Ikääntymisen tarkkailu

[Toope]

Ranteissa, vähän selässäkin alkaa 50-llä olla kremppoja, minkäs teet.
Pikkuvaivat muistuttavat, että olet elossa. Silti hyvin menee. Paaskat noista pikkuvaivoista.

[Norma Bates]

Olen moneltakin taholta saanut ymmärtää että ikääntyvä ihminen ei saa pukeutua ja esiintyä sellaisena kuin hän on ollut nuoruudessaan. Varsinkin naiselta tämä on ehdottomasti kielletty. Teen nyt suuren paljastuksen, joka ainakin joillain tahoilla somessa aiheuttaisi suurinpiirtein joukkolynkkauksen: minulla on ollut oikeastaan koko elämäni ajan sama "kampaus". itse en tosin nimittäisi sitä kampaukseksi, kun tukka nyt vaan kasvaa tuollaiseksi kuin kasvaa. Mitään muutoksia en siihen tee muita kuin että pidän otsatukkaa, eli siis edestä on pätkäistävä säännöllisin väliajoin. Tästä on tosiaan tullut jäkätystä kun näytän "aina samalta". Millainen huuto siitä olisikaan syntynyt jos selviäisi että olen näyttänyt samalta koko elämäni ajan... Jäkättäjät kun luulevat että on öpaut jostain kymmenestä vuodesta kyse.

Okei, on minulla välillä ollut lyhyt tukka. Ja saattaa kohta olla taas. Kunhan saisin aikaiseksi mennä sinne kampaajalle (jälleen järjetön nimike, ihan kuin siellä ei muuta tehtäisi kuin kammattaisiin - parturi-nimike kuitenkin on varattu miehille). Haluaisin nimittäin kokeilla miltä se tuntuu treenata kun ei tarvitse kokoajan näperrellä tukkaa kiinni. Ja ärsyttää kun pitkähköt hiukset jäävät laukkujen ja reppujen hihnojen alle, ja kun niitä kiskoo pois, ovat äkkiä sähköiset kuin mitkäkin.

Jotenkin erityisesti se että nainen pitää kiinni jostain tyyliin "kahta en vaihda" tuntuu ärsyttävän. Kuka ja mikä siinä oikein kärsii? Markkinatalous, kun ei muija hyppää kokoajan siellä ja täällä muuttumisleikityttämässä itseään ja uusiutumassa. Äitini kävi aina ottamassa permanentin, kun häntä ärsytti likaantuva tukka ja kihara ei ilmeisesti likaantunut niin nopeasti. Jokaikinen kerta hän oli lopputulokseen tyytymätön. Värjäämistä hän ei tainnut eläissään kokeilla. 1970-luvulla oli ollut jossain vaiheessa peruukki. Sekin tietysti kihara. Äitini syyt kampaamolla käymiseen olivat siis puhtaasti käytännöllisiä. Minun sukupolveni ja nuoremmat on opetettu siihen että pitää kokoajan muuttua ja olla erilainen.

Mutta asiaan. Michael Mosley on viimeisimmässä Suomessa näytetyssä dokumenttisarjassaan käynyt vanhenemista läpi siltä kantilta että miten sitä voi parantaa. Tai jopa estää. Yhdessä jaksossa tehtiin tutkimus että miten käy kun vanhukset alkavat pukeutumaan samoin kuin he olivat pukeutuneet nuoruudessaan. Tutkimuksen mukaan he tunsivat itsensä nuoremmaksi.

Niin että mitä halvattua? Pitääkö minun odottaa seitsemänkymppiseksi asti että saan pukeutua ja näyttää samalta kuin parikymppisenä? Pyh. En nyt 1980-luvun nuorisokuteisiin pukeudu nytkään, mutta kyllä tämä minun tyylini taitaa olla melko sanoisinko ikävapaa, kun samoja vaatteita kuin mitä minä käytän, voisi mielestäni käyttää mainiosti niin pari- kuin seitsenkymppinen. Kun kuitenkin pääpaino on sporttikuteissa. Ja rokahtavampien kuteiden kanssa sama juttu. Ainakin Briteissähän käyttää vaikka kuinka vanhat ihmiset prätkätakkia.

Täällä Suomessa alkaa kyrsiä että edellytetään olemaan joku perkeleen keski-ikäinen tai vanhus heti kun ikälukemat on sitä ja tätä. Miksei voisi olla oma itsensä? Jopa. Tai vaan.

[Norma Bates]

https://www.theguardian.com/environment/2023/oct/26/wild-female-chimps-live-long-post-menopause-life-study-suggests

Simpanssikin voi kokea menopaussin.

[Socrates]

Äkkiseltään hömpän tuntuinen artikkeli, mutta sisältää pointteja, joita olen itsekin miettinyt:

www.eeva.fi/jutut/selittamattomasta-ahdistuksesta-karsiva-kirjailija-pirjo-hassinen-maksaisi-mita-vain-mielenrauhasta

Väärä oletus siitä, että ikääntyminen toisi mukanaan automaattisesti jonkinlaista seesteistä mielenrauhaa lienee aika yleinen. Olin itsekin siinä luulossa ja petyin, kun niin ei käynyt ja yöllisillä vessareissuilla päinvastoin ahistaa jopa enemmän kuin mikään nuorena.Yleisen maailmantilanteen syyksi en kuitenkaan mitään pistä.

Ruben Stiller toivotti aina ohjelmansa päätteeksi mielenrauhaa. Taitaa olla asia, jota kohti voi kurkottaa, muttei koskaan saavuttaa.

[ROOSTER]

Ikääntyvillä miehillä on eräs sairaus joka iskee useisiin. Eturauhassyöpää on aika suurella osalla miehistä, jos he jostain syystä elävät yli 70-vuotiaiksi. Siihen sairastuu Suomessa noin 5000 miestä vuosittain ja se oli kuolinsyynä noin 900 miehellä. Koska tuo kehittyy aika myöhäisellä iällä, ehtii moni kuolla muuhunkin sairauteen ennenkuin syöpä etenee pahaksi. Usealla se jää myös ns. lepotilaan eli ei etene kovinkaan nopeasti.

Geneettistä taipumusta sairastumiseen on tutkittu.

Yli 300 tutkijan työpanoksen vaatinut monikansallinen tutkimus on tunnistanut 187 entuudestaan tuntematonta eturauhassyöpää aiheuttavaa geenimuunnosta. Yhteensä 26 eri maan ja yli sadan tutkimuslaitoksen yhteisessä tutkimuksessa suurennuslasin alla oli miltei 950 000 miehen perimä, joista 156 319 oli eturauhassyöpäpotilaita.

Torstaina Nature Genetics -tiedejulkaisussa julkaistu tutkimus tunnisti yhteensä 451 geenivarianttia, jotka lisäävät eturauhassyöpään sairastumisen riskiä. Näistä 187 on tieteelle uusia.

Taudin saamisen välttämiseksi ehdotetaan normaaleja juttuja:

Runsas rasvan tai hyvin kypsennetyn lihan käyttö sekä lihavuus näyttävät kuitenkin olevan yhteydessä eturauhassyövän lisääntyneeseen riskiin. Niinpä ylipainon ja eläinrasvojen välttämistä ja kasvispainotteista ruokaa voi suositella muunkin terveellisyyden perusteella. Runsas soijan ja tomaatin käyttö saattavat vähentää eturauhassyövän riskiä. Myös vihreästä teestä, vihanneksista ja omega-3-monityydyttymättömistä rasva-hapoista voi olla hyötyä eturauhassyövän ehkäisyssä. Riittävä D-vitamiinin saanti (n. 400 kansainvälistä yksikköä, vastaten 10 mikrogrammaa päivässä) saattaa myös jossakin määrin suojata eturauhassyövältä.

Luultavasti noista 451:tä geenistä kohdalle osuneet vaikuttavat enemmän kuin vihannesten syönti tai teen juonti.

[Xantippa]

Väärä oletus siitä, että ikääntyminen toisi mukanaan automaattisesti jonkinlaista seesteistä mielenrauhaa lienee aika yleinen. Olin itsekin siinä luulossa ja petyin, kun niin ei käynyt ja yöllisillä vessareissuilla päinvastoin ahistaa jopa enemmän kuin mikään nuorena.Yleisen maailmantilanteen syyksi en kuitenkaan mitään pistä.

Alkuun heti taas disclamer, että puhun itsestäni, jotta ei tarvitse turhaan väitellä siitä, voiko ajatella näin

Näen, että jos jätetään fysiologiset seikat, kuten aineenvaihdunta ja hormoonituotanto pois (joskin itse näen, että näillä on kyllä suuri merkitys), niin itselleni mielenrauha on suunnilleen sitä, että tavoitteet ja kyvyt ovat kohtalaisessa tasapainossa. Eli se, mitä tavoittelee ja se, mitkä on omat kyvyt tavoitteet saavuttaa.

Ja tätä on kyllä ollut pakko säätää ikävuosien mukaan. Otan esimerkiksi uuden oppimisen: aina vähän väliä tai oikeastaan koko ajan pitäisi töiden takia oppia uutta ja kyky siihen on aika paljon vähentynyt. Ei sen vuoksi, että ainakaan vielä olisi ajatus huomattavasti hidastunut tai muisti huonontunut, vaan siksi, että motivaatio ei ole entisellään. Se, mihin ennen iski kiinni innosta suhisten on nykyään aika blaah, tätäkö, lukisin mieluummin jotain kivaa kirjaa. Näitä kun on nähty. Mutta si o so, kyky on siis alentunut ja se täytyy ottaa huomioon.

Fyysisesti kun en koskaan en ole liikkunut tms. enemmän kuin huvittaa ja jaksan, ei muutos olekaan ollut mikään radikaali, sama meno jatkuu.

Karkeasti sanoen siis, tasapainotellessa on vaan hyväksyttävä, että tavoitteita lasketaan ja kykyyn on pakko panostaa enemmän. Jos siis haluaa saavuttaa jonkun asettamansa tavoitteen, usein sen eteen on ponnisteltava enemmän kuin nuorempana.

Jos sitten joku tavoite alkaa rassaamaan niin, että ihan mielenrauhaa häiritsee, onkin käytävä itsensä kanssa kehityskeskustelu, mitä tehdään. Onko tämä tavoite minun kyvyilläni realistinen, onko sitä mahdollista keventää vai mitäs tehdään.

T: Xante

[Socrates]

Jos sitten joku tavoite alkaa rassaamaan niin, että ihan mielenrauhaa häiritsee, onkin käytävä itsensä kanssa kehityskeskustelu, mitä tehdään. Onko tämä tavoite minun kyvyilläni realistinen, onko sitä mahdollista keventää vai mitäs tehdään.

T: Xante

Jonkinasteista mielenrauhaa syntyy siitä, että ihmisen tarpeet ja velvollisuudet vähenevät jotakuinkin käsi kädessä ikääntymisen aiheuttamien rajoitteiden kanssa. Jos tuossa suhteessa on jyrkkä vinouma, tilanne on hankala.

Hiuksia halkomalla voi väittää, että tarve on aina myös tavoite, mutta näkisin erona sen, ettei tarve sisällä mitään etenemistä ja/tai selkeää päämäärää, vaan voi olla vaikka vain toive säilyttää kohtalainen ikäänsä normaali toimintakyky. Ei minulla pitkään aikaan ole ollut sen kummempia tavoitteita kuin istuttaa mökille muutama marjapensas ja siitäkin on tullut ikuisuusprojekti.

Tarpeiden ja velvollisuuksien vähentyminen ei kuitenkaan tarkoita sellaista mielenrauhaa, mitä siihen ehkä nuorena liitti. Ei voi istua tyytyväisenä kiikkustuoliin ja ajatella, että elämä on valmis, vaan arki lykkää uusia ongelmia, jotka ovat usein vielä hölmömpiä kuin nuorena.

Eikä yöllisillä vessareissuilla ahista joku tavoite, vaan sudenhetkellä tulee mieleen, miten lähellä joku vakava sairaus tai kuolema on. Sitä kai artikkelin kirjoittajakin haki.

[Xantippa]

Tarpeiden ja velvollisuuksien vähentyminen ei kuitenkaan tarkoita sellaista mielenrauhaa, mitä siihen ehkä nuorena liitti. Ei voi istua tyytyväisenä kiikkustuoliin ja ajatella, että elämä on valmis, vaan arki lykkää uusia ongelmia, jotka ovat usein vielä hölmömpiä kuin nuorena.

Eikä yöllisillä vessareissuilla ahista joku tavoite, vaan sudenhetkellä tulee mieleen, miten lähellä joku vakava sairaus tai kuolema on. Sitä kai artikkelin kirjoittajakin haki.

Kenties tämä liittyy siihen, minkälaisen elämänkaaren on itselleen suunnitellut, kuvitellut ja tavoitellut. Itselleni ei ole kertaakaan tullut mieleenkään, että saavuttaisin jonkun semmoisen tilan, jossa tyytyväisenä ajattelen, että elämä on valmis, tässä sitä istuskellaan. Tai tarkentaen: kun olen siinä vaiheessa, että istuskelen valmiina, todennäköisesti olenkin jo siinä vaiheessa, että en tajua, istunko vai makaanko. Tämän perustan realismiin siitä, mihin suuntaan vanhustenhoito on menossa.

Mitä artikkeliin tulee, noh. Sanoisin, että jos tulee kremppaa, joka vaikuttaa suuresti aineenvaihduntaan ja lisäksi ollaan selkeässä vaihdevuosi-iässä, ei kai se ole mikään kumma, että merkillisiä ahdistuksia, joista ei saa kiinni, tulee. Eli kuten aiemmassa viestissä sanoin, en todellakaan pidä merkityksettömänä asian fyysistä puolta. Itse olin nuorena hetken aikaa todella ahdistunut, kun minulta tuntemattomasta syystä puuttui kokonaan B12 vitamiini. Viimeaikaisimmat ahdistukset, kuten olen kertonut, liittyivät selkeästi vaihdevuosiin. Kummassakin tapauksessa kuitenkin tiedostin, että tässä on kyse enemmän fysiikasta kuin nupista. Ja nuorena hain apua mahavaivoihin ja sain ja jos vaihtarioireet toistuvat/jatkuvat (nyt yöllisiä ahdistuksia ei ole ollut hetkeen aikaan), lähden hakemaan apua myös siinä tapauksessa.

Tätä taas pidän aivan utopistisen haaveellisena:
Pirjon mielenrauha rakentuisi luottamuksesta tulevaisuuteen. Ei olisi pelkoja, ja vastoinkäymisiin hän suhtautuisi rauhallisemmin.

"Maksaisin mitä vain – vertauskuvallisesti – mielenrauhasta. Sellaisesta tunteesta, että tulkoon mitä vain, minä kestän. Siitä antaisin toisen käden. Tämän vasemman.



Jos löytyy zen-ihmisiä, jotka tietävät tai edes uskovat kestävänsä mitä tahansa tulee, well, hyvät heille. Itse tiedostan, että tulen jos kosmos ikää suo, kohtaamaan vielä paljonkin asioita, joita en kestä, jotka vievät mielenrauhan, jotka aiheuttavat ahdistusta, jota en konsaan ole kokenutkaan. Lisäksi olen lapsuudesta asti tiennyt kuolevani kyllä, eivätkä ole kuolemattomia muutkaan ympärillään.

Eli jos ahdistus oikeasti saa mittasuhteet, jotka häiritsevät elämää, kehotan juttelemaan ihan lääkärille ensin, että mitä kropassa tapahtuu. Enkä tarkoita pelkkiä extroja tai testoja, kyllä muutakin on, kuten hivenaineet ja aineenvaihdunta yleensä. Jos taas on ikänsä ollut ahdistunutta tyyppiä, kantaa kaikenlaisia murheita, ei kai ole mitenkään realistista kuvitella, että pelkkä ikääntyminen sitä piirrettä poistaisi. Miten se olisi edes mahdollista?

T: Xante

[Norma Bates]

Minulla yölliset kuolemanpelkokohtaukset joihin heräsin tai joita tuli ennen kuin ehdin edes nukahtaa, ovat vähentyneet selvästi nyt kun ollaan kunnolla syksyn puolella. Olisiko lie koko systeemi käynyt kovemmilla kierroksilla valoisampaan vuodenaikaan. Sensijaan kuumotukset (edelleenkään ei mitään aaltoja, vaan vain tulee kuuma) eivät ole rauhoittuneet. Niiden vahvuus ja määrä vaihtelee laidasta laitaan. Välillä ei ole järin mitään, ja sitten välillä tulee päiviä ja öitä että kiusataan tuon tuostakin. Myös vilutusta on ollut jonkin verran, mutta sitähän on ollut fibron takia muutenkin, että sen syystä ei aina voi olla varma.

Tarkoitus keskustella hormonikorvaushoidon mahdollisuudesta lääkärin kanssa ensi viikolla. Jännä kyllä en koskaan eläissäni hinkunut järin e-pillereitä ja yksi syy on että en halunnut sekoittaa kehoani hormoneilla, mutta nyt ei ole mitään erityistä intoa kokea luomuna tätä nykyistä skeidaa, ihan kuin 40 v verenvuotoa ei olisi ollut tarpeeksi ja siitäkin pitäisi rangaista, että enää ei vuoda. Ilmeisesti suurimmat riskit korvaushoidossa ovat veritulpat ja rintasyöpä. Jälkimmäistä suvussani ei ole, joten koen ainoaksi merkittäväksi uhkaksi tuon tulpan. Mutta jotkut paniikkikohtauksista ovat olleet sen sorttisia että alkaa olemaan kokolailla saturaatiopiste jo kaukana takana. Mutta ennenkaikkea fibromyalgia on pahentunut ja sekin voi johtua menopaussista.

[kertsi]

Kuinkahan on, liekö palelu ollenkaan vaihdevuosioire? Ainakin monilla keski-iässä alkava kilpirauhasen vajaatoiminta voi kai oireilla mm. paleluna tai kuumansietokyvyn alenemisena - kehon "termostaatti" on ikään kuin vähän hajalla. Jos olisin Norma, pyytäisin tsekkaamaan kilpirauhasarvot, ihan tuon palelun perusteella. Ei mitenkään ole tavattoman harvinaista, että on sekä vaihdevuodet että kilpirauhasen vajaatoiminta.

Kilpirauhasen vajaatoiminta voi oireilla mm. sydäntuntemuksina, mistä vedän sen johtopäätöksen (en tiedä onko oikea), että erilaiset ahdistuskohtauksetkin voisivat todennäköisemmin liittyä kilpparivaivaan pikemminkin kuin vaihdevuosiin.

Ja voi se kilpirauhanen kronata kai miehilläkin.

[Norma Bates]

Jostain luin että voi olla paleluakin. Kun viimeksi katsottiin kilpirauhasarvot, ne olivat lähempänä sitä rajaa minkä takana on liikatoiminta, kuin rajaa minkä takana on vajaatoiminta. Mutta kyllä sydämentykyttelykin kuuluu vaihdevuosioireisiin. Mielestä sana "tykyttely" tosin on vähättelevä, kun pumppu moikaa ja roikaa.

Rytmihäiriön tuntua minulla on kyllä ollut pitkin elämääni muutenkin. Varsinkin huonosti nukutun yön jälkeen. Ja nythän niitä riittää.

[Jaska]

Pitkään ikään paras keino on syntyä pitkäikäiseen sukuun.

Suuriruhtinaanmaassa syntyneet vanhempani kuolivat  siinä 75-vuotiaina ja  ikänsä olen jo ohittanut. Yksi isän sisko eli kyllä liki satavuotiaaksi. Hän, isäni ja minä kärsimme vanhemmiten huonosta näöstä. Vuosi sitten lopetin auton ajamisen, osa-aikaisen palkkatyön tekemisen ja paperilehtien lukemisen. Nyt käy tietokoneella kirjoittaminen ja lukeminenkin kohtuuttoman hankalaksi, kun ei näe. Glaukoomaa ja kaihia on leikatenkin paranneltu, mutta ikärappeumaan ei ole hoitoa.  Joukolle muitakin vaivoja in diagnooseja ja reseptejä, mutta kun kirkaskin valaistus näyttää hämärälle, suorat pylväät kiemurtelevat mutkilla  ja television yekstityksistä ei asaa selvää, niin huono näkö eniten laskee elämänlaatua.

[Hippi]

Harmi vain, ettei voi itse valita millaiseen sukuun kuuluu. Molemmat vanhempani kuolivat ennen kun ehtivät täyttää kuuttakymmentä, äitini jopa reilusti ennen.

Äidin puolen isoisäni kuoli sodan aikana kesken työpäivän. Hän oli veturinkuljettaja. Muuta hänestä en tiedä enkä edes tarkkaa ikää, mutta luulisin, että olisi ollut noin viisissäkymmenissä. Mummoni sentään eli "mummoikään" asti noin seitsemänkymppiseksi. Äidin kahden siskon arvelen kyllä eläneen pidempään, mutta kun ei ole ollut mitään yhteyttä, niin vaikea sanoa tarkemmin.

Isän puoleiset isovanhemmat on niin tuntemattomia, että piti oikein sukukirjasta katsoa, miten on isäni perhe elänyt. Hänen molemmat vanhemmat kuolivat noin kuusikymppisinä, en laskenut tarkkoja ikiä. Yhdestätoista syntymän jälkeen eloon jääneestä pari kuoli lapsena tai nuorena, sota vei osan ja keski-iän ylittäneitä jäi puolitusinaa. Isäni tapaan kolme noista kuolin kuudenkympin tietämissä. Sitkeimmistä kummitätini pääsi yli 80-kymppiseksi ja yksi setäni kuoli 103-vuotiaana. Perheeseen syntyi myös kolmoset, joista vain yksi jäi eloon ja kaksista kaksosista yksi (isäni veli) kuoli taaperoikäisenä.

Molempien vanhempien suvusta kantautuu luultavasti taipumusta sydän- ja verisuoniongelmiin ja lisäksi molemmilla vanhemmillani oli kakkostyypin diabetes. Noita on tässä aikaa myöten varmuudeksi seurattu ja kolesteroli on ainoa, johon on lääkitys. Siihen nähdä toistaiseksi olen selvinnyt elämästä hengissä kohtalaisesti, kun toistaiseksi nuo eivät näytä minuun summautuneen. Hyvillään pitää olla siitä, että jotain pientä kremppaa vain on ollut, mikä tietenkin ketuttaa silloin, kun kipu on ollut pahimmillaan, mutta pitää nyt vaan ajatella, että kiva kun vielä tuntuu.

En oikeastaan tarkkaile mitenkään ikääntymistä, Jotain huomioita tulee tehtyä tietysti liikkumisesta. Sehän on aikaa myöten rapistuva kyky, jos ei siitä pidä huolta. Voisinpa sanoa olevani fyysisesti paremmassa kunnossa kuin 10-15 vuotta sitten. Syykin on selvä. Sen jälkeen, kun muutin tänne "uuteen kotiin", tulevan vuoden elokuussa tulee 10 vuotta täyteen, olen liikkunut paljon enemmän ja monipuolisemmin. En en mitään varsinaista urheilua, sitä vuoden kuntosalisessiota lukuun ottamatta, vaan sekalaista arkiliikuntaa, asioilla käymistä, lumessa peuhaamista ja kukkapenkkien kitkentää.

Sitä en tiedä ikääntymistä vai ympäristön vaikusta, niin minusta on tullut aavistuksen verran sosiaalisempi. Pihapiirissa on jo monia juttukavereita ja kaiken huippu oli mennä itse tarjoutumaan naapurille kissanruokkijaksi. Nyt olen häneltä vastavuoroisesti apua, jos olen tarvinnut kyytiä Aatun kanssa. Parhaiten kuitenkin edelleen vihdyn omissa oloissani, mutta nuo turinatuokiot pihassa käyvät vaihtelusta.

[Norma Bates]

Äitini kuoli 67-vuotiaana munasarjoista tai munanjohtimista liikkeelle lähteneeseen aggressiiviseen syöpään. Isältä syöpyi ruokatorvi puhki viinan korvikkeiden takia ja kuoli massiiviseen sisäiseen verenvuotoon. Obduktiopöytäkirjan mukaan verisuonet olivat myös olleet rasvaiset. Jostain olen saanut käsityksen että myrkkyjen kittaaminen aiheuttaisi tällaista, mutta muistaakseni netissä evättiin tämä.

Äidin isä kuoli kai vatsan alueen syöpään, taisi olla jo kasikymppinen? En tiedä. Äidin äidin kuolinsyytä en muista taikka tiedä. Oli reippaasti miestään nuorempi. Isän isä kuoli sodassa, isän äiti kuoli peräsuolen syöpään olletikin kuusikymppisenä.

Äitini on ainoa 12-päisestä sisarussarjasta tähän mennessä kuollut. Serkkutasolla käsittääkseni yksi kuoli ennen syntymää, mutta kaikki muut lukemattomat serkkuni ovat hengissä. Serkkujen lapsista ainakin yksi on kuollut ennen syntymää.

Kauheasti en suvustani tiedä, mutta olen yllättynyt jos en kuole syöpään, vaan johonkin muuhun.

Ilmeisesti minulle ajankohtaisista hormonikorvaushoidoista ei ole ollut haittaa tädeilleni, mutta minulle ei toistaiseksi vaikuta olevan niistä kyllä mitään hyötyäkään, ainakaan näistä yläkautta otettavista.

[Toope]

Pitkään ikään paras keino on syntyä pitkäikäiseen sukuun.

Suuriruhtinaanmaassa syntyneet vanhempani kuolivat  siinä 75-vuotiaina ja  ikänsä olen jo ohittanut. Yksi isän sisko eli kyllä liki satavuotiaaksi. Hän, isäni ja minä kärsimme vanhemmiten huonosta näöstä. Vuosi sitten lopetin auton ajamisen, osa-aikaisen palkkatyön tekemisen ja paperilehtien lukemisen. Nyt käy tietokoneella kirjoittaminen ja lukeminenkin kohtuuttoman hankalaksi, kun ei näe. Glaukoomaa ja kaihia on leikatenkin paranneltu, mutta ikärappeumaan ei ole hoitoa.  Joukolle muitakin vaivoja in diagnooseja ja reseptejä, mutta kun kirkaskin valaistus näyttää hämärälle, suorat pylväät kiemurtelevat mutkilla  ja television yekstityksistä ei asaa selvää, niin huono näkö eniten laskee elämänlaatua.

Uhkaa ehkä minuakin, vaikka olen vasta 50-nen jotain. Pikkukremppoja on, mutta ei vielä kovin pahoja. Kun minunikäinen pääsee eläkkeelle, eläkeikä on jo noussut yli 70-ikävuoden...