Keskittyminen, tiktok-aivot ja hyvinvointi

[Melodious Oaf]

Tilanteita, joissa en käytä puhelinta tai rajoitan sitä:

-liikunta, salilla, hiihtäessä yms en pidä puhelinta päällä tai edes mukana
-kyläilen harvoin, mutta silloin ei ollenkaan tai hyvin vähän
-vkl ja mökillä yritän pitää oleellisia aikoja poissa päältä
-aamulla ennen liikkeelle lähtöä luen paperilehden ja puhelimesta katson lähinnä lämpötilan

Epäilen onko puhelimeen juuttuminen erityisesti mikään nuorten ongelma. Meille vanhemmille se on enemmän äkkiä tullut koukuttava juttu.

Tätä vaikutelmaa että se olisi nuorten ongelma jonkin verran korostaa se, että uudet ilmiöt, kuten melko hiljattain lyhytvideot, tulevat näkyviin ensin nuorison kautta, ja toisekseen ihmiset yleensä jonkin verran seestyvät ikääntymisen myötä. Ei jaksa kohkata tai jotain.

Mulla on todella todella usein puhelin sillä tavalla äänettömällä ettei se edes värise. Siitä aiheutuu joskus ongelmia, mutta olen havainnut että se on pääosin positiivinen juttu silti. En kestä sitä että joku vehje keskeyttää mut tai kilisee

Toinen omituisuus on, että en oikein tahdo suostua kirjoittamaan kosketusnäytöllä mitään. Kaikki viestit WhatsAppista, Signalista ja muualta kirjoitan melkeinpä koneella, ja puhelimella lähetän aika monesti ääniviestejä. Siinäkin saattaa olla osittain kyse siitä, että pidän puhelimeen syventymistä ja kirjoittamisen vaatimaa pientä pinnistelyä jonkinlaisena "keskeytyksenä" joka katkaisee flown.

Mutta ei mulla niin kuin noin muuten mitään rotia ole näissä missään hommissa. Ruutua tulee varmaan tuijotettua keskimäärin hitosti liikaa jne

[TSS]

Autoritäärinen määräysvalta ja itseohjautuvuuden kannustaminen on sekin kiinnostava vastakkainasettelu.

Tämä on mun mielestä sellainen todella iso asia ja kysymys vanhemmuudessa ja kasvatuksessa ylipäätään. Tässä asiassa näkyy vahvasti varmasti myös kasvatus, jonka on itse saanut. Ja tässä asiassa pitäisi näkyä myös lapsen persoonallisuus sekä kyvyt ja haasteet. Kysymys on myös niin monitahoinen, että siitä on jotenkin vaikeaa edes puhua yleisellä tasolla. Mutta voinen sanoa, että yleisesti ottaen en ole vahvasti kontrolloivan kasvatuksen kannalla. Se johtuu varmasti osittain siitä, että en ole sellaista saanut itsekään, ja ounastelen, että tietynlaisen vapauden ansiosta olen oppinut jo pienestä pitäen myös vastuuseen, ja toisaalta vapaus on mahdollistanut myös luovuuden kehittymisen. Toisaalta sellainen kasvatus joka minulle sopi, ei välttämättä sopisi kaikille, ja asiaa on pohdittava jokaisen lapsen kohdalla erikseen, kuinka paljon vapautta ja vastuuta lapsi pystyy kantamaan.

Peleissä tämä kysymys on erityinen. Nykyajan peleissä on jotain niin addiktoivaa, että se asettaa lapsen kyvyt äärimmäiselle koetukselle. Itse koen, että tätä vastuuta on lapsen kanssa kannettava yhdessä. Selkeissä pelisäännöissä on puolensa, mutta myös haasteensa. Vapaammassa menossa on puolensa ja haasteensa. Tällä hetkellä kokeilen, miten vapaampi meno toimii. Jos se ei toimi, palaamme selkeämpiin rajoihin. Yritän katsoa asiaa kokonaisuuden kannalta, peliajalla ei ole niin merkitystä, jos elämä on kaiken kaikkiaan tasapainossa ja se sisältää harrastukset, koulutyön hoitamisen, kaverisuhteet ja perheen ja läheisten yhteisen ajan.

[kertsi]

Multitaskaus etenee vähäsen. Luin seuraavan kohdan Hesarin artikkelista:

6. Palastelu ja tavoitteet
TAVOITE voi auttaa yli prokrastinaatiokynnyksen, sanovat Vilmi ja Virintie.

Se on yksityiskohtainen, selkeä suunnitelma vaikkapa viidelle tai 45 minuutille. Ajan voi valita tehtävän, tavoitteen ja oman keskittymiskyvyn mukaan.

Opiskelijan tavoite gradupäivän aamuna voi olla seuraavanlainen: kirjoitan yhden kappaleen paikassa X kellonaikaan X ja yhteensä X:n minuutin ajan.

Mitä tarkempi tavoite on, sitä helpompi siihen on tarttua, sanoo Virintie.

Tavoite kannattaa laatia jo ennen kuin istuu koneen ääreen, mahdollisesti jo edellisen työpäivän lopussa tai aamukävelyllä. Silloin voi ryhtyä suoraan töihin.

Vilmi tietää, että etenkin monia opiskelijoita ahdistaa ajatuskin tavoitteista. Epäonnistuminen pelottaa.

Pieniksi palasteltujen tavoitteiden saavuttaminen kuitenkin voimaannuttaa. Kun saa tehtyä sen, mitä oli tavoitteeksi asettanut, kannattaa velloa aikaansaamisen tunteessa. Se lisää uskoa itseen.

Baby steps. Hankkia onnistumisen kokemuksia (ja rakentaa itseluottamusta) niin, että asettaa sopivan pieniksi palasiksi palasteltuja tavoitteita.

[kertsi]

7. Oikeat tauot
KUN on päässyt tekemisen tilaan, sieltä ei välttämättä uskalla tulla pois pitääkseen taukoa. Vilmille moni on sanonut pelkäävänsä, ettei pääse tilaan enää takaisin.

Ennen taukoa voi kuitenkin kirjoittaa muistiin, mitä tekee seuraavaksi. Silloin ei palatessa tarvitse miettiä, missä olikaan menossa.

Ihminen pystyy työskentelemään keskittyneesti maksimissaan puolitoista tuntia kerrallaan, sanovat Vilmi ja Virintie. Viimeistään siinä vaiheessa aivot tarvitsevat tauon.

Hyvä tauko on jotain muuta kuin sitä, mitä tekee työkseen. Jos työnteko on lukemista tai kirjoittamista tietokoneen ääressä, silloin hyvä tauko ei ole sitä. Se voi olla esimerkiksi kävelyä, pientä jumppaa, kaukaisuuteen katsomista, musiikin kuuntelua tai veden juomista.

Jos tauon käyttää somen selaamiseen, tauko ei ole todellinen.

[kertsi]

Tämäkin varmaan on täyttä asiaa:

8. Satsaa uneen
KESKITTYMISEN perusta on hyvä uni. Jos nukkuu huonosti, keskittymisestä ei tule mitään. Siinä tilassa aivot vastustavat haastetta.

Hyvää unta rakennetaan pitkin päivää. Sitä tukee se, että menee aamulla ulos päivänvaloon.

Päivällä on tärkeää rytmittää optimaalista vireystilaa ja taukoja.

"Jos ottaa Teams-palaverit putkeen eikä pidä taukoja sekä multitaskaa, se on aivoille niin kuormittavaa, että sieltä kierroksilta on aika vaikea tulla alas illalla. Varsinkin kun siihen ottaa illalla vielä jonkin Netflix-sarjan ja selaa samalla puhelinta", sanoo Virintie.

Some voi tuntua illalla rentouttavalta aivolevolta. Sitä se ei kuitenkaan ole. Ärsykkeet ja virikkeet saavat aivot ylikierroksille juuri silloin, kun niiden pitäisi laskeutua kierroksilta.

Vilmin ja Virintien nyrkkisääntönä on yhdestä kahteen tuntiin aikaa ilman puhelinta ennen nukkumaanmenoa.

Sori pitkät lainaukset. Nuo olivat mielestäni kuitenkin täyttä asiaa.
(boldaukset minun)

[TSS]

MO esittää miellyttävän kokonaiskuvallisen näkökulman, eli tavallaan otaa rusinat pullasta, ja pohtia sitä, mikä laitteissa on hyvää ja palvelevaa ja hyödyntää sitä, ja taas erottaa se, mikä ei oikein palvele mitään.

Mutta miten ja kuka päättää, mikä on hyödyllistä puhelimen käyttöä ja mikä dingeldongelhöpölöpösaastaa, joka pilaa aivot?

Moni on varmaan kokenut sen, että joku läheinen huomauttaa , että taas sä räpläät kännykkää ja sitten pitää valehdella, että tsekkasin hirveän tärkeän työmeilin tms.
Toinen käyttää aina puhelinta väärällä tavalla väärään aikaan ja oma näprääminen on sitten jotain viattomampaa ja ärsyttää, kun siitä huomautetaan.

Kun luin artikkelin, jonka mukaan uutisvirran selaaminen on sitä pahaa netinkäyttöä, iltisten lukeminen alkoi syyllistää ja ahdistaa, vaikka aiemmin olin ajatellut sitä paremmasta päästä olevaksi ajankuluksi.

Nämä on käytännössä mahdottomia rajanvetoja. Pitäisikö olla joku asteikko, jonka toisessa päässä on pornon katselu ja toisessa nuo Amoren hiljaiset parin tunnin luontovideot?

Tämähän se juuri on.

Koen, etten itse aivan mahdottomasti ns. huvittele kännykällä. Monesti räpläyksessä on kyse viestiin vastaamisesta, työhön tai harrastukseen liittyvästä asiasta, jonkun arkeen liittyvän asian tarkastamisesta tms. Aika paljon työllistää viesteihin vastaaminen, kun on monta ihmistä tai ryhmää, joiden kanssa pitää kommunikoida. Esim. viestiin vastaaminen tuntuu kaiken lisäksi monesti rasitteelta, jonka vaan haluaa hoitaa pois alta (vaikka siis kyse olisikin tärkeästä ihmisestä, jonka kanssa mielellään pitää yhteyttä), eli tavallaan "uhrautuu" heti hoitamaan asian. Jos puoliso erehtyy vihjaamaan, että pitäisi olla tekemässä jotain muuta, se tuntuu ärsyttävältä, kun enhän minä siinä mitään huvittele! Eli aika usein, jos saa kritiikkiä kännykän käytöstä, se tuntuu tulevan tilanteissa, joissa koen vain hoitavani velvollisuuksia.

No tottahan osa kännykän käytöstä on itsellänikin huvittelua. Yksi huvittelun muoto on kantis, ja lukeminen ja kirjoittaminen kännykällä vie jonkin verran aikaa. Tavallaan uutisten lukeminen ei ole huvittelua, mutta ehkä kuitenkin menee siihen kategoriaan. Ja yksi mikä kännykän kanssa työllistää on kavereiden lähettämät videot! Ne on pakko katsoa, että osaa vastata niihin jotain oikein, vaikka ei edes niin kiinnostaisi. Ja pakko laittaa vielä äänetkin päälle! Ylipäätään videoiden katselu ei ole minun juttu. En jotenkin ole päässyt shortsien makuun.

Inhoan kännykän ääniärsykkeitä ja pidän kännykkää äänettömällä niin paljon kuin mahdollista. Tästä saan kuulla joskus motkotusta, mutta mieluummin tarkistan kännykkää vaikka 15 min välein, kuin olen kännykän vaateliaiden pimputusten orja. (Laitan kyllä äänet päälle, jos tiedän, että joku perheenjäsen saattaa tavoitella.)

Mutta niin, itse asiaan. Kännykän käytöstä motkottaminen on riskaabelia. Sitä on pakko käyttää jonkin verran, mutta turhaa, orjuuttavaa käyttöäkin on. Välillä sitä jää itsekin kännykän vangiksi, ja jos näyttää, että joku läheinen on samassa jamassa, tekee mieli jokus vähän niin kuin herätellä toista, että tuleeko tuosta hyvä olo? Mutta esimerkiksi lasten kohdalla tuo kysymys on myös vaikea, koska heille äärimmäisen tärkeitä juttuja saattavat olla sellaiset asiat, jotka näyttävät aikuisen silmissä aivan turhilta. Ja kun itsekin käyttää kuitenkin omaehtoisesti kännykkää, täytyy lapsillakin siihen olla oikeus. Mutta rajoista ja hyvinvoinnista on myös pidettävä huolta. Siinä sitä on dilemmaa kerrakseen.

[Norma Bates]

Minäkin yritän välttää äänien kuulumista. Jossain vaiheessa säikähtelin kuoliaaksi jokaikinen kerta kun 112-sovellus päästi pahan äänen jotain liikenteeseen liittyvää pulmatilannetta tiedottaessaan. Se onkin sitten ainoa sovellus jolle annan kaikki mahdolliset oikeudet, kun kumminkin mietityttää että jos joskus tulee the tilanne ja tarttis niinku tehdä jotain.

[Socrates]

Pidän kännykkää äänettömällä, mutta se ei ratkaise ongelmaa, koska sitä tulee kuitenkin vilkuiltua. Tavallaan jopa enemmän, kun pitää tarkistaa onko joku soittanut/tekstannut/meilannut silloinkin, kun kukaan ei ole sitä tehnyt.

[Melodious Oaf]

Tämä on mun mielestä sellainen todella iso asia ja kysymys vanhemmuudessa ja kasvatuksessa ylipäätään. Tässä asiassa näkyy vahvasti varmasti myös kasvatus, jonka on itse saanut. Ja tässä asiassa pitäisi näkyä myös lapsen persoonallisuus sekä kyvyt ja haasteet. Kysymys on myös niin monitahoinen, että siitä on jotenkin vaikeaa edes puhua yleisellä tasolla.

Samaa mieltä tästä.

Se mitä maalailin viestissä johon viittaat, ja muutenkin, kuitenkin oli nimenomaan "yleisellä tasolla", jolla tästä on tosi vaikea keskustella    Ajattelen että ne jutut sellaisenaan on aika vaikea varmaan liittää teidän konkreettisiin juttuihin esimerkiksi pelaamisen suhteen.

Mutta "yleisellä tasolla" meillä on vissiin näistä teemoista vähän samansuuntaisia mietteitä, vaikkakin eri lähtökohdista jne.

Mulle kävi jostain syystä niin, että vieraannuin tosi kokonaisvaltaisesti tietokonepelaamisesta täysin vahingossa, enkä enää edes muista tälle mitään syytä tai tarkkaa ajankohtaa. Osittain se on varmaan ikääntymistä ja setäytymistä, ja konkreettisesti siihen saattaa liittyä vaikka jotain sellaista, että pöytäkoneesta hajoaa emolevy eikä käytännön syistä pitkään aikaan ole mitään kunnon vehjettä millä pelit pyörisivät.

Nykyään tulee jonkin verran pöytäroolipelattua, mutta sekin on pääasiassa tapa nähdä tiettyjä ihmisiä säännöllisesti ja tavallaan tapa hengailla tai viettää yhteistä aikaa.

Mutta jossain määrin ja joskus mua jopa harmittaa että en pelaa oikein mitään konsolilla enkä tietokoneella. Ne on sellaisia nykyajan taideteoksia joiden tekemiseen menee monesti aivan helvetillinen määrä talenttia tosi erilaisilta sektoreilta. Pelkästään vaikka äänimaailma tai musiikit voi jossain pelissä "antaa" aika paljon. Ja siinä yhdistyy usein mehukkaasti moni juttu samaan aikaan.

Mun kohdalla siinä on käynyt vähän silleen, että tietyt jutut kiinnostaa ja teen niitä, ja sitten ajankäytöllisesti en enää oikein tajua, miksi mun pitäis pelata jotain tai kuunnella vaikka jotain pelisoundtrackia sen sijaan että kuuntelisin suoraan vaan calypsoa, bluesia, klasaria ja muuta mistä tykkään.

MUTTA yleisellä tasolla ajattelen että tosi paljon on hienoa peleissä ja se ei ole silleen yhtään sen huonompi kuin että joku kuuntelis musiikkia tai olis kiinnostunut mistä vaan.

Ja silti se on totta että ne voi olla kokemuksina niin upottavia ja koukuttavia ja himottavaia, että niihin sitten uppoaa helposti "liikaa" aikaa.

Mutta siihen ei oikein ole mitään tarkkaa ohjenuoraa että mikä on liikaa kenellekin ja mihinkin. Joku voi pelata vaikka aivan järkyttäviä määriä Counter Strikea tai jotain muuta tällaista. Siitä voi saada vaikka tuloja tai urankin, ja vaikka ei saisikaan, jonkun pelin maailmaan tosi syvällisesti perehtyminen ja nimenomaan se, että käyttää siihen paljon aikaa, voi mun ymmärtääkseni antaa paljon tai olla ihan tarpeellinen vaihe joskus elämässä.

Toi mitä sanoit siitä että katsoo ns. kokonaisuutta kuulostaa mun mielestä tavallaan hyvältä. Joskus toi taitaa mennä silleen, että joku teini lukkiutuu vaikka huoneeseensa ja pelaa aivan hitolliset määrät World of Warcraftia — tai en mä tiedä mitä ne nykyään pelaa — ja sitten vanhempien kanssa tota asiaa ei oikein kohdata tai käsitellä missään vaiheessa, koska niiden näkemykset siitä, miten oikeasti "kuuluis elää" tai mitä "kannttais tehdä" on tietysti jotain ihan muuta.

Joissain tapauksissa se vois olla ihan hyvä, että tollasesta kuitenkin puhuttais jollain tavalla eikä sitä asiaa tavallaan piiloteltais tai siivottais pois yhteisestä diskurssista jotta säilyis hyvä henki. Mutta se varmaan vaatis sitä, että pitäis katsoa sitäkin että jollain voi olla ihan omat intressinsä ja se haluaa käyttää aikaa vaikka WOW:iin, mutta...  sitä saattaa olla liian raskasta silleen purkaa, että miksi se täsmälleen tekee niin tai... käsitellä silleen kunnolla, koska se ei itse sitä ehkä tiedosta tai halua puhua, eikä vanhemmat tajua jne.

Yleensä mun mielestä tollaset tosi intensiivisen pelaamisen jaksot on kuitenkin vaiheita, ja ne tapaa väistyä tai muuttaa muotoaan siinä kohtaa, kun kaverisuhteissa tai muissa lähisuhteissa tapahtuu muutoksia tai elämässä menee muuten jutut eteenpäin.

Ei mulla oikein ole siitä muuta sanottavaa kuin että tollasta voi varmaan olla vaikea vanhempana lähestyä tai tietää, mitä siinä ns. kannattais tehdä.

Siinä on tietyllä tasolla ristiriita siinäkin, että jos olet kauhean huolissasi lapsesta ja oletat että nyt on joku tosi huonosti, sitähän voi heijastaa lapseen eikä siitä sinällään ole välttämättä hyötyä. Toisaalta voi varmaan toimia niinkin, että ei tavallaan näe mitään tai sivuuttaa niitä omia fiiliksiä ja havaintoja vähän liikaakin.

Mut niin kun... ei kai siinä voi kuin tehdä parhaansa ja yrittää silleen tuoda siihen oman harkinnan mukaan hyviä juttuja ja hyväksyä sitäkin, ettei kaikkea kuulukaan aina ymmärtää, mikä ei tarkoita että pitää sivuuttaa tai olla vaatimatta tai antaa aina siimaa.

[Amore]

Tämä Hesarin kuvasotku mielestäni ilmaisee hyvin, miltä nuorten silppumaailma näyttää. Artikkeli lienee tehtykin nimenomaan nuorille. En ole tilaaja, joten en pääse sisältöön käsiksi, mutta tässä kiinnostikin nimenomaan tuo alkukuva.

https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000009397092.html?utm_medium=promobox&utm_campaign=hs_tf&utm_source=is.fi&utm_content=promobox

[TSS]

...

Mutta jossain määrin ja joskus mua jopa harmittaa että en pelaa oikein mitään konsolilla enkä tietokoneella. Ne on sellaisia nykyajan taideteoksia joiden tekemiseen menee monesti aivan helvetillinen määrä talenttia tosi erilaisilta sektoreilta. Pelkästään vaikka äänimaailma tai musiikit voi jossain pelissä "antaa" aika paljon. Ja siinä yhdistyy usein mehukkaasti moni juttu samaan aikaan.

Mun kohdalla siinä on käynyt vähän silleen, että tietyt jutut kiinnostaa ja teen niitä, ja sitten ajankäytöllisesti en enää oikein tajua, miksi mun pitäis pelata jotain tai kuunnella vaikka jotain pelisoundtrackia sen sijaan että kuuntelisin suoraan vaan calypsoa, bluesia, klasaria ja muuta mistä tykkään.

MUTTA yleisellä tasolla ajattelen että tosi paljon on hienoa peleissä ja se ei ole silleen yhtään sen huonompi kuin että joku kuuntelis musiikkia tai olis kiinnostunut mistä vaan.
...

Yleensä mun mielestä tollaset tosi intensiivisen pelaamisen jaksot on kuitenkin vaiheita, ja ne tapaa väistyä tai muuttaa muotoaan siinä kohtaa, kun kaverisuhteissa tai muissa lähisuhteissa tapahtuu muutoksia tai elämässä menee muuten jutut eteenpäin.

Pätkin vähän (epäloogisesti) viestiäsi, ettei tule niin pitkä lainaus..

Tuo on hyvä pointti, että lähtökohtaisesti ei varmasti kannata ajatella, että pelaaminen olisi all bad. Tulihan sitä pelattua itsekin jonkin verran lapsena tietokoneella, ja monista peleistä on hyviä muistoja. Yleensä tuli pelattua joko sisarusten tai kavereiden kanssa, ja samalla se oli myös jaettu, sosiaalinen kokemus. Ja sitä samaahan se on nytkin lapsilla/nuorilla/kaikilla, että pelejä pelataan yhä enemmän yhteisöllisesti. Omasta lapsuudesta on fiilis, että pelaamimen oli tosiaankin sellaista kausittaista, että joskus pelattiin paljonkin ja sitten tuli kausia, ettei juuri ollenkaan. Mutta koko ajan pelaamisen ohella oli kyllä menossa monia muitakin juttuja. Ehkä peilaan esim. lasteni tilannetta omaani, ja tuntuu, että heillä ei ole niin paljon muuta menossa, kuin minulla oli aikoinaan. Tai että ovat jotenkin koukuttuneempia pelaamiseen kuin itse olin. Mutta maailma on kaikkinensa erilainen, eikä vertailu menneeseen/itseeni ehkä ole ihan relevanttia.

Lapseni ymmärtävät ja tekevätkin efforttia sen eteen, että pelaaminen pysyy hallussa, varsinkin esikoinen. Välillä tulee ehkä fiilis, että he "uhrautuvat" yhteiseen lautapelihetkeen tms., että saavat pitää riittävän pelivapautensa. Kaipa se on ok, vaikka niin olisikin. Ja ehkä peli-into on osaltaan myös vaihe, koska tosiaankin tämä vaihe alkoi erään tietyn pelin myötä, mitä ovat nyt pelanneet joitakin kuukausia. Ja toisaalta olen myös ajatellut sitäkin, että ehkä itsekin olisi opeteltava jotain uutta ja ajateltava uudella tavalla: siis ryhdyttävä pelaamaan! (Jotta voisi viettää lasten kanssa aikaa heille mieluisella tavalla.) Ehkä ostan Tylypahkaan sijoittuvan Hogwarts legacyn ja ties kuinka kiva yhteinen kokemus siitä tulisi (mietityttää vaan miten lapset pysyvät kärryllä englannin kielen kanssa, kun siinä taitaa olla paljon pitkiä tekstittämättömiä videopätkiä).

Mutta joo, ei kait näihin viisasten kiveä ole. Kaikkien on varmaan vähän joustettava ymmärtääkseen toistaan ja kaikkien täytyy myös vähän joustaa omastaan yhteisen hyvä eteen.

[Brutto]

Minulla alkaa multitaskaus mennä jo överiksi. Töissä on todella monta isoa projektia päällekkäin ja niitä kaikkia joutuu puskemaan yhtä aikaa eteenpäin. Rasittaa muistia mutta niistä kyllä vielä selviän.

Sen sijaan vapaa-ajan hallinta alkaa tökkimään. Ensinnäkin yövyn joka kuukausi vähintään neljässä eri rakennuksessa ja lisäksi välillä matkailuvaunussa. Jokaisessa niissä on vaihtovaatteita, pyyhkeitä, hammasharjaa, säilykkeitä, kylmää juotavaa, vessapaperia, hiusharja, mikroaaltouuni yms tarpeellista. Ja aina kun tarvitsen jotakin muuta tiettyä esinettä, se onkin jossakin muualla, yleensä eri paikkakunnalla. Suurin osa keskittymiskyvystä menee siihen, että käyn mielessäni läpi missä mikin tarvekalu sijaitsee ja mitä pitää ottaa mukaan seuraavaan paikkaan siirryttäessä. Olen pitänyt autossa mukana selviytymiskassia, jossa on lääkkeistä lähtien kaikkea tarpeellista, mutta yleensä se kassikin on aina juuri siinä väärässä autossa. Pitäisi kai hankkia sen tilalle selkäreppu joka kulkee aina mukana.

Luulen että Kopek painii saman ongelman kanssa.

[Xantippa]

^

Minä olen pari vuosikymmentä paininut myös, joskin pienemmässä mittakaavassa. Vttuunnuin siihen niin, että olen organisoinut itseni: minulla on kalenterissa merkintä Inventaario 1 ja Inventaario 2, eli teen inventaariot kuten kaupat varastoissaan säännöllisin väliajoin. Tsekkaan, että kummassakin kämpässä on tarvittavat ihmisten ja asioiden pesuaineet, vaatteet, mausteet, vessa- ja talouspaperit, jne. Nykyään tätä täytyy tehdä enää noin kolmen kk välein ja tietysti kämppä, missä enimmän osan aikaa asuu, hoituu myös arjen tiimellyksessä paremmin.

Olen kalenteroinut myös menoni. Vältän impulssilähtöjä, nyt voiskin hoitaa tän, tyyppisiä. Synkkaan tiukasti työt ja omat menot. Sanon helpommin työmenoissakin, että eiku otetaan teams. Tämä oli hyvä koronaoppi, että oikeasti voi harkita, milloin on "pakko" olla kasvokkain.

Kännykällä en juurikaan leiki, kännykät on nykyään niin pskoja kirjoittamisen suhteen, että niitä käytän vain viestintään ja ääripakossa muuhun.

T: Xante

[Hayabusa]

^^
^
Liityn kerhoon. Niinkuin yhden paikan konmarittamisessa ei olisi tarpeeksi, niin tarve-esineiden kaksoiskappaleista huolehtiminen saa kylmät väreet jo ajatustasolla. Lisäksi erilaisia siirtymiä varten pitää olla omat erilaiset matkareput yms.
Juicen sanat "tiedän, mitä haluan, tiedän, miten vähään kykenen", on soinut usein päässä.