Tarpeiden ja velvollisuuksien vähentyminen ei kuitenkaan tarkoita sellaista mielenrauhaa, mitä siihen ehkä nuorena liitti. Ei voi istua tyytyväisenä kiikkustuoliin ja ajatella, että elämä on valmis, vaan arki lykkää uusia ongelmia, jotka ovat usein vielä hölmömpiä kuin nuorena.
Eikä yöllisillä vessareissuilla ahista joku tavoite, vaan sudenhetkellä tulee mieleen, miten lähellä joku vakava sairaus tai kuolema on. Sitä kai artikkelin kirjoittajakin haki.
Kenties tämä liittyy siihen, minkälaisen elämänkaaren on itselleen suunnitellut, kuvitellut ja tavoitellut. Itselleni ei ole kertaakaan tullut mieleenkään, että saavuttaisin jonkun semmoisen tilan, jossa tyytyväisenä ajattelen, että elämä on valmis, tässä sitä istuskellaan. Tai tarkentaen: kun olen siinä vaiheessa, että istuskelen valmiina, todennäköisesti olenkin jo siinä vaiheessa, että en tajua, istunko vai makaanko. Tämän perustan realismiin siitä, mihin suuntaan vanhustenhoito on menossa.
Mitä artikkeliin tulee, noh. Sanoisin, että jos tulee kremppaa, joka vaikuttaa suuresti aineenvaihduntaan ja lisäksi ollaan selkeässä vaihdevuosi-iässä, ei kai se ole mikään kumma, että merkillisiä ahdistuksia, joista ei saa kiinni, tulee. Eli kuten aiemmassa viestissä sanoin, en todellakaan pidä merkityksettömänä asian fyysistä puolta. Itse olin nuorena hetken aikaa todella ahdistunut, kun minulta tuntemattomasta syystä puuttui kokonaan B12 vitamiini. Viimeaikaisimmat ahdistukset, kuten olen kertonut, liittyivät selkeästi vaihdevuosiin. Kummassakin tapauksessa kuitenkin tiedostin, että tässä on kyse enemmän fysiikasta kuin nupista. Ja nuorena hain apua mahavaivoihin ja sain ja jos vaihtarioireet toistuvat/jatkuvat (nyt yöllisiä ahdistuksia ei ole ollut hetkeen aikaan), lähden hakemaan apua myös siinä tapauksessa.
Tätä taas pidän aivan utopistisen haaveellisena:
Pirjon mielenrauha rakentuisi luottamuksesta tulevaisuuteen. Ei olisi pelkoja, ja vastoinkäymisiin hän suhtautuisi rauhallisemmin.
”Maksaisin mitä vain – vertauskuvallisesti – mielenrauhasta. Sellaisesta tunteesta, että tulkoon mitä vain, minä kestän. Siitä antaisin toisen käden. Tämän vasemman.
Jos löytyy zen-ihmisiä, jotka tietävät tai edes uskovat kestävänsä mitä tahansa tulee, well, hyvät heille. Itse tiedostan, että tulen jos kosmos ikää suo, kohtaamaan vielä paljonkin asioita, joita en kestä, jotka vievät mielenrauhan, jotka aiheuttavat ahdistusta, jota en konsaan ole kokenutkaan. Lisäksi olen lapsuudesta asti tiennyt kuolevani kyllä, eivätkä ole kuolemattomia muutkaan ympärillään.
Eli jos ahdistus oikeasti saa mittasuhteet, jotka häiritsevät elämää, kehotan juttelemaan ihan lääkärille ensin, että mitä kropassa tapahtuu. Enkä tarkoita pelkkiä extroja tai testoja, kyllä muutakin on, kuten hivenaineet ja aineenvaihdunta yleensä. Jos taas on ikänsä ollut ahdistunutta tyyppiä, kantaa kaikenlaisia murheita, ei kai ole mitenkään realistista kuvitella, että pelkkä ikääntyminen sitä piirrettä poistaisi. Miten se olisi edes mahdollista?
T: Xante
