Usko ja mielenterveys/sairaus

[Norma Bates]

Olen tehnyt selväksi inhoni Isis-äitejä kohtaan, syynä se että siinähän nainen ei enää pilaa vain omaa elämäänsä, vaan onnistuu pilaamaan myös muiden. Ainakin omien tyttäriensä, kun jakelee näitä uskonsotureille lapsimorsiamiksi.

Tarkemmin kun asiaa ajattelee, niin ei taida uskovaisuus olla missään uskonnossa ainakaan mielenterveyttä edistävä asia. Jossain ketjussa kun hirnuttiin Johanna Tukiaiselle (taas kerran), jäin miettimään että missähän nyt olivat ne myötätuntoiset säälittelijät joita somessa on tullut vastaan Isis-äitien kohdalla. Äitihän se Tukiainenkin on, ja viimeksi kun hänestä jotain jostain luin, oli pamahtanut uskoon. Joten onhan se nyt kumma jos islamiin hurahtanut äiti saa sympatiaa, mutta Jeesukseen naksahtanut äiti ei...

Nyt kun sitten selvitin että mitä lienee tapahtunut tässä välissä, eli uskoontulon jälkeen, niin eihän se meno tervettä ole ollut.

https://uutisankka.com/julkkikset/johanna-tukiainen-sieppasi-tyttarensa-huostaanottopaatoksen-jalkeen-johanna-pakomatkalla/

Hän on vain eksämppelinä. Tässä on nyt kysymys tämä:

Aiheuttaako uskoontulo ihmiselle mielenterveysongelman, vai tulevatko valmiiksi mielenterveydeltään horjuvat uskoon?

[Socrates]

Tuksuhan tuli uskoon jo 10 vuotta sitten. Sen jälkeen meno on vain petrannut.

Ei ainakaan kuolemaa pelkää, kun molemmat pikkusiskot on haudassa ja koheltaa enemmän kuin ne.

On kova.

[Melodious Oaf]

Tunnen kai myös uskovia ihmisiä. Niistä muutamat ovat sellaisia, että todella vaikea olisi heitä nähdä mielisairaina tai mielenterveydeltään horjuvina.

Norman kysymys koskee ehkä enemmän sellaista, kun tulee yhtäkkiä jokin iso muutos ja tulee uskoon. Ja toisaalta kyse on nimenomaan hänen inhostaan isis-vaimoja kohtaan, ja koko aihe on siihen vähän niin kuin päälleliimattu.

Yhtäkkinen perustavanlaatuinen muutos on tietysti aika huolestuttavan kuuloinen. Kirjoitin taannoin siitä, miten buddhalainen valaistuminenkin ainakin periaatteessa muistuttaa jonkinlaista mielen nyrjähtämistä.

Tosi yksinkertaisesti sanottuna mulla ei ole siihen mitään yksioikoista mielipidettä.

Jenkeissä joskus tuli vastaan sellaista, että joku oli elänyt vaikka huumekoukussa tai muuten tosi risaista elämää, ja sitten isoon elämänmuutokseen oli liittynyt myös uskoon tuleminen.

Siellä se on ehkä enemmän normaalia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, ja silloin koin että sitä oli tietynlaista taustaa vasten jotenkin... helpompi ymmärtää. On mahdollista että ihminen on ihan perusfiksu ja OK ja että tällaisen käännöksen jälkeen elämässä löytyy jokin suhteellisen vakaa pohja jossa pysytään.

Suomessa tällaista käänteentekevää kohtaa tai "elävään uskoon tulemista" ihannoidaan käsittääkseni erityisesti helluntailaisuudessa ja muissa vastaavissa. Usein se näyttäytyy vastauksena alkoholiongelmiin, peliriippuvuuteen, johonkin elämän tragediaan tai muuhun sellaiseen.

Oma kantani on, että ehkä tällaisia juttuja joskus tapahtuu, mutta niiden erityinen ihannointi ja esille nostaminen ei ole erityisen hyvä idea.

Luterilaisuudessa, herätysliikkeenä vaikka körttiläisyydessä tai toisaalta katolisuudessa ja ortodoksisuudessa — ja muidenkin uskontojen monissa suuntauksissa — on melko tavallista ajatella, että ihmisten elämissä tapahtuu kaikenlaista ja että ne on keskenään erilaisia ja eri tilanteissa.

Toopella on joku tilanne ja sitten se toimii niin kuin toimii. Normalla vois olla mukana ehkä tietynlaista omaa ääntä ja uhmaakin sitä taustaa vasten, että on saanut mallia siitä, miten ei oikein ole oikeutta omiin positiivisiin tuntemuksiin tai negatiivisiin fiiliksiin. Sitten niitä sanotaan tosi värikkäästi ja voimakkain sanankääntein.

Ei kai siinä... silleen mitään. Mutta yhtä hyvin vois kysyä, onko tollasetkaan nyt pelkästään "hyvinvoivaa" tai "tasapainoista". Mihin sitä verrataan ja keneltä kysytään.

[Socrates]

Uskossa ollaan yleensä joko verenperintönä eli lapsuuden ympäristössä uskonnolla on ollut vahva merkitys tai sitten jonkun pahan kriisin takia.

Ensin mainitussa porukassa uskovaisuus on yleensä laimeampaa tai sitä tuodaan vähemmän esille.

Olen eläessäni kohdannut hämmästyttävän vähän uskovaisiksi tietämiäni ihmisiä ja aika vähän heillä on yhteistä nimittäjää paitsi nuo syntymekanismit. Maantieteellisesti toki uskonto painottuu ihan muualle kuin pk-seudulle.

Monille toisen uskonto tuntuu olevan punainen vaate. Osalla siihen on varmaan joku oma kokemus ummehtuneesta uskonyhteisöstä, mutta osan motiiveja en oikein ymmärrä. Itse en arvioi ihmisiä tippaakaan sen perusteella harjoittaako uskontoa ja jos niin mitä niistä. Tosin tunnen uskontojen sisällön varsin pintapuolisesti.

[Hippi]

Äitihän se Tukiainenkin on, ja viimeksi kun hänestä jotain jostain luin, oli pamahtanut uskoon. Joten onhan se nyt kumma jos islamiin hurahtanut äiti saa sympatiaa, mutta Jeesukseen naksahtanut äiti ei...

Nyt kun sitten selvitin että mitä lienee tapahtunut tässä välissä, eli uskoontulon jälkeen, niin eihän se meno tervettä ole ollut.

https://uutisankka.com/julkkikset/johanna-tukiainen-sieppasi-tyttarensa-huostaanottopaatoksen-jalkeen-johanna-pakomatkalla/

Hän on vain eksämppelinä. Tässä on nyt kysymys tämä:

Aiheuttaako uskoontulo ihmiselle mielenterveysongelman, vai tulevatko valmiiksi mielenterveydeltään horjuvat uskoon?

Turha on uskoa Tuksun ongelmista syyttää. Veikkaanpa, että jos olisi kunnolla uskoon tullut ja sieltä kautta jonkinlaisen mielenrauhan löytänyt, niin ei olisi enää otsikoissa samalla tavalla kuin nyt on. Tuskin Tuksulla muuta ongelmaa on kuin viina, joka on liuottanut pään jo kohtalaisen surkeaan kuntoon.

[Hayabusa]

Turha on uskoa Tuksun ongelmista syyttää. Veikkaanpa, että jos olisi kunnolla uskoon tullut ja sieltä kautta jonkinlaisen mielenrauhan löytänyt, niin ei olisi enää otsikoissa samalla tavalla kuin nyt on. Tuskin Tuksulla muuta ongelmaa on kuin viina, joka on liuottanut pään jo kohtalaisen surkeaan kuntoon.

Arvaan, että cocktailiin on lisätty myös kaikenlaisia pillereitä. Yhteisvaikutuksia olemmikin saaneet seurata Seiskan jatkokertomuksessa. Joku psykologi varmaan löytäisi myös henkisiä tekijöitä.

Vaikka pääsääntöisesti olen pienten askelten kasvun kannalla, niin juuri alkoholi- ja huumeongelmissa kertarysäksenä tapahtuva uskoontulo tai muu vastaava, usein on toimivin ratkaisu.

[Melodious Oaf]

Olen sekä Socrateksen että Hayabusan kanssa samoilla linjoilla.

Omassa tuttavapiirissä on aika vähän, mutta kuitenkin jonkin verran, nimenomaan sellaista perinteistä ja lapsuudesta sun muusta kumpuavaa hiljaista uskonnollisuutta. Musiikillisella kielikuvalla ilmaisten uskonto on yksi pohjanuotti tai sävel joka kulkee elämässä mukana.

Sitä en näe lähtökohtaisesti negatiivisena asiana, vaikka omassa taustassani ei tällaista olekaan, ja sikäli sellainen voi joskus näyttäytyä vieraana tai kummallisena.

Ihmisten elämissä on muutenkin sellaisia "kokoavia teemoja" tai sellaista että jokin kehittyy vähitellen, niin että siihen vaikuttavat erilaiset elämäntapahtumat ja olosuhteet.

Jollakin voi olla, että lapsuudesta löytyy taustalta joku ortodoksinen perinne. Siitä on halunnut ottaa tiettyä etäisyyttä ja saada omaa tilaa, mutta se on kuitenkin jollain tapaa tuttua ja läheistä, jotain sellaista jonka kautta erilaisia juttuja on helppo peilata. Se on tavallaan aika henkilökohtaista ja siis...  mun mielestä tollanen nyt vaan voi olla osa elämää.

Kun sanoin että en pidä voimakkaiden käännösten erityistä ihannointia hyvänä, muotoilin asian huonosti.
    Jos jonkun elämä on tosi risaista, on alkoholiongelmaa tai on vaikka heroiinikoukussa, ei siinä ole mitään sinänsä hienoa, muttei toisaalta välttämättä mitään teennäistä tai tärkeilyäkään.

Tollasten lähtökohtien ja niissä tapahtuvan äkkikäännöksen jalustalle nostaminen saattaa johtaa sellaiseen, että joku pienimuotoinen tai hidas ja muka mitäänsanomaton koetaan riittämättömäksi. Ikään kuin asiat pitäis kriisiyttää, jotta vois tulla järkiinsä. Pitäis ruveta piikittämään heroiinia kullisuoneen tai yhtäkkiä luopua kaikesta ja ruveta alkoholistiksi.
    Kärsimystä tai vaikeuksia ja muuta tällaista on mahdollista myös tekemällä tehdä, rakentaa tai korostaa. Tällainen voi kummuta myös riittämättömyydentunteesta tai se voi olla oman itsen esiintuomista ja huomiohakuista.

Kokemukset voivat aika kovalla kädellä nöyrryttää ja koulia ihmistä.
   Se on ehkä sävyltään hieman erilaista jos ne on joutunut ottamaan vastaan kuin jos ne on jollain puoliksi tiedostamalla käyttäytymisellään järjestänyt. Periaatteessa kai lähes päihteenomainen riippuvuus voi olla myös johonkin show'hun tai vuoristorataan tai tietynlaisen teatterin ylläpitämiseen, jossa rajuista jutuista ja hetkellisestä nöyrtymisestä voi saada kicksejä tai sillä voi saada huomiota, myötätuntoa ynnä muuta.

Toisaalta ulkopuolelta on vaikea sanoa, mikä kenellekin on mitäkin, eikä sitä varmaan yleisesti ottaen tarvitsekaan tietää.

[Socrates]

Yksi ihmistyyppi, jolle uskonto on näkyvässä roolissa on jotenkin ylivilkkaat, vähän ADHD- tyyppiset koheltajat, joille uskonto on työkalu saada joko jotain tolkkua olemiseen ja/tai anteeksi perseilyt.

Saattaa olla poikkeuksellisen kova tarve kopeloida ihmisiä tai olla jatkuvan huomion kohteena räväköillä tempauksilla, jotka liikkuvat vähintään harmaalla alueella. Jotkut lahkojohtajat ovat ääriesimerkkejä näistä.

[Norma Bates]

Suhtautumiseni patriarkaalisiin uskontoihin voisi olla vähemmän negatiivisen intohimoinen (inhohimoinen?) ellen olisi saanut 19-vuotiaana spontaania regressiota k-uskonnon paskuuksiin liittyen, ja 25-vuotiaana mahdollisesti islamiin liittyen. Näistä ei nyt sen enempää, mutta on aika surkuhupaisa tilanne että kun sekä uskovaiset että tiedeorientoituneet voivat tuomita minun kokemukseni ja minun katsomukseni, niin en sitten saa perustella vastenmielisyyttäni oikeastaan yhtään millään. Jos lähdetään siitä että kaksi em. ryhmää ovat jotenkin enemmän oikeassa kuin minä olen. Mutta uskovaisten suhteen en siitä lähde. Tiedeorientoituneiden suhteen en ole ovea täysin sulkenut, eli jos joskus muutan mieltäni oman katsomukseni suhteen, niin seuraavana jonossa on tieteellinen maailmankuva. Ei mitään muuta. Shamanismi ja wiccalaisuus ovat ok, mutta kovin keinotekoisia kuitenkin länkkärille. Itseasiassa muutoin voisin olla vaikka buddhalainen, mutta pidän vastenmielisenä sitä miten buddhalaisuus on "kaapattu" länsimaissa menestyneille ihmisille, ja filosofeille jotka jaksavat pyöritellä jotain termejä päivät pääksytysten. Minua paremmille ihmisille siis.

En ole hyvinvoiva enkä tasapainoinen. En täysin pahoinvoiva (sitten olisin narun jatkona) enkä täysin tasapainoton. Tässä maassa toki ei tarvitse perustella uskonnottomuutta mitenkään, mutta joidenkin uskontojen dissaaminen ehkä on suotavaa perustella.

K-uskonnossa nyppii se rajaton miessukupuolen lääp lääp. Jumala on isä ja tällä on poika. Islamissa nyppii se että vaaditaan nöyryyttä ja Jumalalle alistumista, mutta käytännössä se alistuminen onkin naisten osa, ja se pitää suorittaa miehiin, sukuun ja heimoon päin. Mihinkäs se Jumala tuosta kuviosta unohtui...?

En kyllä ymmärrä miten yksikään nainen voi pamahtaa uskoon ja olla sen jälkeen päästään terve. Hän ikäänkuin mitätöi oman sukupuolensa lopullisesti. Jos on siis em. uskoista kyse. Onhan niitä muitakin. Ja minulla oli joskus 1990-luvulla tai 2000-luvun alussa antiuskoontulo, jossa yhtäkkiä autossa istuessa tajusin että k-uskonnolla ei ole minuun enää mitään pelotteluvaltaa. Tunsin olevani vapaa ja onnellinen. Ei sillä tässä elämässäni ollut missään vaiheessa valtaa ollutkaan, mutta jotenkin se konkretisoitui yhtäkkiä.

En tiedä sitten olenko eräänlainen antipatriarkaalisuskontojen lähetyssaarnaaja. Mutta kyllä joo, helposti tekee mieli sanoa että tulkaa millä tahansa tavalla hulluksi, mutta älkää Jeesuksen helmoissa roikkuen tai Muhammedista kiihkoillen.

Ja auttaisi tietysti kovasti jos uskovainen nainen ei olisi lääppinyt minua töissä. Tulee helposti mieleen että jotkut ne raiskaavat kehon, mutta uskoon tulleet mielen.

[Hiha]

Ihminen voi tulla muuhunkin uskoon kuin uskoon. Vasemmistolaisia, oikeistolaisia, terveysterroristeja, kehopositiivisia, kyynikkoja, maailmanparantajia... Onhan näitä. Huonosta henkisestä asennosta saattaa ponnistaa noiduttuun kehään, jossa uskomusjärjestelmä ratkoo ongelmia pahentamalla niitä ja luomalla vielä lisää. Koska jokaisella on plussia ja miinuksia pääkyn sisässä, sekään ei sano tuurista mitään sattuuko porukkaan jonka tuntee omaksi vaiko ei. Yksi ja sama uskonto voi tehdä toisista ihmisistä parempia ja toisista huonompia, ja tietysti on sitten ryhmä heitä joiden selästä vesi valuu tasapuolisesti.

[Toope]

Uskonnollisuutta sinänsä pitää verrata ideologioihin, ei sairauksiin. Ideologiat ja uskonnot voivat mennä äärimmäisyyksissään sairauksiin (Iran), mutta ovat poikkeuksia.

[Karikko]

Uskonnollisuutta sinänsä pitää verrata ideologioihin, ei sairauksiin. Ideologiat ja uskonnot voivat mennä äärimmäisyyksissään sairauksiin (Iran), mutta ovat poikkeuksia.

No miksei- sairastavat (näännyttävät) anorektikot itsensä hengillä pahimmissa tapauksissa, koska uskovat olevansa liian lihavia.

[Hippi]

^
Mainitsemallasi "uskolla" ei ole mitään tekemistä uskonnollisuuden kanssa. Tässä ketjussa on tarkoitus puhua uskonnollisuuteen liittyvästä uskosta eikä siitä, uskooko pässi sarviinsa.

[Melodious Oaf]

Tässä maassa toki ei tarvitse perustella uskonnottomuutta mitenkään, mutta joidenkin uskontojen dissaaminen ehkä on suotavaa perustella.

K-uskonnossa nyppii se rajaton miessukupuolen lääp lääp. Jumala on isä ja tällä on poika. Islamissa nyppii se että vaaditaan nöyryyttä ja Jumalalle alistumista, mutta käytännössä se alistuminen onkin naisten osa, ja se pitää suorittaa miehiin, sukuun ja heimoon päin. Mihinkäs se Jumala tuosta kuviosta unohtui...?

En näe uskonnottomuudessa mitään ongelmaa. Jumalaton tai ateistikin voi olla monella tapaa.

Oman kokemuksen mukaan yksi aika "suomalainen" tapa on, että ei ihan kauheasti muotoilla omia kantoja edes auki tai sanota niistä mitään. Siinäkin on hyviä ja huonoja puolia. Se saattaa jäädä ahtaalle tai näyttää valjulta tai mitäänsanomattomalta, jos vastaan asettuu intomielinen kristitty tai muhamettilainen tai joku muu tällainen.

Kristinusko on sekin aika laaja kirjo.

Joskus tulee ajateltua siitä sen suuntaisesti, että historiallisista syistä vallalla on ollut ja tavallaan on edelleen aika sellainen Paavali-henkinen touhu, jossa Jeesus on melko sivussa tai korvattu kristuksen hahmolla ja jossa "sanoma" tai "evankeliumi" ja nämä jutut tulevat aika pitkälle Paavalilta sekä sellaisilta tyypeiltä, jotka ovat sitä myöhemmin ihailleet ja halunneet jäljitellä tai laajentaa.

Ylipäätään se tuntuu sekavalta vyyhdiltä jos sitä tarkemmin yrittää miettiä. Jos joku puhuu Jeesuksesta, välillä ihmettelee, mistä se edes puhuu. Tai jos Toope puhuu kristinuskosta, ihmettelee mistä se puhuu.

Mun kokemus on että ihmisillä on omat kipupisteensä ja elämäntarinansa. Uskonto vois kai parhaimmillaan olla joku sellainen väylä hyvin erilaisista lähtökohdista ihmetellä samanlaisia asioita, elämän peruskysymyksiä, ja kokea sitä kautta että on aika paljon yhteistä ja että tietyllä tapaa tarkasteltuna ollaan silti samassa veneessä.

Ihmisillä on luultavasti luontainen taipumus hakea tota fiilistä viholliskuvien kautta. Se voi olla vaikka se, että ei tykkää patriarkaalisista uskonnoista tai että vastustaa patriarkaattia ja käy feministisissä lukupiireissä. En tarkoita tässä maalata Normaa feministiksi, vaan yritän puhua ehkä siitä, että haetaan jotain yhteyden kokemusta tai samanmielisyyttä taisteluasetelmien kautta, jossa viholliset ovat yhteisiä.

Viholliskuvana vois olla noi lukupiirissä kävijät tai vaikka se, mitä ja ketä ne nyt vastustaakin.

[-:)lauri]

Mites sit tuo uskonterveys. Onko kaikilla uskonterveys millä tolalla.