Epämukavuusalue

[Xantippa]

Pointtini on se, että kun puhutaan ylimalkaisesti parisuhteen hoitamisesta, sen hyvin oleellinen tekijä on määrittää, missä tilanteissa ja miten paljon haluaa ja pystyy menemään epämukavuusalueelle toista miellyttääkseen. Ja myös toki se, tehdäänkö yhdessä asioita, missä molemmat ovat epämukavuusalueella.

Jos siitä oleellisen tekee.

Itse en näe, että olisi mitään järkeä tahallaan tunkea jonnekin, missä kummallakaan ei ole kivaa. Tai erikseen patistaa toista tekemään jotain, mikä ei ole kivaa.

Mikä tämän pointti siis oikeastaan on, todistaa, että ollaan valmiita tekemään asioita toisen vuoksi? puolesta?

Minusta on yliarvostettua se, että esimerkiksi lähdetään molemmat painaltamaan räntäsateeseen sen vuoksi, että toinen haluaa reippailla. Tai istutaan teatterissa toisen kulttuurinnälän vuoksi.

Olennaisempaa minusta on, että on enemmän yhteistä, joka on kivaa ja hauskaa, kuin sitä, mikä vie toisen tai pahimmassa tapauksessa molemmat epämukavuusalueelle.

T: Xante

[TSS]

Olennaisempaa minusta on, että on enemmän yhteistä, joka on kivaa ja hauskaa, kuin sitä, mikä vie toisen tai pahimmassa tapauksessa molemmat epämukavuusalueelle.

Olennaisinta minustakin on tämä. Silti jokseenkin tärkeää on myös se, että välillä tehdään toisen takia juttuja, jotka vievät osin epämukavuusalueelle. Monestihan tämä epämukavuusalueelle meneminen vaikkapa parisuhteessa kotiin lässähtäneelle on sitä, että vaikeinta on lähteminen. Kun menee lähdön verran epämukavuusalueelle, voi itse juttu ollakin ihan ookoo, jopa kivaa.

[TSS]

Jippohan noissa epämukavuusalueille menemisissä on se, että ne eivät yleensä ole all bad - niissä on aina hopeareunus. Eikä kukaan varta vasten etsine itselleen epämukavuuslueen juttuja, vaan kyse on siitä, kuinka paljon niitä välttelee.

[Melodious Oaf]

Itse en näe, että olisi mitään järkeä tahallaan tunkea jonnekin, missä kummallakaan ei ole kivaa. Tai erikseen patistaa toista tekemään jotain, mikä ei ole kivaa.

Tän voi mun mielestä viedä tosi yksinkertaiseen, jolloin ehkä jotkut asiat selkiytyy.

Yleensä tehdään jotain, joka ainakin teoriassa voisi olla kivaa tai palkitsevaa.

Se voi olla vaikka, että katsotaan yhdessä joku elokuva. Sulla voi olla siitä fiilis että en mä jaksa ja en mä halua sellaiseen keskittyä ja nönnönnööö. 
      Mutta tää ei takaa sitä, etteikö se vois olla ihan hyvä juttu tehdä.

Siinä on usein taustalla joku kireys tai semmonen että itse asiassa odotat tai vaadit itseltäs siinä jotenkin liikaa. Jos menee teatteriin, siellä pitäis tuntua siltä tai tai tältä. Jos katsoo elokuvan, sen pitäis olla just optimaalinen eikä mitään kuraa.

Mutta tietysti jos et koskaan tee mitään noista, silloin ei ehkä tule sitä kärvistelyä mutta ei toisaalta voi tulla mitään hyvääkään kokemusta, mitä se voisi antaa.

Minusta on yliarvostettua se, että esimerkiksi lähdetään molemmat painaltamaan räntäsateeseen sen vuoksi, että toinen haluaa reippailla. Tai istutaan teatterissa toisen kulttuurinnälän vuoksi.

En mä usko että tämmöstä kukaan jatkuvasti pitkässä suhteessa tekee pelkästä miellyttämisenhalusta, ei vaikka sellaista yleisesti ottaen olis paljonkin.

Sinänsä tekemisinä ne on molemmat sellaisia jotka voi olla tosi palkitsevia.

Olennaisempaa minusta on, että on enemmän yhteistä, joka on kivaa ja hauskaa, kuin sitä, mikä vie toisen tai pahimmassa tapauksessa molemmat epämukavuusalueelle.

Kyllä mäkin kai lähtisin siitä että yhteinen "mukavuusalue" ois aika laaja tai ainakin molemmille viihtyistä ja kiva paikka pitkälläkin tähtäimellä.

Ehkä semmonen paska juttu minkä voi alkuun tehdä on teeskennellä mukavuusalueensa suhteen. Tästä kai Socrateskin sanoi että alussa venytetään liikaa. Innostuminen toisesta peittää sen epämukavuuden (ehkä jopa itseltä) — tai jotain muuta.

Mun mielestä ehkä... ne asiat mitä oikeasti haluaa, mistä on kiinnostunut ja joista nauttii... kai ne voi olla tosi vaatimattomia tai tuntua itsestä siltä että ei ne oo mitään tai ei oo riittävästi. Mutta se on just se pieni ja vaatimaton mikä on kuitenkin aina se ydin.

[Melodious Oaf]

Epämukavuusaluehakuisuus on sitä arkielämän bodagea. Ei tosin kuulu omiin harrastuksiini.

Luin hiljattain loistavan runon BDSM-seksikokemuksesta.

Tän kautta sain kuitenkin tähän vielä uuden näkökulman. Pieni katkelma kuuluu näin:

       kiire on toistaiseksi kokemattoman pornon
                   pahin vihollinen


                   mustelmia raajoissa
      ja todellisuus
      ihojemme alla tärisevät
ukkospilvet on kesäinen tunne siitä että jotain uupuu
      ja aina uupuu jotain

Ostakaa tai lainatkaa kirjastosta jos kiinnostaa


Toi ei tee oikein oikeutta runolle tietenkään, mutta...

Haen oikeastaan lähes täysin runon kokonaisuuden sivusta tähän sitä, että sellainen mikä mielletään toisen epämukavuushakuisuudeksi joka itseä haittaa... niin siinä saattaa joskus taustalla vaivata sellainen epävarmuus ja pelko että ei itse riitä jos täytyy tällaista tehdä. Omat ideat ei kelpaa tai riitä tai niitä ei osaa siihen tarjota — tai sitten ja tästä johtaen se arkinen mitä itse pitää tosi hyvänä ja arvokkaana ei riitä, vaan nyt pitäisi tehdä jotain tällaista.

Yhdistävä tekijä on kai lähinnä sanapari "jotain uupuu".

[Toope]

Jippohan noissa epämukavuusalueille menemisissä on se, että ne eivät yleensä ole all bad - niissä on aina hopeareunus. Eikä kukaan varta vasten etsine itselleen epämukavuuslueen juttuja, vaan kyse on siitä, kuinka paljon niitä välttelee.

Ihmiselle tekee joskus hyvää mennä sen kuplan ulkopuoliselle "epämukavuusalueelle". Ei se kivaa ole, mutta mahdollisesti opettavaa.
Ei niin, että itse haluaisin toki. (ehkä te muut?) 

[Amore]

Minä en vaan (enää) jaksa ostaa tätä jatkuvaa kamppailua, itsensä kehittämistä, epämukavuusalueille tunkemista, käsitystä siitä, että kiva, tavallinen, ihan jees-elämä ei riitä, eikä sen pidäkään riittää.

Mitä aitoa iloa ihminen saa siitä, että tunkee tekemään asioita, joista ei pidä, jotka ovat itselle liian hankalia, tuskallisia ja kiukkua herättäviä? Ja vielä vapaa-ehtoisesti.

Sitä paitsi, takuulla lähes jokaiselle elämä tarjoaa jossain vaiheessa tilaamatta ja pyytämättä epämukavuutta. Kelle kremppaa, kelle henkisiä haasteita, kelle molempia.

Malttaa vain odotella, jos elämästä on tullut liian happy go lucky.

T: Xante

Olen tässä "Santun" kanssa samaa mieltä siinä, että olen suhtautunut torjuvasti jatkuvan kehittymisen pakkoon, kuten elämänikäiseen oppimiseen. Tarkennan tuota käsitettä siten, että julkisessa puheessahan sillä todellisuudessa tarkoitetaan elämänikäistä koulutusta. Olen hyvinkin kiinnostunut oppimaan asioita, mutta mihinkään koulutukseen en tunne mitään vetoa jotakin aivan lyhyttä kurssia lukuunottamatta, jos ilmenee tarve oppia, miten ompelukone toimii tai jossakin on tarjolla johdatus filosofin X ajatteluun tms. Olen aina pitänyt arvosanoja ja todistuksia epäkiinnostavina. Joissakin opiskelemissani aineissa olin hyvä, joissakin huonompi, mutta mitkään arvosanat tai diplomit eivät ole koskaan saaneet minua ponnistelemaan yhtään enemmän. Minulle on oikeastaan aina ollut aika luontaista tarttua hetkeen ja surffata sillä aallolla, joka sattuu tulemaan. Olen tyytyväinen siitä ruuasta, jota tänään tarjotaan enkä yleensä ruikuta säätilasta, joka sattuu vallitsemaan. Edistysuskoa pidän pitkälti harhana. Samalla kun tiede ja tekniikka kehittyvät ja tarjoavat joihinkin asioihin parannuksia myös menetetään asioita, jotka ennen olivat paremmin. Meillä ei vain ole tapana tarkastella ns. edistysaskeleita kriittisessä valossa heti tuoreeltaan. Moderni ihminen on ehdollistunut ajattelemaan, että huomenna on aina paremmin. Kaikki edistykseen kohdistuva kritiikki ei suinkaan ole nostalgiaa, vaan on asioita, jotka oikeasti ovat olleet aikaisemmin paremmin.

[Xantippa]

Joo kyllä uudet asiat, joita toinen tuo suhteeseen ja sen vuoksi niitä tahtoo tehdä, tietysti tuovat uutta. Mutta eihän se, että lähden toisen kanssa jonnekin, jonne itse en menisi, ole mielestäni epämukavuusalueelle menemistä. Se on uudelle alueelle menemistä. Kuten ei sekään ole, että toisinaan lähden sinne kävelylle tai leffaan tai teatteriin, se on vaan mukavuudesta tinkimistä juurikin sillä ratiolla, että todennäköisesti se on kivaa kumminkin, vaikka nyt laiskottaa.

Se sitten on epämukavuusalueelle menemistä, jos lähden yhä uudelleen mukaan vaikka harrastukseen, joka ei vaan minua kiinnosta. Ja tätä juuri en ole oikein ikinä ymmärtänyt, että mikä on se pointti. Miten tämä voisi rehellisesti toimia?

Tässäkin ymmärrän kyllä ajan rajoitteet sikäli, että monilla arjessa harrastukset ovat sitä omaa aikaa ja jos koko ajan kumpikin harrastaa jotain omaansa, niin eihän yhteistä aikaa jää paljon. Se voi olla hankala ongelma tietysti. Mutta vaan epäilen, onko ratkaisu se, että toinen tai molemmat alkavat tekemään jotain, mikä ei kiinnosta. En usko senkään nollasummapelin onnistuvan nimenomaan pidemmän päälle, että sovitaan, että tehdään puoliksi kiinnostamattomia asioita = ollaan vuorotellen siellä epämukavuusalueella. Tai välillä lohduksi molemmat. Se menee äkkiä laskemiseksi, kumman vuoro on vttuuntua tänään.

Ikävä kyllä ratkaisua saattaa lähennellä enemmänkin se, että molemmat luopuvat jostain kiinnostavasta ja löydetään tilalle jotain, mikä kiinnostaa molempia. Tämä ei välttämättä ole helppo rasti, jos kiinnostuksen kohteet ovat alun perin sangen erilaiset.

Mainio huomio Amorelta oppimisen ja koulutuksen suhteesta! Täysin samaa mieltä!

T: Xante

[Norma Bates]

Käsivarsieni ollessa taas lukuisien mustelmien peitossa tulee kyllä herkästi mieleen että kun viikosta toiseen ja vuodesta toiseen operoin alueella joka varmaankin useimmille ihmisille edustaisi vahvaa epämukavuutta, niin se voipi olla ettei tämmöisen ohessa jaksa sitten enää mitään muita epämukavuuksia. Jotkut kammoavat kuristetuksi tai lyödyksi tulemista, ja mitä kaikkea treeneissä nyt sitten tapahtuukaan. Itse pelkään siellä polvikivun voimistumista, niskan ärtymistä tai että selkään iskee jälleen kerran noidannuoli. Noita kaikkea minulla olisi ilman treenejäkin, mutta ehkä harvemmalla tahdilla tai lievempänä.

On pirun vaikea mieltää että mikä se on se hauskuus siinä että tulee jatkuvalla syötöllä "pahoinpidellyksi". No, puolustautuminen/vastahyökkäys on tietenkin monin verroin antoisampaa kuin hyökkääjän roolissa rökitetyksi tuleminen. Jotain kemikaaleja kehossa se reipas liikunta tuottaa. Välillä tuntuu ettei iloisempaa väkeä olekaan, kuin porukat treenin jälkeen, jos eivät ole aivan tiltissä tai kiukuspäissään siitä että tuli sössittyä joku liikesarja. Toisaalta sitten taas treenien edellä saatetaan olla vaisuja ja tympiintyneen oloisiakin. Ei olisi välttämättä yhtään kiinnostanut tulla treeniin jne. Mutta tulee vaan kumminkin ja mielentila voi kohentua siinä illan mittaan.

Jostain kinkyilystä en arvele saavani mitään. En kokisi mielekkääksi olla vain "avuton uhri" eli se johon kohdistetaan kaikenlaista kidutusta, vaikka se olisikin turvallista ja pienimuotoista. Joskus fantasoin dominaksi ryhtymisestä, mutta olen erittäin visusti kaapissa tämän asian kanssa, ja tuskinpa alan sitä koskaan toteuttamaan, vaikka katsonkin olevani domcurious (jos nyt tämmöisen sanan voi muodostaa).

Salimme on aikeissa mainostaa itseään pienin lajinäytöksin lähitulevaisuudessa, ja meitä itsepuolustuslajin harrastajiakin on vokoteltu moiseen. Minulle olisi epämukavuusalueelle menemistä alkaa esiintymään julkisesti ventovieraille ihmisille. Jotenkin ajatus kutkuttaa, mutta sen verran paljon tulee salilla sählättyä, että itsetuntoni ei riitä minkään sortin demonstraatioon. Ja jos siellä kirolisin polveani, tai edes jos yleisö näkisi nämä minulla nyt olevat mustelmat, olisin kyllä perin huonoa mainosta seuralleni. Taidan tyytyä ennemmin mainosten jakamiseen.

Mitä ihmissuhteisiin tulee, toisessa ketjussa jo kävikin varmaan ilmi että minusta on erinomaisen epämukavaa tunkea väkisin nokkaani toisensa hyvin tuntevien ihmisten väliin, väkisin jotain jonninjoutavaa sössöttämään. Olen tottunut menemään sivuun kun huomaan että kahdella ihmisellä on kovasti juttua keskenään ja minua ei siihen haluta, eikä kaivata.

[Kopek]

Uintiharrastuskin edustaisi minulle epämukavuusalueella olemista. Vesi ei kerta kaikkiaan voi olla niin lämmintä, että sinne meneminen tuntuisi mukavalta. Kylmään veteen meneminen on aina epämukavaa. Itse uiminen, kun lämpötilan vaihtumiseen on tottunut, menettelee. Edellytyksenä on tietenkin se, että vesi on reilusti yli 20-asteista.

Uimisen motiivina allekirjoittaneella on useimmiten kuumuus. Vaikka itse uiminen olisikin epämukavaa, sen jälkeen on jonkin aikaa miellyttävä olo jatkaa hommien tekemistä, kunnes tulee taas vähitellen uudestaan kuuma.

Minä olen epämukavuusalueella silloin, kun asioin jossakin kaupaliikkeessä tai virastossa tai missä tahansa. Pahimpia ovat tietenkin terveydenhuoltoon liittyvät paikat, mihin liittyy ehkä myös se kammottava tausta-ajatus, että tie hautausmaalle vie terveysaseman kautta. Vain harvat onnistuvat löytämään lyhyemmän oikotien onnettomuuden avulla.

Huomasin toissapäivänä, että Rustassa oli klubitarjouksena muovilaatikkoja 50 prosentin alennuksella. Olen joskus liittynyt kyseiseen klubiin, jonka jäsenyys todistetaan esittämällä puhelinnumero. Liittymisen syy oli aikaisempi muovilaatikkotarjous.

Kirjoitin puhelinnumeron paperilapulle, jonka sijoitin kännykkäkotelon sisäkanteen. Kävin eilen ostamassa kahdesta eri liikkeestä muutaman laatikon ja näytin numeron lapulta kassahenkilölle. Ostaminen onnistui hyvin. Olin kuitenkin jännittänyt ostotapahtumaa ainakin vuorokauden ajan ennalta, koska pelkäsin, että jokin menee pieleen, ja joudun noloon tilanteeseen. Klubijäsenyys voi olla vanhentunut (kuten oli Clas Ohlssonin kohdalla), tai jokin muu seikka (mahdollinen ostorajoitus/henkilö tms.) tuottaa ongelman. Onneksi myyjä kysyi klubijäsenyyttä, joten minun ei tarvinnut tehdä aloitetta.

[Norma Bates]

Ai niin lääkärikäynnit. Niitähän vihaan yli kaiken, tai ainakin yli joidenkin muiden asioiden. Minulle on muutaman kerran osunut kohdalle lääkäri jonka kanssa yhteisymmärrystä ei ole löytänyt, ja inhoan suunnattomasti sitä että pitää jännittää millainen tyyppi siellä tänään on vastassa. Kun pystyisi kehittämään sellaisen itsetietoisen asenteen että ei koe olevansa lääkärin armoilla... Ärsytti jo sekin kun kävin TK-lääkärillä joka alkoi painostamaan kierukan ottoon, ja se että hän oli sitten sanellut Kantaan että potilas lupaa miettiä asiaa. En ollut luvannut yhtään mitään, itse hän oli sanonut että mieti asiaa. Mitään vierasesineen väkkyröitä en sisälleni ota. Ja suurin syy on se että niin monella naisella se vekotin aiheuttaa juuri sitä samaa vaivaa, josta olisi tarkoitus eroon päästä. Ennemmin odotan että tämäkin hoituu ihan luonnostaan, eli että menopaussi tulisi vihdoin ja viimein. (Luulin että tuli jo, mutta hölönpölön.)

Ensi viikolla pitäisi käydä yksityisellä lääkärillä fibrolääkkeestä keskustelemassa, en tiedä sitten että onko korkeampaa taksaa maksavana jotenkin oikeutetumpi "omaan tahtoon".

[Socrates]

Itse en näe, että olisi mitään järkeä tahallaan tunkea jonnekin, missä kummallakaan ei ole kivaa. Tai erikseen patistaa toista tekemään jotain, mikä ei ole kivaa.

Mikä tämän pointti siis oikeastaan on, todistaa, että ollaan valmiita tekemään asioita toisen vuoksi? puolesta?

Minusta on yliarvostettua se, että esimerkiksi lähdetään molemmat painaltamaan räntäsateeseen sen vuoksi, että toinen haluaa reippailla. Tai istutaan teatterissa toisen kulttuurinnälän vuoksi.
T: Xante

Pointtini on ääripäiden välttäminen ja se, että pyritään muodostamaan jonkinlainen käsitys, milloin toinen menee epämukavuusalueelle ja miten voimakkaasti.

Eli jos toiselle on tärkeää kävellä tunti räntäsateessa ja toivoo sinne seuraa, kumppani voi tulla vaikka vartiksi seuraksi. Tai yrittää joskus sinnitellä jonkun tavallista lyhyemmän teatteriesityksen.

Kuten TSS tuossa toteaa, epämukavuusalueella on usein -ei toki aina - hopeareunus. Oikeastaan päätös hankkia yhteinen lapsi on kaikkein suurin epämukavuusalueelle meno. Se tietää sekä fyysistä (valvominen yms) että psyykkistä epämukavuusalueella olemista vuosien ajan,  kun jälkikasvun tarpeet täytyy asettaa omien edelle.

[Socrates]

En usko senkään nollasummapelin onnistuvan nimenomaan pidemmän päälle, että sovitaan, että tehdään puoliksi kiinnostamattomia asioita = ollaan vuorotellen siellä epämukavuusalueella. Tai välillä lohduksi molemmat. Se menee äkkiä laskemiseksi, kumman vuoro on vttuuntua tänään.

Ikävä kyllä ratkaisua saattaa lähennellä enemmänkin se, että molemmat luopuvat jostain kiinnostavasta ja löydetään tilalle jotain, mikä kiinnostaa molempia. Tämä ei välttämättä ole helppo rasti, jos kiinnostuksen kohteet ovat alun perin sangen erilaiset.


T: Xante

Tästä samaa mieltä. Joka tapauksessa näistä vittuuntumisista epämukavuusalueella pitäisi voida puhua viimeistään siinä vaiheessa, kun niin sanottu symbioottinen vaihe parisuhteessa alkaa hiipua tai mieluummin jo sitä ennen. Omalla kohdallani tullut tavallaan turhia karmeita riitoja tämän teeman ympäriltä.

[Socrates]

Erittäin oleellinen pointti on se, haluaako epämukavuusalueella olla yksin vai kumppanin kanssa. Tämä aiheuttaa paljon turhia mielensä pahoittamisia, kun nainen ei voi käsittää, miksi mies rääkkää itseään yksin epämukavuusalueella, mutta ei hänen kanssaan enkä nyt tarkoita välttämättä mitään urheilurääkkiä, vaan mitä tahansa kovia paikkoja elämässä. Itse koen toisen läsnäolon niissä tilanteesta riippuen välillä erittäin kuormittavana.

[Brutto]

Jos haluaa kehittyä, pitää käydä epämukavuusalueella aina syvemmällä ja syvemmällä. Siinä pätee urheilun sääntö, jos treeni ei rasita tai tunnu pahalta, se ei paranna suorituskykyä. No pain, no gain.

Mukavuusalue on sikäli ikävä, että mikäli sen rajoja ei säännöllisesti ylitetä, sillä on taipumus surkastua. Tämä pätee niin ihmissuhteisiin, osaamiseen kuin fyysiseen kuntoonkin.