Miksi meistä on tullut sellaisia kuin olemme?

[Kopek]

Paremmankin otsikon aiheelle voisi varmaan keksiä, mutta menen mieluummin asiaan, kun hion otsikkoa.

Tarkoitukseni on käsitellä sitä, miten perimämme ja ennen kaikkea kasvuympäristömme ja elinympäristömme ja ihmissuhteemme ovat ohjanneet kehitystämme sellaisiksi, mitä me tällä hetkellä olemme. Olen miettinyt usein näitä asioita.

Uloin kehä ympäristöämme on maanosa ja maa, missä asumme. Vaikka perimämme olisi sama, olisimme ehkä hieman erilaisia ihmisiä, jos olisimme syntyneet ja eläneet vaikkapa Intiassa.

Sisempään ympäristöön kuuluu kotipaikkakuntamme ja asuinalueemme. On eroa siinä, olemmeko kasvaneet kaupungissa, maalaistaajamassa vai haja-asutusalueella. Kuinka suuria paikkakunnat ovat, silläkin on merkitystä.

Tunsin aikoinaan piraattiradioharrastuksen tiimoilta eräitä nuoria miehiä, jotka asuivat pienessä talossa metsän keskellä kaukana kaikista isommista paikoista. Lähimpään taajamaan oli matkaa kymmeniä kilometrejä. Sain heiltä näytteeksi kasetilla pätkän heidän tekemäänsä merirosvoradio-ohjelmaa, jossa oli erilaisia kaikuefektejä. Yhdessä kohdassa kaiutettu ääni sanoo "palokärki hakkaa puuta". Mainospaloina on "ostakaa vähän käytettyä pontikkaa". Alueen nimikin mainoksessa sanotaan, mutta jääköön se kertomatta.

Jos helsinkiläiset tekisivät kaikukokeilun, he ehkä eivät spontaanisti sanoisi sellaisia lauseita kun "palokärki hakkaa puuta". Syvällä metsän keskellä asuville tuollaiset näyt ovat kuitenkin yleisiä. Mitähän helsinkiläinen sanoisi?

Läheisintä ympäristöä ovat kotimme ja perheemme ja tuttavamme ja naapurimme ja kaverimme. Ehkä koulukin voidaan laskea lähimpään ympäristöömme ainakin jossakin määrin.

Olen miettinyt näitä asioita omalla kohdallani ja tehnyt jonkinlaisen itseanalyysin siitä, mitkä syyt ovat vaikuttaneet joidenkin piirteitteni kehittymiseen. Tarina pitäisi oikeastaan aloittaa jo edeltävistä sukupolvista, koska sukupolvien mittaiset ketjuthan meihin vaikuttavat. Tapahtuu jotain, mikä vaikuttaa joihinkin ihmisiin ja heidän kauttaan heidän lapsiinsa ja vielä heidänkin lapsiinsa. Suuret tapahtumat kuten sodat ja luonnonmullistukset sekä myös erilaiset pienemmät suvun ja perheen piirissä tapahtuneet voivat jättää pitkät jäljet.

Jätän analyysin syistä ja seurauksista toiseen kertaan.

[Toope]

Kivaa meta-ajattelua ja ultrapohdintaa...

[Amore]

Suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan elämäänsä tarinana, minkä takia juonelliset kertomukset ovat niin suosittuja elokuvissa, kirjoissa ym. Tarinat ovat jäsentäneet yksilön ja yhteisöjen kohtaloita jo leirinuotioilta asti. Ilman tarinaa yksilö ei varmaankaan pysty suuntautumaan tulevaisuuteen itselleen tavoitteita asettaen. Ilman tavoitteellisuutta sitä vain ajelehtii.

Osa ihmisistä on ajelehtijoita. Itse lukeudun näihin. Inhoan muotisanaa narratiivi. Nykyisin kaikilla on narratiivi. Kun lähiön pikkupissis käy R-kioskilla, niin hänellä on sitten narratiivi. Huokaus!

Itse en enimmäkseen välitä juonellisista kertomuksista. Kirjallisuudessa minulle kiinnostavampaa on tunnelma ja kerronnan rikkonaisuus, episodimaisuus tai tahallinen ja perusteltu epäjohdonmukaisuus. Ne kuvastavat paremmin elämää sellaisena kuin sen koen. Olen kyllä aika ajoin asettanut itselleni tavoitteita, mutta yleensä ne eivät ole toteutuneet. On tullut esteitä ulkoapäin. En ole edennyt uralla, vaikka koulutusta on enkä ole ihmisenä hirviö. Tältä pohjalta koen elämän ajelehtimiseksi, sattumien armoilla purjehtimiseksi.

Välttelen siis narratiivien rakentamista elämääni. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, mutta sattumukset muodostavat tarinan vain, jos ilmenee jokin tarve järjestellä sattumuksia ikään kuin ne olisivat jo lähtökohtaisesti tietoisesti valitun matkan etappeja. Olen juuri saanut kokea ihan omakohtaisesti kuinka narratiivi alkaa muodostua. Olen kertonut asiasta Purjehtimis-ketjussa. Siis, luin kirjan 1500-luvun merihistoriasta ja kirja kiehtoi mieltäni niin voimakkaasti, että alitajuntani jäi askartelemaan aiheen parissa lukemisen jälkeenkin. Olin ajatellut, ettei minulla ole juuri MITÄÄN omakohtaista kokemusta vanhoista laivoista tai merihistoriasta. Pari kertaa on tullut käytyä jossain museossa, jossa merihistoriaa on ainakin sivuttu, mutta muistoja ei tuntunut jääneen vierailujen sisällöstä. Mutta sitten niitä alkoikin tupsahdella. Ja nyt koossa on kokonainen narratiivi. Täysin satunnaisista kesäretkistä ja museokäynneistä on muodostunut tarina, vaikka tapahtumilla ei ole mitään muuta yhteyttä kuin se, että ne ovat tapahtuneet minulle. Minulla on jo pari vuotta ollut tavoite käydä Kotkan merimuseossa. Nyt kun mieleni on muodostanut pienistä sirpaleista tarinan pohjaa, vaikuttaa siltä, että rakentumassa on oikea narratiivi - solidi kertomus, johon tulen tavoitteellisesti lisääämään uusia kokemuksia. Merihistoria ja merelliset kokemukset kiinnostavat yhä. Minusta on tulossa henkilö, josta voidaan jälkeenpäin kertoa tarina huomattavasta meriharrastuksesta.

[kertsi]

Miksi inhoat sanaa narratiivi, Amore?

Minulla on jonkinlainen mielikuva, että kyseinen käsite saattaisi olla ihan olennainen juttu kognitiivisen psykologian kannalta, ja jotenkin ihmiselle perustavaa laatua oleva tapa hahmottaa asioita, omaa elämänhistoriaa, elämäntarinaa - tai elämänvalheita-, tai esim. tehdä omaa kehitystä suuntaavia suunnitelmia jne.. Asioita, joista joitakin tuossa jo listasitkin.

Pikagooglasin narratiivia, ja näköjään on olemassa kokonainen psykologian alalaji, narratiivinen psykologia:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Narratiivinen_psykologia
https://en.wikipedia.org/wiki/Narrative_psychology

[Amore]

Inhoan sitä, että narratiivista on tullut muotisana, jota tungetaan kaikkialle, aivan triviaaleihin yhteyksiin.

[Melodious Oaf]

Ei kertomuksilta oikein pääse pakoon. Jos sanoo, että on sellainen, joka suhtautuu tarinoihin varautuneesti, ei halua niitä muodostaa tai on huono sellaista tekemään, on sekin tavallaan tarinaa omasta itsestä.

Tunnistan itsessäni taipumuksen ajatella, että tarina olisi jotenkin kahlitseva. Kokemukset ovat kokemuksia, mutta kun niitä kerrotaan edelleen ja niistä muovataan tarinaa, joudutaan jollain tapaa kauemmaksi niiden raa'asta todellisuudesta. Varsinaiset kokemukset ja tapahtumat eivät tyhjene mihinkään tarinaan, vaan niistä voi kertoa vaikka minkälaisilla eri tavoilla. Eikä jokin minun niistä kertomani koskaan ole "koko totuus".

Alla on katkelma Virginia Woolfin Mrs. Dallowaysta, jossa rouva Ramsayn kokemaa luonnehditaan näin:

...it was a relief when they [the others] went to bed. For now she need not think about anybody. She could be herself, by herself. And that was what now she often felt the need of—to think; well not even to think. To be silent; to be alone. All the being and the doing, expansive, glittering, vocal, evaporated; and one shrunk, with a sense of solemnity, to being oneself, a wedge-shaped core of darkness, something invisible to others. Although she continued to knit, and sat upright, it was thus that she felt herself.

Tossa on joku "tuntemus" erotuksena siitä, mitä ajattelee tai mitä sanoo. Ja kai sitä vois ajatella, että sellaiset hetket on jollain tavalla merkittäviä, missä ollaan kaikista kauimpana mistään tarinasta tai sellaisesta intoilusta tai... missä lakkaa sepittämästä tai unohtaa sen kokonaan. Esimerkiksi unohtaa ajatella että on sellainen joka ei muista asioita, tai sellainen jolla on huono käsiala, tai sellainen joka ei perusta narratiiveista

Tätä on vaikea muotoilla, mutta sanotaan vaikka niin, että tietyn näkemyksen mukaan mitä enemmän suoraan samaistaa itseään johonkin tiettyyn kertomukseen minkä on kenties itse muovannut, sitä suuremmassa vaarassa joskus on kadottaa otteen siitä, mitä varsinaisesti tapahtuu.
     Ehkä ajateltaisiin että silloin samastaa itsensä kokonaan johonkin osaan tietoista kokemustaan tai vielä johonkin sen kuvaukseen, mikä kuitenkin on vain ohut pintakerros.

En osaa yhtään sanoa, mitä mieltä olen tästä tematiikasta nyt. Tuntuu että kertasin yllä lähinnä jotain aiempia ajatuskulkujani.

[Norma Bates]

Minulle on koko aikuisen ikäni ollut kiusallista ja vaikeaa kertoa missä asuin elämäni ensimmäiset vuosikymmenet, koska jotenkin tulee sellainen ällöttävä ja niljakas olo kuin kuulija välittömästi saisi tietää millainen kunnanfriikki olin tuolloin. Toki kerron melko avoimesti että en ollut ns. normaali nuori, ja siinä missä toiset juoksivat diskossa ja vetivät viinaa, minä luin teosofisia kirjoja. Mutta jostain syystä paikkakunnan mainitseminen aiheuttaa sellaisen häpeän ja nolouden tunteen, että vastaavaa kai jotkut kokevat unissa joissa huomaavat yhtäkkiä olevansa alasti. Siis kyseessä on paljastumisen ja haavoittuvuuden pelko.

Minulla ei ole ikinä ollut minkäänlaisia sosiaalisia siteitä mihinkään paikkaan missä olen asunut, ainoat siteet ovat tiettyihin luontokohteisiin joihin olen ihastunut eri paikoissa asumisen myötä. Ihmisten suhteen tunnen lilluvani ikuisesti avaruudessa, vailla mitään vahvaa yhteyttä kehenkään. Ehkä siksi tulee niin helposti heikkouden ja huonommuuden tuntemuksia, ja VIHAAN niitä tunteita.

Eräässä kirjassa, jonka nimeä tai tekijää en halua mainita, nainen harrastaa karatea tms. ja hänen seurassaan naiset eivät jostain syystä saa osallistua kisoihin (tämä kai tapahtuu jollain muinaisella 1960-luvulla). Naista pännii sen verran että hän loikkaa ominpäin tatamille ja ilmoittaa nimensä, ja alkaa sitten heittää liikesarjasettiä. Ja se menee totaalisesti vituiksi. Vaikka voi toki viitata harrastukseenikin se pelkoni että käy samoin, niin yleisemminkin katsoen pelkään kokoajan että kun yritän pyrkiä eroon siitä upottavasta suosta jota minuna oleminen on nuoruuteni ja varsinkin sukujeni myötä, minut vedetään siihen samaan paskaan takaisin enkä saa olla oma itseni - mitä se itsenä olo nyt sitten onkaan.

Eivät kaikki sukulaiseni koe voivansa pahoin tai että ovat luusereita joita elämä potkii päähän. Mutta minulla on jotenkin sisäinen inho sitä kohtaan mitä minulle on ikäänkuin pedattu valmiiksi. Pääsin sentään himppasen eri reitille kun jätin lapset tekemättä. Lapsettomana oleminen ei ole suvuissani mitenkään itsestäänselvää. Kysymys ei ole siitä että minun pitäisi väenvängällä saada olla erilainen tai erikoinen, mutta jotenkin en vaan halua olla pelkkä geenijatkumon yhdentekevä lenkki. Kai tässä on osittain jopa kuolemanpelosta kyse.

[J]

Samaistun helposti ihmisiin, jotka uskaltavat kulkea omaa valittua tietään, välittämättä mitä muut siitä ovat mieltä. Itse päätin jo varhain lähteä omalle polulleni, yhteisön & yhteiskunnan ahtaista normeista poiketen. Tämä tie ei ollut siitä helpoimmasta päästä; mutta nyt jälkeenpäin ajatellen, se oli elämäni paras päätös, enkä ole katunut sitä hetkeäkään.

Oman elämäntarinansa omaehtoinen luominen, on lopulta se kaikkein kantavin juttu, mikä tekee ihmisestä sellaisen kuin hän luonnostaan on. Mitkään yleiset käsitykset, tai muutkaan ennalta asetetut odotukset eivät voi tätä narratiivia mitätöidä.

Yksin eläminen lapsettomana, ei ole yhtään sen vähempiarvoisempaa tai huonompaa, kuin lapsellisten perheellistenkään elämä. Meillä jokaisella on ne määrätyt lähtökohdat, olosuhteet, ympäristötekijät yms. elämisen puitteet, jotka viime kädessä ratkaisevat millaisia meistä tulee.

[Amore]

Suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan elämäänsä tarinana, minkä takia juonelliset kertomukset ovat niin suosittuja elokuvissa, kirjoissa ym. Tarinat ovat jäsentäneet yksilön ja yhteisöjen kohtaloita jo leirinuotioilta asti. Ilman tarinaa yksilö ei varmaankaan pysty suuntautumaan tulevaisuuteen itselleen tavoitteita asettaen. Ilman tavoitteellisuutta sitä vain ajelehtii.

Osa ihmisistä on ajelehtijoita. Itse lukeudun näihin. Inhoan muotisanaa narratiivi. Nykyisin kaikilla on narratiivi. Kun lähiön pikkupissis käy R-kioskilla, niin hänellä on sitten narratiivi. Huokaus!

Itse en enimmäkseen välitä juonellisista kertomuksista...
Välttelen siis narratiivien rakentamista elämääni. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, mutta sattumukset muodostavat tarinan vain, jos ilmenee jokin tarve järjestellä sattumuksia ikään kuin ne olisivat jo lähtökohtaisesti tietoisesti valitun matkan etappeja.

Suurempi syy, miksi vastustan narratiivin tuputtamista jokaisen elämään johtuu siitä, että koen sen valheelliseksi. Todellinen yksilöllisyys on harvinaista eikä sitä siten pitäisi kulttuurin taholta tarjota yleiseksi tavoitteeksi. Koska useimmilta tavoite jää kauas ulottumattomiin, syntyy valtava massa luusereita, jotka tuntevat itse epäonnistuneensa vaikka tosiasiassa he ovat vain eläneet tavallisen sotkuisen, satunnaisten tapahtumien muovaaman elämän. Kun luopuu narratiivipakosta ja oman elämänsä selittämisestä muille - siis tarinallistamisesta ja tarinoinnista - niin vapautuu kulttuurisesta kahleesta. Monille ilmeisesti kuitenkin kahleesta irrottautuminen olisi kauheaa vapaata pudotusta.

Useimpiin oman tiensä kulkijoihin en usko, koska se "oma" tie on yleensä vain reaktio johonkin sosiaaliseen ongelmaan kasvuympäristössä. Tyypillisesti siis vaikkapa uskonnollisessa kodissa varttunut "valitsee" ateismin, alkoholistin lapsi raivoraittiuden tai raivoraittiin lapsi jonkinlaisen huolettoman hulttion elämän. "Oma" valinta on täysin sidoksissa muiden ihmisten asettamiin lähtökohtiin eikä suinkaan mikään vapauden tai itsenäisyyden ilmentymä.

Toistan: todellisia yksilöitä on varsin vähän. Pitkälle kehittynyt individuaatio (jungilainen termi) on vaativa tie. Individuaatio ei merkitse individualismia - joka on kulttuurimme infantiilin narratiivipakkomielteen epäterve tulos. Todellisten yksilöiden vähäisyys on tullut ilmi mm. klassisissa psykologisissa kokeissa, joissa ihmisiä on ohjeistettu antamaan koehenkilöille sähköiskuja, jos nämä vastaavat väärin heille esitettyihin kysymyksiin. Ihmisiä, jotka kieltäytyivät sähköiskuja antamasta, oli vähän. Tällainen ihminen olemukseltaan on; enemmän laumaeläin kuin yksilö, mutta nykyinen kulttuuri syöttää massoille valhetta siitä, että kaikista voi tulla oman elämänsä "sankareita". Siis, jotakin naapuriin verrattuna erityistä, minkä laumaeläimet tietenkin mieltävät tarkoittavan "vähän parempia".

[J]

Onhan yksilön elämä tavallaan jatkuvaa itsensä etsimistä & asioiden oppimista. Emme ole koskaan täysin valmiita persoonaltamme. Käymme koko ajan läpi elämänmittaista kasvuprosessia, jossa itseksi tuleminen on monien eri elämäntapahtumien summa.

Muut ihmiset ovat tässä prosessissa keskeisessä osassa, mutta eivät kuitenkaan määrittele persoonallisuuttamme. He vain omalta osaltaan edesauttavat, tai myötävaikuttavat siihen millaisena yksilö itsensä yhteisössä kokee.

Oman yksilöllisen elämänkulkunsa suunnan voi todellakin valita lukuisista eri vaihtoehdoista. Näillä valinnoilla on kuitenkin aina seurauksensa. Toisaalta yhteisöllisessä ajattelumaailmassa laumasta radikaalisti poikkeavaa yksilöä usein vältellään, syrjitään, tai muuten suhtaudutaan torjuvasti.

- Elämänsä suunnan voi siis tietyssä mielessä määritellä sellaiseksi kuin haluaa; elinympäristön vaikutteista, sekä sen asettamista rajoituksista riippuen. Esteitä tällä tiellä on lukuisia, eikä ole takeita siitä, mikä on se lopullinen määränpää mihin tämä kaikki valintojen vaikeus johtaa.

- Mutta se on kaiken vaivan arvoista, jos vain haluaa elää yksilöllisen omannäköisen elämän, mille on itse asettanut tietyn päämäärän, vaikka se ei sitten loppujen viimeksi täysin toteutuisikaan.

[Norma Bates]

Kysyttiinkö sähköiskun antajilta miksi he moiseen päätyivät? Ilmeisesti oletuksena on että "koska kaikki muutkin" ja/tai auktoriteettiusko/pelko. Mutta saattoihan syynä olla sadismikin.

Tosin surullistahan se on jos yksilöllinen voi olla olemalla vain kusipää.

[Hayabusa]

Onhan yksilön elämä tavallaan jatkuvaa itsensä etsimistä & asioiden oppimista. Emme ole koskaan täysin valmiita persoonaltamme. Käymme koko ajan läpi elämänmittaista kasvuprosessia, jossa itseksi tuleminen on monien eri elämäntapahtumien summa.
...

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Joillakin joku enemmän kuin joku toinen. Juuri tuo tekee meistä ihmisiä, yksilöitä - yhteisössä.

[TSS]

Olen MO:n kanssa samoilla linjoilla siitä, ettei kukaan oikein pääse narratiiveja pakoon, ja olithan Amore itsekin huomannut jo mielesi työstävän narratiivia omasta ajelehtimisestasi merikiinnostuksen pariin. Narratiivien rakentaminen kai tavallaan on sisäänrakennettu psyyken rakenteseen, ja liittyy paljolti ihmisen identiteettiin. Jos persoonallisuutta ajatellaan tasoina, voi alimmalla tasolla ajatella olevan temperamentti, persoonallisuuden geneettisin pohja. Seuraavalla tasolla vaikuttavat itselle tyypilliset sopeutumistavat ja stressinsäätelykeinot kuin myös motivaatiokin, ja kolmannella tasolla on persoonallisuuden tietoisin taso: identiteetti, joka perustuu alempiin tasoihin ja niiden, sekä eletyn elämämme pohjalta muodostamiimme narratiiveihin. Jonkinlainen tietoinen käsitys itsestämme ja elämästämme kuuluu ihmisyyteen.

Tuo narratiivi sana kalskahtaa ärsyttävältä varmaan siksi, että media on ottanut sen omaan populistiseen käyttöönsä siinä missä voimaantumisen ja erityisherkkyyden. Sitten näistä asioista tulee ilmiöitä, vaikkei niitä oikein ymmärretä. Mutta sellaistahan se on, monien asioiden kohdalla riivimme vain pintaa.

"Omasta polusta" olen Amoren kanssa tavallaan samaa mieltä. Epätyypillinen polku voi näyttäytyä enemmän yksilölliseltä, omalta polulta, mutta toisaalta tyypillisempi elämänpolku voi olla yhtä lailla oma polku. Lopulta kai jokainen kulkee vääjäämättä oman polkunsa. Ehkä itse näkisin aidosti omimmaksi poluksi kuitenkin sellaisen tien, mikä perustuu itsetuntemukselle. Se on oikeastaan se onnekkain tie, koska hyvän itsetuntemuksen omaava pystyy tietoisuutensa avulla tekemään myös tietoisempiä, itsensä kannalta parempia valintoja. Mutta elämässä on tietysti aina rajoittavia tekijöitä, joko ihmisen sisäisiä tai ympäristön luomia. Jos oman polun kulkeminen tarkoittaa käytännössä onnellista elämää, kai lopulta tämänkin asian ratkaisee syntymässä saadut sisäiset resurssit ja ympäristön suoma tuki.

[Karikko]

Onhan yksilön elämä tavallaan jatkuvaa itsensä etsimistä & asioiden oppimista. Emme ole koskaan täysin valmiita persoonaltamme. Käymme koko ajan läpi elämänmittaista kasvuprosessia, jossa itseksi tuleminen on monien eri elämäntapahtumien summa.
...

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Joillakin joku enemmän kuin joku toinen. Juuri tuo tekee meistä ihmisiä, yksilöitä - yhteisössä.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen- eli voimme mennä myös väärään suuntaan, jos nyt suunta on tärkeä tavoitteiden vuoksi.

Ihmisinä ollaan hyvin samanlaisia, mutta tosiaan "yksilöinä erilaisia.

[J]

Ehkäpä sillä ei olekaan niin suurta merkitystä, meneekö yksilö elämänpolullaan väärään suuntaan, tai tekeekö hän arjessaan vääriä valintoja. Näin tapahtuu joka tapauksessa, koska erehtyminen on yksi inhimillisyyden tärkeimmistä piirteistä. Se että lannistuuko vastoinkäymisistään, vai saako niistä voimaa jaksamiseensa, niin tämä asenne on juurikin yksilön omissa käsissä. 

Epäonnistuminen voi näin vahvistaa itsetietoisuutta, lisäten samalla motivaatiota yrittää uudelleen. Sen takia me kaadumme, jotta voimme nousta entistä vahvempina ylös. Pääasia elämän tarkoitusta etsiessä onkin, että oppii virheistään, eikä jää niitä liiaksi murehtimaan. Tärkeintä minusta on kuitenkin ajatus siitä, että omaa tietä etsiessään ei välttämättä tarvitse päästä edes perille, sillä matkanteko voi olla tärkeämpää kuin itse päämäärä.