Epämukavuusalue

[Socrates]

Mun pointti saattaa tossa yllä olla semmonen, että nää on sillä tavalla vaikeita hommia, että ei siinä oikein voi oikein luottaa toisenkaan selityksiin, vaan ne selviää aika hitaasti ja osittain myös käytännön kautta. Varsinkaan jossain tutustumisvaiheessa on mun mielestä vaikea sopia tämmösestä.

Tästä samaa mieltä ja se johtuu myös siitä, että ihminen ei itsekään tiedä, milloin on järkevää yrittää sinnitellä epämukavuusalueella ja milloin ei. Silloin toinen on ihan ymmällä missä mennään.

[TSS]

Joo kyllä uudet asiat, joita toinen tuo suhteeseen ja sen vuoksi niitä tahtoo tehdä, tietysti tuovat uutta. Mutta eihän se, että lähden toisen kanssa jonnekin, jonne itse en menisi, ole mielestäni epämukavuusalueelle menemistä. Se on uudelle alueelle menemistä. Kuten ei sekään ole, että toisinaan lähden sinne kävelylle tai leffaan tai teatteriin, se on vaan mukavuudesta tinkimistä juurikin sillä ratiolla, että todennäköisesti se on kivaa kumminkin, vaikka nyt laiskottaa.

Se sitten on epämukavuusalueelle menemistä, jos lähden yhä uudelleen mukaan vaikka harrastukseen, joka ei vaan minua kiinnosta. Ja tätä juuri en ole oikein ikinä ymmärtänyt, että mikä on se pointti. Miten tämä voisi rehellisesti toimia?

Tässäkin ymmärrän kyllä ajan rajoitteet sikäli, että monilla arjessa harrastukset ovat sitä omaa aikaa ja jos koko ajan kumpikin harrastaa jotain omaansa, niin eihän yhteistä aikaa jää paljon. Se voi olla hankala ongelma tietysti. Mutta vaan epäilen, onko ratkaisu se, että toinen tai molemmat alkavat tekemään jotain, mikä ei kiinnosta. En usko senkään nollasummapelin onnistuvan nimenomaan pidemmän päälle, että sovitaan, että tehdään puoliksi kiinnostamattomia asioita = ollaan vuorotellen siellä epämukavuusalueella. Tai välillä lohduksi molemmat. Se menee äkkiä laskemiseksi, kumman vuoro on vttuuntua tänään.

Ikävä kyllä ratkaisua saattaa lähennellä enemmänkin se, että molemmat luopuvat jostain kiinnostavasta ja löydetään tilalle jotain, mikä kiinnostaa molempia. Tämä ei välttämättä ole helppo rasti, jos kiinnostuksen kohteet ovat alun perin sangen erilaiset.

Mainio huomio Amorelta oppimisen ja koulutuksen suhteesta! Täysin samaa mieltä!

T: Xante

Tosi paljonhan tässä on kyse siitä, miten ymmärtää nämä mukavuusalueiden käsitteet. Itse ymmärrän ne aika laajasti, ehkä siten, että asia tuottaa jonkin verran negatiivisia tunteita, vaikka se voi samalla tuottaa myös positiivisiakin. Siihen liittyy kuitenkin myös jotain negatiivista.

Riippuen persoonallisuuspiirteistä, voi esimerkiksi uuteen asiaan ryhtyminen olla epämukavuusalueelle siirtymistä. Itselleni esim. jo aiemmin mainitsemani uuden työpaikan hankkiminen on tällainen. Siinä on hopeareunus, ehkä isokin sellainen, mutta kaikki siihen liittyvä aiheuttaa epämukavia tunteita, sen lisäksi että siihen liittyy myös toivoa ja hyviä tunteita. Ehkä kyse on siitä, että epämukavuusalueelle meno aiheuttaa välittömiä negatiivisia tunteita, mutta palkintona voisi olla paljon positiivisia tunteita. Sitä sitten pohtii hyötysuhdetta, että maksaako vaivan astua epämukavuusalueelle.

Mikäli lässähtää mukavuusalueelle, jää saamatta ne "palkintona" saadut hyvät tunteet negatiivisten tunteiden jälkeen. Parisuhteissa ajattelisin, että tämä asia nousee keskeiseksi, mikäli persoonallisuudet eroavat toisistaan kovasti, eikä oikein ymmärretä, miksi joku asia on toiselle epämukavaa. Ja ylipäätään, mitä kapeammaksi yhteinen mukavuusalue jää, sitä kapeammaksi suhteen tulevaisuus ehkä muodostuu. Tämä on ehkä sellainen asia, missä mielestäni ei pitäisi joutua jatkuvasti ponnistelemaan, vaan parisuhteen pitäisi olla enimmäkseen latautumisen paikka. Välillä voi toisen mieleksi lähtee aveciksi juhliin, joissa ei tunne ketään eikä huvittaisi mennä, tai katsoa vaikka sotaleffan. Mutta perusarjessa pitäisi mukavuusalueen olla riittävän sama jatkuvien konfliktien ja pettymisten välttämiseksi.

[Melodious Oaf]

Jos haluaa kehittyä, pitää käydä epämukavuusalueella aina syvemmällä ja syvemmällä. Siinä pätee urheilun sääntö, jos treeni ei rasita tai tunnu pahalta, se ei paranna suorituskykyä. No pain, no gain.

Mukavuusalue on sikäli ikävä, että mikäli sen rajoja ei säännöllisesti ylitetä, sillä on taipumus surkastua. Tämä pätee niin ihmissuhteisiin, osaamiseen kuin fyysiseen kuntoonkin.

^ Olen aiemmin ajatellut aika lailla noin mutta sittemmin hiukan muuttanut suhtautumistani.

Sellaisella ns. "urheilijamentaliteetilla" voi saada paljon hyvää aikaan, mutta voi myös saada paikkansa paskottua tai muuten aiheuttaa vahinkoa.

Esimerkki: Treenaa niin että se on hyvin kevyttä ja pääosin aina kivaa, kuuntelee kroppaansa ja tekee ja kokeilee hyvin erilaisia asioita.

Ei se kehitä mitään tiettyjä ominaisuuksia määräänsä enempää eikä ole sillä tavalla tavoitteellista kuin urheilullisempi harjoittelu.

Mutta jos toi pitää motivoituneena ja todella tekee tota koko ajan ja jatkuvasti, siinä voi äkkiä käydä silleen että sun todellinen suorituskyky onkin saatanasti kovempi kuin jonkun joka vääntää hampaat irvessä ja elää semmosessa fantasiassa että se on kova luu.

[TSS]

Jos haluaa kehittyä, pitää käydä epämukavuusalueella aina syvemmällä ja syvemmällä. Siinä pätee urheilun sääntö, jos treeni ei rasita tai tunnu pahalta, se ei paranna suorituskykyä. No pain, no gain.

Mukavuusalue on sikäli ikävä, että mikäli sen rajoja ei säännöllisesti ylitetä, sillä on taipumus surkastua. Tämä pätee niin ihmissuhteisiin, osaamiseen kuin fyysiseen kuntoonkin.

^ Olen aiemmin ajatellut aika lailla noin mutta sittemmin hiukan muuttanut suhtautumistani.

Sellaisella ns. "urheilijamentaliteetilla" voi saada paljon hyvää aikaan, mutta voi myös saada paikkansa paskottua tai muuten aiheuttaa vahinkoa.

Esimerkki: Treenaa niin että se on hyvin kevyttä ja pääosin aina kivaa, kuuntelee kroppaansa ja tekee ja kokeilee hyvin erilaisia asioita.

Ei se kehitä mitään tiettyjä ominaisuuksia määräänsä enempää eikä ole sillä tavalla tavoitteellista kuin urheilullisempi harjoittelu.

Mutta jos toi pitää motivoituneena ja todella tekee tota koko ajan ja jatkuvasti, siinä voi äkkiä käydä silleen että sun todellinen suorituskyky onkin saatanasti kovempi kuin jonkun joka vääntää hampaat irvessä ja elää semmosessa fantasiassa että se on kova luu.

Elämässä lienee hyvinkin keskeinen kysymys tuo, että milloin pitäisi mennä mukavuusalueen yli ja milloin ei. En minä ainakaan tiedä. Painiskelen tämän kysymyksen kanssa useinkin. Esim. nyt olisi kutsu kaverin synttäreille, joka täyttää pyöreitä vuosia. On loman toisiksi viimeinen päivä, enkä ehkä haluaisi viettää sitä juhlissa pönöttäen. Toisaalta haluan hoitaa kaverisuhdetta, joten luultavasti menenen, vaikka helppo juhlista olisi luistaakin. Juhlissa saattaa olla kuitenkin ihan kivaakin ja tuleepahan hoidettua tätäkin ystävyyssuhdetta, vaikken tuollaisista juhlista (enää) niin kovin nautikaan.

Tuo urheilu on myös hyvä esimerkki. Harrastan juoksemista, ja juoksen aina fiiliksen mukaan. Tärkeintä on hyvä fiilis, joka motivoi lähtemään seuraavanakin päivänä lenkille. Välillä käyn miehen kanssa juoksemassa, ja hän aina ehdottelee kaiken maailman spurtteja sun muuta, joiden tiedän kyllä olevan hyödyllisiä kehittymisen kannalta, mutta en vaan jotenkin pidä sellaisesta. Hän on vakuuttunut, että jos alkaisin treenaamaan määrätietoisemmin, nauttisin siitä. Itse taas koen, että tämä mukavuusalueen juokseminen motivoi minua eniten, ja saa minut pysymään harrastuksen parissa. Tiedä häntä sitten, kumpi on oikeassa.

[Socrates]

Jos haluaa kehittyä, pitää käydä epämukavuusalueella aina syvemmällä ja syvemmällä. Siinä pätee urheilun sääntö, jos treeni ei rasita tai tunnu pahalta, se ei paranna suorituskykyä. No pain, no gain.

Mukavuusalue on sikäli ikävä, että mikäli sen rajoja ei säännöllisesti ylitetä, sillä on taipumus surkastua. Tämä pätee niin ihmissuhteisiin, osaamiseen kuin fyysiseen kuntoonkin.

Jep. Esimerkiksi ilmastointilaite makkarissa surkastuttaa mukavuusaluetta.

[Socrates]

Minäkin pähkäilen koko ajan menenkö epämukavuusalueelle  vai en.

On tarjolla vähän epämiellyttävä viikottainen työkeikka ja pitäisi kohta päättää otanko sen vai en. Mitään taloudellista pakkoa ei ole ja se tekee minut ärtyisäksi jo edellisenä päivänä  mutta parempi ksi ottaa.

Pakastimessa on 5l maailman parasta jäätelöä ja olen epämukavuusalueella, kun yritän olla avaamatta pakastinta.

Treenatessa jouduin vähitellen luopumaan epämukavuusalueelle menosta. Ensin tosi kovista ja sitten puolikovista treeneistä. Ne alkoi pelottaa ja inhottaa niin pirusti ja hyötykin oli kyseenalainen. Enää teen "jotain paskajumppaa", kuten ikätoveri osuvasti treeniään kuvaili.

[Melodious Oaf]

Tuo urheilu on myös hyvä esimerkki. Harrastan juoksemista, ja juoksen aina fiiliksen mukaan. Tärkeintä on hyvä fiilis, joka motivoi lähtemään seuraavanakin päivänä lenkille. Välillä käyn miehen kanssa juoksemassa, ja hän aina ehdottelee kaiken maailman spurtteja sun muuta, joiden tiedän kyllä olevan hyödyllisiä kehittymisen kannalta, mutta en vaan jotenkin pidä sellaisesta. Hän on vakuuttunut, että jos alkaisin treenaamaan määrätietoisemmin, nauttisin siitä. Itse taas koen, että tämä mukavuusalueen juokseminen motivoi minua eniten, ja saa minut pysymään harrastuksen parissa. Tiedä häntä sitten, kumpi on oikeassa.

Vaikea tosta on sanoa.

Kyllä mä luulen että intervalliharjoittelu tiettyjä ominaisuuksia kehittää ja saattaa auttaa paljonkin, ja esimerkiksi ryhmässä tekeminen voi joillakin saada aikaan sen, että keskittyy vähän paremmin ja tekee tiukemmin.

Pitkällä aikavälillä siinä on vaan se, että entä sitten kun se ryhmä lakkaa ja sua ei enää kiinnostakaan yksin juokseminen — tms.

Mun kohdalla on käynyt niin, että olen lähes lopettanut juoksemisen, vaikka se on ollut rakas ja läheinen harrastus pitkään. Jonkun verran juoksukunto on huonontunutkin, ja voi olla että se harmittaa tai tunnen siitä pientä alemmuutta mennyttä itseäni kohtaan. Mutta sitten on tullut tilalle enemmän patikoimista, ja olen alkanut tehdä muita juttuja jotka kiinnostaa

Osassa on vähän sellainen teema että tehdään tarkoituksella typeriä juttuja. Saatan vetää aamutreenin lasten kiipeilytelineissä tai talvella silleen että lumikenkäilen lähimetsässä rinteitä tai isoja aurojen keräämiä lumikasoja ylös ja lasken pyllymäkeä alas.

Noi on vähän tollasia että aika harva varmaan haluais että joku näkee niiden tekevän tollasta  Eikä ne ole mitään kovia treenejä sinänsä. Mutta ehkä siinä on sitten epämukavuusaluetta osittain joku tommonen että sen ei tarvitse näyttää hyvältä eikä kuulostaa järkevältä.

[TSS]

Tuo urheilu on myös hyvä esimerkki. Harrastan juoksemista, ja juoksen aina fiiliksen mukaan. Tärkeintä on hyvä fiilis, joka motivoi lähtemään seuraavanakin päivänä lenkille. Välillä käyn miehen kanssa juoksemassa, ja hän aina ehdottelee kaiken maailman spurtteja sun muuta, joiden tiedän kyllä olevan hyödyllisiä kehittymisen kannalta, mutta en vaan jotenkin pidä sellaisesta. Hän on vakuuttunut, että jos alkaisin treenaamaan määrätietoisemmin, nauttisin siitä. Itse taas koen, että tämä mukavuusalueen juokseminen motivoi minua eniten, ja saa minut pysymään harrastuksen parissa. Tiedä häntä sitten, kumpi on oikeassa.

Vaikea tosta on sanoa.

Kyllä mä luulen että intervalliharjoittelu tiettyjä ominaisuuksia kehittää ja saattaa auttaa paljonkin, ja esimerkiksi ryhmässä tekeminen voi joillakin saada aikaan sen, että keskittyy vähän paremmin ja tekee tiukemmin.

Pitkällä aikavälillä siinä on vaan se, että entä sitten kun se ryhmä lakkaa ja sua ei enää kiinnostakaan yksin juokseminen — tms.

Mun kohdalla on käynyt niin, että olen lähes lopettanut juoksemisen, vaikka se on ollut rakas ja läheinen harrastus pitkään. Jonkun verran juoksukunto on huonontunutkin, ja voi olla että se harmittaa tai tunnen siitä pientä alemmuutta mennyttä itseäni kohtaan. Mutta sitten on tullut tilalle enemmän patikoimista, ja olen alkanut tehdä muita juttuja jotka kiinnostaa

Osassa on vähän sellainen teema että tehdään tarkoituksella typeriä juttuja. Saatan vetää aamutreenin lasten kiipeilytelineissä tai talvella silleen että lumikenkäilen lähimetsässä rinteitä tai isoja aurojen keräämiä lumikasoja ylös ja lasken pyllymäkeä alas.

Noi on vähän tollasia että aika harva varmaan haluais että joku näkee niiden tekevän tollasta  Eikä ne ole mitään kovia treenejä sinänsä. Mutta ehkä siinä on sitten epämukavuusaluetta osittain joku tommonen että sen ei tarvitse näyttää hyvältä eikä kuulostaa järkevältä.

Ehkä epämukavuusalueen käsitteeseen liittyy myös riskin käsite. Alueelle astumisessa on riski jostain - vähintään haaskatusta ajasta. Riski että joku näkee kun teen jotain hölmön näköistä. Riski että työpaikan vaihto vie ojasta allikkoon. Riski että en viihdykään juhlissa. Riski että urheiluinnostus loppuu liiasta veren mausta suussa. Näiden riskien ja palkintojen suhteen peilaaminen lienee keskeinen osa arkielämää.

Varmaan kun juoksukunto pääsee vähän hiipumaan, myös epämukavuuden tunteet kasvavat. Vähän samalla tavalla on kyllä käynyt itsellekin. Yhdessä vaiheessa "lääkitsin" erästä suruani juoksemalla, ja ajauduin tosi hyvään juoksukuntoon. Nyttemmin suru on helpottanut ja sitä myötä myös juoksukunto hieman rupsahtanut. Onneksi jotain kipinää hommaan vielä löytyy, ja koira on hyvä lenkkikaveri ja motivaattori.

[Socrates]

Ei väkisin treenaamista oikein jaksa vuotta kauempaa. Siis jos homma ei yleensä suju ja huvita ja edes jälkeenpäin ei ole hyvä fiilis.

25v kun olin, kroppa alkoi pistää hanttiin liialliselle kokonaisrasitukselle (raskas riitaisa työ+treenit). Koko ajan flunssaa, mahavaivaa ja hirveä väsymys.

Joskus nelikymppisenä yritin uudelleen harrastaa juoksua. Tein mm joka vkl pitkän noin 20km lenkin, mutta kunto ei enää jotenkin noussut. Viimeisellä pitkiksellä sujui huonosti ja puolimatkassa vastaan juoksi kevyen näköisesti tyttäreni päiväkodin isotissinen lastenhoitaja, johon olin ihastunut. Loppumatkasta sammuin niin, että jouduin kävelemään ja siihen loppui juokseminen.

Sisäsotuun innostuin myös veteraani-iässä ja kun eka kisa meni olemattomalla treenillä aika hyvin, aloin treenata tosissaan, mikä soutulaitteella tarkoittaa inhottavia intervalleja yms. Se ei parantanut aikaa, mutta jatkoin väkisin. Eräänä päivänä oli tavoitteeksi soutaa 20min putkeen tiettyä vauhtia, mutta jouduin luovuttamaan 13 min kohdalla ja tuli niin syvä inho laitteeseen, että en pysty soutamaan oikeastaan ollenkaan sillä.

[Xantippa]

Jos haluaa kehittyä, pitää käydä epämukavuusalueella aina syvemmällä ja syvemmällä. Siinä pätee urheilun sääntö, jos treeni ei rasita tai tunnu pahalta, se ei paranna suorituskykyä. No pain, no gain.

Mukavuusalue on sikäli ikävä, että mikäli sen rajoja ei säännöllisesti ylitetä, sillä on taipumus surkastua. Tämä pätee niin ihmissuhteisiin, osaamiseen kuin fyysiseen kuntoonkin.

Olen kuullut, että parisuhteet psaakantuu, kun nainen tekee miehestä projektin, mutta näemmä mies voi tehdä projektin koko parisuhteesta...

Tämä nyt on vähän hankalaa, kun epämukavuusalue tosiaankin kattaa kaiken pitsan tilaamisesta työpaikan vaihtoon. Ei sillä, kaikillahan näillä on kyllä vaikutuksensa parisuhteeseen, tavallaan, kuten maailmassa on tapana.

Olen MOn linjoilla vahvasti. En näe enää pointtia, miksi ihmissuhteen pitäisi kehittyä koko ajan. Mitä tällä edes tarkoitetaan? Mitä konkreettisesti siis tavoitellaan, mikä on tavoite sillä, että sitkeästi vttuunnutaan syvemmälle ja syvemmälle, rankemmin keinoin?

Kuten sanoin, elämä heittää näitä tilaisuuksia omasta mielestäni aivan tarpeeksi. Minä esimerkiksi olen ottanut nyt uuden työtehtävän, joka vie minut paitsi epämukavuusalueelle, myös rankasti vähentää yhteistä aikaa (matkustelua taas). En mitenkään usko, että se, että repisin jollakin tavalla mieheni tähän nyt mukaan kehittäisi suhdettamme yhtään mitenkään. Toisaalta teen sen väistämättä, sillä toki kotona arjen asioita jää enemmän  hänen kontolleen, tietysti, ja huom. hän jää enemmän paitsi valoisaa ja rakastettavaa seuraani

Ahdistavia hetkiä tämä aika tuo minullekin. Nyt jo lähtö harmittaa. Toki työtilaisuudesta olisi voinut kieltäytyäkin, mutta ikävä kyllä, en ole miljonääri, joten katson, että parempi se on ottaa vastaan nyt, kun vielä on kropassa ja toivottavasti myös nupissa virtaa. En hurskastele väittämällä, että teen tämän meidän vuoksemme, rakas, mutta toki toivon tämän kantavan myös yhteiseen tulevaisuuteen hedelmää.

Minusta parisuhteemme ei tarvitse kehittyä miksikään, mutta sen täytyy vaan kestää tätä epämukavuutta hetken ajan. Toki on minun vastuullani tehdä siitä hänelle mahdollisimman vähän epämukavaa ja siihen on monia keinoja, kuten esim. panostaa itse tarkkaan ajankäytön suunnittelemiseen ja väsyneenä kommunikointiin, nämä nyt sattumalta itselle tulevat ensiksi mieleen

Koska olen laiska ja yksinkertainen ihminen, näen tämänKIN laiskalla ja yksinkertaisella tavalla: en nimenomaan riskeeraa parisuhdetta vaatimalla, että sen täytyy kehittyä (kun en kykene näkemään edes tavoiteltua tavoitetta) sillä, että tätä kehitystä tavoitellaan epämukavuusalueiden kautta.

Riittää, että epämukavuusalueita kyetään käsittelemään ja sietämään tapauskohtaisesti toisen tai elämän niitä tarjoillessa.

T: Xante

[TSS]

^ Mun mielestä tässä oli kyse parisuhteen selviämisestä, ei kehittämisestä. Ja että nämä epämukavuusalueet tulevat luonnostaan vastaan, ei niitä etsimällä etsitä. En tiedä, tajusinko oikein.

[Karikko]

Koska olen laiska ja yksinkertainen ihminen, näen tämänKIN laiskalla ja yksinkertaisella tavalla: en nimenomaan riskeeraa parisuhdetta vaatimalla, että sen täytyy kehittyä (kun en kykene näkemään edes tavoiteltua tavoitetta) sillä, että tätä kehitystä tavoitellaan epämukavuusalueiden kautta.

Riittää, että epämukavuusalueita kyetään käsittelemään ja sietämään tapauskohtaisesti toisen tai elämän niitä tarjoillessa.

T: Xante

Vaatimattomuus kaunistaa sanotaan- olet siis vaatimattomuutesi vuoksi jo kaunistunut- puolisosi silmissä- ainakin luulisin.

[Brutto]

Olen MOn linjoilla vahvasti. En näe enää pointtia, miksi ihmissuhteen pitäisi kehittyä koko ajan. Mitä tällä edes tarkoitetaan? Mitä konkreettisesti siis tavoitellaan, mikä on tavoite sillä, että sitkeästi vttuunnutaan syvemmälle ja syvemmälle, rankemmin keinoin?

En minäkään esittänyt, että pitäisi jatkuvasti kehittyä. Itselleni riittää ettei ainakaan taannu. Mutta jos joku haluaa kehittyä jollakin elämän osa-alueella, se edellyttää yleensä käyntejä epämukavuusalueella, paitsi niillä onnekkailla, joiden mukavuusalue on jo synnynnäisesti hyvin laaja.

Yhteiskunnan pitäisi pakottaa kapean mukavuusalueen ihmisiä enemmän epämukavuusalueelle. Meillä on nykyään paljon syrjäytyneitä nuoria, joiden epämukavuusalueeseen kuuluu opiskelu, työnteko, parisuhde, liikunta ja terveellinen ravinto. Mukavuusalue heillä rajoittuu pornoon, kotisohvaan, pikaruokaan, tupakkaan ja pariin huonoon kaveriin. Heistä on tullut ongelma.

[Socrates]

Jostain syystä kaikki tuntemani nuoret ovat ärsyttävän kilttejä, ahkeria ja kunnollisia.

Olen miettinyt pääni puhki, miten heihin saisi iskostettua huonoja tapoja.

[Xantippa]

En minäkään esittänyt, että pitäisi jatkuvasti kehittyä. Itselleni riittää ettei ainakaan taannu. Mutta jos joku haluaa kehittyä jollakin elämän osa-alueella, se edellyttää yleensä käyntejä epämukavuusalueella, paitsi niillä onnekkailla, joiden mukavuusalue on jo synnynnäisesti hyvin laaja.

Mutta mitä tämä siis käytännössä tarkoittaa? Miten siis epämukavuusalueilla seilailu estää parisuhteen taantumisen ja sen lisäksi, mitä tämä taantuminen on?

Kehittymistä taas tapahtuu aivan yhtä lailla innostuksen, intohimon löytymisen, uuden oppisen, jne. kautta kuin epämukavuusaluekäyntienkin. Omalla kohdallani jopa tehokkaammin, sillä porkkana toimii paremmin kuin keppi.

TSS, juuri noin: mielestäni siis parisuhde ei välttämättä tarvitse kehitystä ja epämukavuusalueita, sen sijaan halu (ja taito) selvitä ja säilyttää riittää.

T: Xante