 vuotias pikkulikka.

Eihän ikä varsinaisesti ole ärsytyksen syy, luultavammin se vain yhdistetään muihin vaivoihin.

[Kopek]

Jos ei ikääntymistä itsessään huomaa, lapsuudenystävien, koulukavereiden, Facebook-kavereiden ja muiden tuttujen kuolinilmoitukset saavat ehkä miettimään, että talvisodassako tässä ollaan, vai mistä on kyse, kun porukkaa lakoaa ympäriltä kiihtyvään tahtiin.

Facebookin kaverilistassakin alkaa olla jo kuolleiden osasto, kun ihmisistä on jäänyt vain profiili jäljelle. Tänään sain tiedon, että yksi Facebook-kaveri, jonka jollakin tavalla olen tuntenut myös ennen internetin aikaa, oli kuollut jo toukokuun alkupuolella. Vielä keväällä tyyppi otti kantaa Ukrainan sotaan ja moneen muuhunkin asiaan.

Joitakin kuolleiden profiileita näyttää muuttuneen "muistoissa" -profiiliksi.

Onhan se vähän karua lukea jotain kuvakommenttia, jossa ihminen muistelee kuvassa esiintyvää kuollutta henkilöä - ja on itsekin jo kuollut.

Eräässä julkaisemassani kuvassa on kaverini nahkatakissa noin parikymppisenä. Kyseinen henkilö kuoli 2000-luvun alkupuolella. Kuvaa on kommentoinut hänen naispuolinen ystävänsä näin: "Mä muistan vieläkin ton rotsin nahan kuosin mun kämmenissä! Outoa, mitkä asiat jää mieleen...  " Pari vuotta myöhemmin tuo henkilö kirjoitti viimeiset päivityksensä. Nyt hänkin on enää muistoissa.

Kumpikin noista henkilöistä oli minua nuorempia.

[Hippi]

^
Miehelle lienee helpompaa tuo nuoruudenaikaisten kavereiden lakoamisen seuranta kuin naisille. Ainakin oma ikäluokkani suureksi osaksi otti avioituessaan puolisonsa sukunimen ja sen myötä on kadonnut näköpiiristä. Mahtaako lisäksi noissa pienemmissä paikallislehdissä olla kuolleet tarkemmin mainittu, kuin esim. Hesarissa, johon kuolinilmoitus taitaa maksaa aika paljon, joten vain harvat PK-seudulla laittavat ilmoituksen Hesariin. Näköislehdessä tänään oli kyllä reilu kaksi aukeamaa, mutta arkisin vain yksittäisiä.

Naisia en ole vuosien varrella bongannut kuin muutaman, mutta miehiä kyllä enemmän. Joskus olen tainnut mainita, että lyhyt on ollut elinajanennuste miehillä sen jälkeen, kun minun kanssani on vähänkään aikaa seurustellut. Varmaan puolenkymmentä on ollut sellaisia ilmoituksia, joista olen tunnistanut nuoruuden poikaystävän. Noista on tullut kyllä vähän surullinen olo, kun aivan ennenaikaisesti on kuolo korjannut.

Mutta ei minusta tuo, että ympäriltä ihmiset kuolee, ole sen kummempaa kuin "shit happens". Ei sillä omaa ikääntymistä kannata mitata. Omat vanhempani kuolivat niin kauan sitten, että jos se olisi jokin mittari, niin minunkin olisi pitänyt jo kuolla.

Ei sekään, että olen jokseenkin terve, takaa mitään. Kuolo voi tulla kuin salama kirkkaalta taivalta. Ei se ikää tai terveyttä katso. Siksipä en juurikaan mieti  tuollaisia. Noutaja tulee, kun on tullakseen. Ikääntymistä en suuremmin mieti, sillä jos sitä jää pohtimaan ja surkuttelemaan, niin helvetin kurjaksihan elämä muuttuisi, koska ikääntyminen on joka tapauksessa väistämätöntä. Tuskin kellään meistä on muotokuvaa ullakolla, kuten Dorian Graylla eikä hänkään lopulta kuolemaa onnistunut välttämään.

[Norma Bates]

Isäni kuoli 55 v iässä. Täytän itse ensi vuonna sen verran. Muttei oikein kolise sen kummemmin, koska en kuluta itseäni viinalla ja korvikeaineilla.

[Kopek]

Joskus olen tainnut mainita, että lyhyt on ollut elinajanennuste miehillä sen jälkeen, kun minun kanssani on vähänkään aikaa seurustellut. Varmaan puolenkymmentä on ollut sellaisia ilmoituksia, joista olen tunnistanut nuoruuden poikaystävän. Noista on tullut kyllä vähän surullinen olo, kun aivan ennenaikaisesti on kuolo korjannut.

Hipin kertomukset herättävät ajatuksia.

En mieti negatiivisessa mielessä vaan enemmänkin ihaillen* ja hämmästellen sitä, millainen poikamagneetti Hippi on oikein ollutkaan, kun hänen nuoruudenaikaisia ex-poikakavereitaan voi löytää kuolinilmoituksista enemmän kuin monella on ollut niitä koko elämänsä aikana. Onko Hippi ollut houkutteleva myrkkyhämähäkki, joka on vetänyt uhrit lähelleen, ottanut heistä sen, mitä on ollut otettavissa, ja pistänyt heihin sen jälkeen kuolettavan piikin? Kai joku on sentään selvinnyt hengissä.

Sekin on tietysti mahdollista, että Hipin kaveripiiri on ollut elämäntavoiltaan sellainen, ettei pitkä ikä ole ollut muutenkaan todennäköinen. Hippi on maininnut tupakan ja moottoripyörän.



Vaikka edellisessä kirjoituksessani mainitsinkin sen, että entisiä tuttavia ja kavereita häipyy maisemasta, en minä näitä ajatuksia päivät pitkät märehdi ja niissä piehtaroi. Joskus vain, kun tällaisia uutisia tulee oikein sarjana muutaman päivän sisällä, pysähtyy miettimään, että kappas vain, entinen "paras kaverinikin" näyttää keikahtaneen.

Mutta life goes on... niillä joilla se jatkuu niin kauan kuin se jatkuu.

* En tarkoita "ihailulla" mitään kyseenalaista vaan huippu-urheilijan ihailemiseen verrattavaa lahjakkuuden ihailua. Eli suoritukset ovat omassa lajissaan ihailtavan hyviä.

[kertsi]

Itse en tiedä nuoruuden poikakavereita menneen hautaan, mutta en yleensä katsele kuolinilmoituksia, en Suomessa enkä siinä toisessa maassa, missä nuoruudessani asuin. Pari Facebook-kaveriani on vaihtanut hiippakuntaa (vaikka tässä tapauksessa taitaa olla pieleen mennyt sanamuoto, koska taisivat olla molemmat uskonnottomia). Pari työkaveriakin on kerennyt kuolla, kaikki suhteellisen nuorena. Yhden kouluaikaisen (yksipuolisen) ihastukseni elämää olen vähän seurannut juorulehdistä, hänestä kun sittemmin tuli julkkis. Vanhempana hän ei enää ollut niin ihana, ja on nyt kuollut. Kaksi lukioaikaista koulukaveriani olen tavannut, toisen työympyröissä, toisen erään harrastuksen yhteydessä. Tuo jälkimmäinen oli jonkinlainen järkytys, sillä hän tosiaankin näytti vanhalta ja pläsähtäneeltä. Näin hänet viimeksi ylioppilasjuhlissa. Hän väitti, että minä muka en ole muuttunut tippaakaan, mutta en hetkeäkään usko. Taisi olla vain kohtelias. Luulen, että onnistuin pitämään mölyt mahassani ja ilmeeni kurissa, vaikka olin aika järkyttynyt hänen ikääntymisestään. Itseään siinä kai peilaa sitten ikätoveriin, ja pohtii, miltä näyttää toisen silmissä.

[Socrates]

Niin, miten usein joku tuttu ikätoveri kuoli silloin kun itse olin jotain 20-30 vuotta? Eipä niitä montaa ollut, mutta näin keski-iässä niitä sattuu vähän väliä. Ja nuorena EVVK jos joku vähän etäisempi viisi-kuuskymppinen tuttu potkaisi tyhjää, koska sehän oli vanha.

Ilman muuta pistää ajattelemaan elämän rajallisuutta ja toisaalta miten vähälle huomiolle taviksen kuolema jää.

Sepen ja hibsun kuolematkin tuntuvat jotenkin epätodellisilta, vaikka ainakin toinen heistä oli kai aika iäkäs.

[Toope]

"kertsi", aika vähän minun vierestä on hävinnyt väkeä, tosin ehkä nykyään tuttavapiiri on aika pieni. Ruttoiset tuttavat olen jättänyt jälkeen.

[Norma Bates]

Väittivät että raskas liikunta vähentää vaihdevuosivaivoja. Paskaa puhuivat, tai sitten vaivat olisivat suorastaan saatanalliset, jos en liikkuisi. En muista yhtä ainutta viikkoa öpaut viiteen vuoteen, jolloin olisi käynyt niin etten ole koko viikon aikana evääni lotkauttanut. Jaa, silloin kun minua pyörrytti niin että heitti päin seinääkin, kun olin venäyttänyt niskani painissa, ehkä silloin tuli oltua tumput suorina? Koronakeväänä 2020 muistan touhunneeni kyllä kotonani, kun sali oli kiinni 2,5 kk.

Ennen kuin kk-kierto lässähti ei ollut mitään erityisen merkittäviä kuumotuksia, muutama hassu kesällä 2022. Nyt kun se kierto sitten päättyi (kai) lopullisesti, yöt ovat silkkaa piinaa. Toisaalta tiettyyn aikaan yöstä meinaa nukahtaa pystyyn, tai oikeastaan nukahtaakin, jos katson telkkaa. Ja mieluusti raahautuu sänkyyn. Mutta sitten yön mittaan se on sitä että jos ei vatsa vaivaa (happoa neutraloivia nappeja turpaan), niin sitten vähintään tosiaan tulee näitä kuolemanpelkokohtauksia, ja jos ei jostain kumman syystä tule niitäkään, niin ainakin kerran herää siihen että sydän hakkaa, tai jos ei hakkaa niin ainakin on hikinen.

Jostain syystä kuumotuskohtaukset (aaltoja en ole kokenut ensimmäistäkään, minulla systeemi menee niin kuin sisäistä patteria vain väännettäisiin kuumemmalle tai kuin olisin yhtäkkiä puettuna muoviin jonka sisällä kuumottuu) tulevat kaikista mieluiten nukkumaanmenon lähestyessä, yöllä, ja aamulla. Päivän mittaankin niitä on, mutta vähiten.

[ROOSTER]

Monella työpaikalla ja perheissä kärsitään vaihdevuosioireista, siis jos jollakulla on sellaisia, niin yleensä kaikki saavat osallistua seurauksiin. Joillakin ne kestävät hyvinkin kauan ja toisilla menevät nopeasti ohi.

Sama se on murrosiänkin kanssa, toisilla vain jatkuu ja jatkuu, sitten on sellaisia kuin meidän keskimmäinen, jolla se ajoittui muutamaan viikkoon ja satunnaisiin tapahtumiin. Esikoisella kesti kymmenisen vuotta.

Miesten viidenkympin villitys on samaa sarjaa, jotkut eivät osaa vanheta hillitysti. Usein ne vauhkoontuneet ovat eri ryhmää kuin teininä riehuneet.

Itsellä alkaa kroppa olla semmoinen, että harrastaessa ankaraa hyöty- tai muuta liikuntaa, lihaskunto kyllä paranee hetkellisesti mutta nivelet ja luut alkavat oireilla kivuliaasti. Pitänee rauhoittaa tahtia. Toisaalta, yhdellä napilla (disperin tai burana) saa kivun lievitettyä mutta sellaista nappia jolla saisi lihakset pysymään ei reseptittä myydä. Siis tästä piste liikunnalle.

[Norma Bates]

Minulla varmaan viidenkympin villitys oli Krav Maga, vaikka olinkin vasta 49-vuotias kun sen aloitin. Ei ole mitään muitakaan villityksiä tullut. Tai no se paini hetkeksi 52-vuotiaana.

Vaihdevuosista tuli kärsittyä jo ajat sitten. Nimittäin siitä että Riitta Väisästä haastateltiin hänen vaihdevuosistaan liian monta kertaa. Myönnettävä että kyllästyin. Siksi tuntuu nololta kaakottaa niistä itse. Mutta kai koen itseni vähän huijatuksi. Koska äitini ei ikinä valittanut omistaan, luulin että meidän suvussa on iisiä. Hölönpölön. Yksi tätini kertoi että kun häneltä poistettiin kohtu ja vain toinen munasarjoista, "iski rajut vaihdevuosioireet".

Minusta tällainen rääkki että melkein joka yö tulee joku perkeleen kuolemantuska on ihan liikaa. Olinhan tottunut siihen ettei niitä tule edes kerta per vuosi. Nyt jos koskaan kaipaisin sparria, mutta sitä on meillä treeneissä nykyään todella harvoin, ja onko se sitten erityisen mieltä rauhottavaa jos tuleekin turpaan, en tiedä.

Ehkei itsensä uuvuttaminen ole aina paras ratkaisu ahdistukseen.

[Hippi]

Ei ole helppoa miehilläkään

[Norma Bates]

Vanhimman tätini vanhin lapsi täyttää 60 v.  Sehän se on se minunkin seuraava pyöreä luku. Ainakin siitä asti kun täytin 40 v, minusta on tuntunut että minä minänä en ollenkaan tunne itseäni sen ikäiseksi kuin olen. En usko että mitenkään harvinainen tunne. Ehkä se on jopa yleisempi tunne kuin se että mieltäisi olevansa juuri sen ikäinen kuin on?

Sen takia sitten tulee niitä nokkiinsa ottamisia sekä miehille että naisille, kun heille todetaan että olet jo niin ja niin vanha (=liian vanha). Tämän takia en itse ikimaailmassa mene tuputtamaan itseäni ominpäin ja vapaaehtoisesti jollekin nuoremmalle miehelle, vaan aloite pitää aina tulla miehen taholta. Ja tässä nyt tuli nettideittisaitilla sen näköiseltä mieheltä että ei viehättänyt, ja tämä sitten taisi suutahtaa kun totesin että ei valitettavasti kiinnosta. Oli kuvitellut että vanhana ämmänä automaattisesti innostun hänestä, koska on nuorempi kuin minä. Julistikin sitten että ei häntä kiinnosta minussa kuin "pillu, tissit ja paneminen".

Sehän eri kiva tietää, mutta tiesinhän minä sen jo alunperinkin, ja jokaikisen nuoremman miehen ja melkein kaikkien vanhempien miesten kohdalla.