Miksi meistä on tullut sellaisia kuin olemme?

[Socrates]

Tyypillisiä vaatimuksiani itselleni on että en saisi ikinä suuttua. Sitten niin kuitenkin käy, ja asia rassaa minua ad infinitum.

Mistä tuommoinen aivan outo vaatimus itsellesi on peräisin? Ei ihme, jos ahistaa, jos asetat noin kovia rajoitteita.

Olet kiusaajille loistava kohde, jos et puolusta itseäsi.

[a4]

Tyypillisiä vaatimuksiani itselleni on että en saisi ikinä suuttua. Sitten niin kuitenkin käy, ja asia rassaa minua ad infinitum.

Mistä tuommoinen aivan outo vaatimus itsellesi on peräisin? Ei ihme, jos ahistaa, jos asetat noin kovia rajoitteita.

On normaalia, että ihmiset suuttuvat ajoittain, sillä se on luonnollinen tunne ja reaktio erilaisiin tilanteisiin. Suutuminen voi olla vahva ja voimakas tunne, ja se voi johtaa meihin reagoimaan voimakkaasti tilanteeseen. On kuitenkin tärkeää muistaa, että suutuminen ei ole välttämättä huono asia, ja se voi olla hyödyllinen tapa käsitellä ja ratkaista erilaisia ongelmia.

Jos kuitenkin kamppailet suuttumuksen kanssa ja se rasittaa sinua, voit harkita seuraavia vaihtoehtoja:

Oppia tunnistamaan omat suuttumuksen aiheuttajat: Voit alkaa tunnistaa, mikä asioissa ja tilanteissa saa sinut suuttumaan, ja voit alkaa suhtautua niihin eri tavoin.

Käsitellä suuttumusta heti: Voit alkaa käsitellä suuttumusta heti sen ilmaannuttua, mikä voi auttaa sinua välttämään sen pitkittymistä.

Oppia kontrolloimaan suuttumusta: Voit oppia taitoja, jotka auttavat sinua kontrolloimaan suuttumusta, kuten hengitysharjoituksia tai muita rentoutumistekniikoita.

Hakea apua: Jos suuttumus on vaikea käsitellä yksin, voit harkita apua ammattilaiselta, kuten psykologilta tai terapeutilta.

Toivon, että nämä vinkit auttavat sinua käsittelemään suuttumusta paremmin ja löytämään tapoja vähentää sen rasittavuutta.

[Norma Bates]

Epäonnistuja luulee usein, että änkeämällä onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen auttaa, vaikka siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toki onnistuja voi siirtää jotain faktatietoa jostain alasta, mutta hänen psykofyysiset ominaisuutensa, historiansa ja toimintaympäristönsä eivät siirry epäonnistujalle.

Tavallaan epäonnistuja oppii enemmän toiselta epäonnistujalta.

Helkkarin hyvä huomio. Ei se hannuhanhi pysty opettamaan akuankalle yhtikäs mitään, koska saa kaiken tuosta noin vaan valmiiksi annettuna. Tai vaikka taivaalta suoraan kouraan pudotettuna, kuten jossain näkemässäni stripissä.

Minun ongelmani on se että inhoan idioottihahmoja. Tämmöisiä Forest Gumppeja, vai Forrestko hän oli? En kykene, enkä edes halua olla sellainen "iloinen idiootti", joka pystyy olemaan kokoajan hymyssä suin niin että hampaat vaan horottaa tuulessa onnesta levällään, vaikka ei tajua mistään mitään, eikä varsinkaan osaa mitään. Tämmöinen rooli taikka kortti minulle kyllä mieluusti oltaisiin valmis jakamaan. Eli kun en pysty enkä kykene, minun pitäisi olla vaan että heh heh. Ei mitään väliä vaikka joissain asioissa olen muihin ihmisiin verrattuna täysdorka. Tai sitten odotetaan että minun pitäisi olla muiden dorkien kanssa hyvää pataa. Kököttää vaikka jossain saatanan mielenterveysyhdistyksen helvetin tylsässä itku-, nauku- ja parkukokoontumisessa, kuten muutaman kerran tein. Toki sentään oma-aloitteisesti. Menin semmoiseenkin ryhmään jossa kaikki muut ilmoittivat olevansa skitsofreenikkoja. Toiste en mennyt. Ei sillä ettäkö dissaisin ko. sairauden omaavia, koska netissä olen jonkin aikaa ollut tekemisissä erinomaisen fiksun ja viisaan "skitson" kanssa (käytti lääkitystä ja oli kuulemma sen takia järjissään). Mutta... mitenkähän sen nyt kuvailisi, etten taas suututa jotain ihmistä.

En halua olla 100 % luuseri ja tyytyväinen siihen. Ennemmin vaikka 100 % luuseri ja ihan helvetin tyytymätön. Mitään normaalia ihmistä minusta ei tässä elämässä tule koskaan, se on selvää. Ehkä seuraavassa inkarnaatiossa. Mutta mihinkään perkeleen lepertelykerhoon en lähde läpsyttelemään että jos sul lysti on, niin kädet yhteen lyö.

Eräässä masennusputkeni vaiheessa minulle tuputettiin päiväosastoa. Kuulostelin netistä että mitä se on. Kerrottiin että siellä katetaan pöytää, poltetaan tupakkaa ja luetaan lehtiä. Totesin että omat harrastukseni ovat moninkertaisesti kiinnostavampia, joten saa olla tuollainen. Minulle suututtiin. Neljä ihmistä oli kuulemma turhaan kutsuttu koolle ja sitten ilmoitankin että en tule siihen kokoukseen, enkä suostu lähtemään päiväosastolle. Helvettiäkö heidän piti koko kylä kutsua koolle, en minä käskenyt.

Tämä siis sinä vuonna kun masennukseni oli sitä sorttia että meni sekä lähimuisti että keskittymiskyky. Päivärytmi ei kuitenkaan kadonnut minnekään. Koska kärsin myös ahdistuksesta, niin elän erinomaisen kurinalaista elämää, koska muutoin ahdistus pamahtaa niin pahaksi että sekoan lopullisesti. Tai näin ainakin uskon.

Mielenterveyshäröistä kärsivien kohdalla kannattaisi kuulostella millainen ihminen on kyseessä, eikä änkeä kaikkia väkisin samaan muottiin.

Mutta masennuksen ja ahdistuksen mannekiini en halua olla, enkä edes autistispiirteisyyden (sanon aina että piirteisyyden, koska autisti on vähän eri juttu kuin tällainen varttiautisti). Haluaisin vain olla minä, mutta vähän ehkä voisi pudottaa matkan varrelle rasitteita jotka ovat jääneet minua riivaamaan. Siis se kaikki mistä olen länkyttänyt foorumeilla vuosia. Mielellään sitä puhuisi nykypäivästäkin eikä aina menneisyydestä, mutta nykypäivässä ei ole mitään puhuttavaa. Paitsi turhautumiseni harrastuksen parissa, ja siitä ehkä turha puhua kun laji ei kosketa muita foorumin jäseniä.

[kertsi]

Facebook tyrkytti mulle tällaistya elämänviisautta tänään:

THE TEACHING OF THE DONKEY
One day a farmer's donkey fell into a well. The animal cried loudly for hours, while the farmer tried to find something to do to get him out.
Finally, the farmer decided that the donkey was old and the well was already dry and needed to be covered anyway; that it really wasn't worth pulling the donkey out of the well..
He invited all his neighbors to come help him. They each grabbed a shovel and began to throw dirt into the well.
The donkey realized what was happening and cried horribly loud. Then, to everyone's surprise, he quieted down after a few shovelfuls of dirt.
The farmer finally looked down into the well and was amazed at what he saw... with each shovelful of dirt, the donkey was doing something incredible: It was shaking off the dirt and stepping on top of the dirt.
Very soon everyone saw surprised how the donkey reached the mouth of the well, went over the edge and trotted out...
Life is going to throw dirt at you, all kinds of dirt... the trick to getting out of the hole is to shake it off and use it to step up. Each of our problems is a step up. We can get out of the deepest holes if we don't give up...
Use the land they throw you to get ahead!!!
Remember the 5 rules to be happy:
1. Free your heart from hate.
2. Free your Mind of distractions.
3. Simplify your life.
4. Give more and expect less.
5. Love more and... shake the dirt, because in this life you have to be a solution, not the problem!

[Norma Bates]

Kunhan vain välttäisi kaikki ne farmarit jotka päättävät haudata elävältä sen jonka avunhuutoja eivät kestä herkillä korvillaan kuulla.

[Kopek]

Se, että itse pitää itseään luuserina, vielä menettelee. Mutta kun huomaa saaneensa virallisen luuserin määritelmän, se alkaa kavertaa mieltä.

Työttömyyshommissa tällainen voi tulla ilmi.

Vaikka itse tietäisi, että on "työttömänä" vain pienen lisätienestin takia eikä oikeasti edes halua saada työtä koska muuten laukeaisi "tuloloukku", tai mitä syitä nyt itse kullakin on, itsetunto alkaa murentua, kun huomaa, että työllisyysviranomaiset kohtelevat kuin jotain puoli-ihmistä. Pannaan jollekin hömppäkurssille tai työkokeiluun tai mitä ne nyt keksivät.

Tällä hetkellä tekotyöttömän osa entistäkin karumpi, kun pitää lähettää feikkihakemuksia, jotta korvaus ei katkeaisi.

Työkokeilun koin nöyryyttävimpänä. Puuhailin sosiaalitoimistossa kaikenlaisia puuhia ja tein jopa sosiaalityöntekijän hommat hänen olleessaan lomalla ja sain palkaksi työmarkkinatukea. Hassuinta oli se, että varsinaisella sosiaalityötenkijällä ei ollut pätevyyttä virkaan, jota hän oli hoitanut jo vuosia sijaisuuspätkä kerrallaan. Minulla sen sijaan olisi ollut virallinen pätevyys. Asetelma taisi olla kiusallinen myös tuon henkilön kannalta.

Myös se oli kiusallista, kun minulle tarjottiin osa-aikatyötä kirjastossa vähän kuin jonkunlaisena kehitysvammaisen suojatyönä, eikä sanallakaan vihjattu, että parinkymmenen kilometrin päässä naapurikunnnassa oli jo pitkään ollut avoinna sosiaalityöntekijän virka, johon ei kukaan ollut hakenut. En tarkoita, että olisin sinne pyrkinyt tai päässyt, mutta olisi siitä nyt edes muodon vuoksi voinut mainita. Huomasin tuon asian vasta myöhemmin, kun selasin vanhoja lehtiä keräykseen pantavaksi. Virkaan ei saatu ketään. Luulisi, että minulla olisi voinut olla ainakin teoreettiset mahdollisuudet, kun pätevyys oli ja jonkin verran alan työkomustakin.

Omaa huonouttahan tuo kaikki tietysti oli. Tuloloukkujuttu nyt sattuu olemaan kohdallani sellainen, että oikea työnteko ei kannattanut. Napsin korvauksia pieneksi lisäansioksi. Pidin tosin pitkiä taukojakin. Lopulta - sen kirjastotarjouksen aikaan - hyppäsin pois systeemistä ja ilmoitin, että en ole enää työnhakija. Eli piste. Mutta eikö mitä. Systeemi jatkoi nöyryyttämistäni vielä kuukausien aja lähettämällä kirjeitä, joissa minua käsiteltiin työstä kieltäytyjänä. Enhän minä sellainen ollut vaan työnhaun lopettanut. Kyse oli päivämäärästä tai jopa kellonajaista, milloin mikäkin tieto meni eteenpäin. Kirjaston tyyppi oli puhelimessa kanssani keskusteltuaan sekunnissa soittanut viranomaisille, että en aio tulla töihin, joten tällainen tieto kirjautui systeemiin, vaikka heti samantien tein netissä ilmoituksen, että en ole enää työnhakija. Kuukausi oli juuri vaihtumassa.

[Socrates]

Epäonnistuja luulee usein, että änkeämällä onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen auttaa, vaikka siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toki onnistuja voi siirtää jotain faktatietoa jostain alasta, mutta hänen psykofyysiset ominaisuutensa, historiansa ja toimintaympäristönsä eivät siirry epäonnistujalle.

Tavallaan epäonnistuja oppii enemmän toiselta epäonnistujalta.

Epäonnistumisen kokemuksen aste riippuu siitä, kuinka suurissa saavutuksissa on omasta mielestään onnistuttava, mutta onkin sitten epäonnistunut niissä. Tätä itselleen saavutettavien asioiden asettamista ei kai voi itse juurikaan valita vaan mittasuhde omaksutaan automaattisesti kasvu- ja elinympäristöstä suhteessa omaan lahjakkuusprofiiliin.

Voisin kuvitella että jos kasvaa ja elää ympäristössä, jossa sosiaalinen hyväksyntä edellyttää saavutuksia, joihin itsellä ei ole edellytyksiä, on tilanne ihan eri, kuin jos kasvaa ja elää ympäristössä, jossa saa sosiaalista hyväksyntää saavuttamatta yhtään mitään.

Edit. Sama asia muidenkin perustarpeiden kohdalla kuin vain sosiaalisen hyväksynnän kohdalla. Jos pitää taistella terveydestä, juomavedestä, ruuasta, hygieniasta tai lämpöisestä kämpästä talvella tms, mutta ei aina niitä saavuta, niin tilanne on ihan eri kuin jos ei tarvitse niiden saavuttamisesta kilpailla.

Epäonnistuminen on sitä, että itse asetettu tavoite jää saavuttamatta. Siinä on eri asteita riippuen miten paljon tavoitteen eteen on tehty (turhaa) työtä.

Ympäristö vaikuttaa siihen, mitä tavoitteita itselleen asettaa, joskus myös päinvastaiseen suuntaan. Ihminen, joka on ottanut tavoitteekseen olla joutilaana suorituskeskeisessä yhteisössä, on onnistunut löhöillessään ja epäonnistunut, jos joutuu raatamaan.

Ajan kuluessa saattavat myös tavoitteet muuttua. Jos alkuperäinen tavoite osoittautuu turhaksi, vääräksi tai suorastaan vahingolliseksi ja sen huomaa liian myöhään, sekin on epäonnistumista ja ehkä raskaimpia sellaisia.

[Xantippa]

Ajan kuluessa saattavat myös tavoitteet muuttua. Jos alkuperäinen tavoite osoittautuu turhaksi, vääräksi tai suorastaan vahingolliseksi ja sen huomaa liian myöhään, sekin on epäonnistumista ja ehkä raskaimpia sellaisia.

Lisäisin ehkä, että jos tavoitteet eivät koskaan ajan saatossa muutu, sekin voi olla suuri epäonnistuminen. Tarkoitan, että jos elää juurikin erittäin suorituskeskeistä elämää, eikä missään kohtaa ala tarkastella kykyään ja ennen kaikkea haluaan suorittaa enemmän ja enemmän ja paremmin ja paremmin, tulee väistämättä pettymys. Joka hommassa nuoremmat ja fiksummat ajavat ainakin jollakin tavalla ohi, eivät arvosta eilisen oppeja ja saavutuksia, jne.

Halu muuttua on ehkä suurin onnistumisen edellytys, ihan kaikessa. Siis se, että muuttumista, itsensä tai asioiden, ei väistämättä lue heti uhkaksi ja epäonnistumiseksi, vaan ainoastaan kokemukseksi.

T: Xante

[Melodious Oaf]

Pieniä epäonnistumisia tapahtuu koko ajan, ja nehän on siinä mielessä positiivinen juttu, että silloin tekee jotakin ja pyrkii johonkin. Useimmiten niihin on turha suhtautua kovin ankarasti.

Kutsuisin ehkä onnistumista mieluummin "menestymiseksi" tai "pärjäämiseksi" sellaista, jonka tunnusmerkkejä on esim se että on suhteellisen tyytyväinen elämäänsä tai ei ainakaan mene suurta osaa ajasta murehtimisen — ja toisaalta että ei kamppaile samojen konkreettisten ongelmien kanssa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, vaan että ne muuttaa vähän muotoaan tai on kokonaan eri juttuja.

Sisäisesti ne varmaan on jossain määrin samoja juttuja, joiden kanssa ihmiset painii, mutta siinäkin voi tapahtua jonkinlaista muutosta ja aueta uusia luukkuja.

[Hayabusa]

Ajan kuluessa saattavat myös tavoitteet muuttua. Jos alkuperäinen tavoite osoittautuu turhaksi, vääräksi tai suorastaan vahingolliseksi ja sen huomaa liian myöhään, sekin on epäonnistumista ja ehkä raskaimpia sellaisia.

Tavoitteiden oikea asettaminen on äärimmäisen tärkeää. Tavoitteen pitää olla realistinen. Jos tavoite on lähtökohtaisesti mahdoton saavuttaa, niin eihän silloin kyseessä voi olla epäonnistuminen. Valitettavan usein näin kuitenkin tulkitaan ja siten murskataan mieliä. Tärkeää on pitää edes ne itse asetetut tavoitteet sellaisina, että ne on mahdollista saavuttaa, vaikka ulkopuoliset toimisivatkin väärin vaatisivat mahdottomia.

[Hippi]

^
Mutta eikö kovin realististen tavoitteiden asettamisessa piile vaara, että ei löydä kaikkia mahdollisuuksiaan?

Olen muutaman kerran elämässäni tehnyt aika merkittäviä liikkeitä, joita joku voisi sanoa tyhmänrohkeiksi. Joku järkevämpi olisi jättänyt nostamatta käden pystyy ja olla sanomatta "minä voin tehdä". Niissä kaikissa onnekseni onnistuin ja pystyin tekemään, se mitä piti pystyä ja sain vielä rohkeutta enempäänkin.

[Hayabusa]

^Niin joo. Oikeastaan pitäisi olla asioissa kaksi tavoitetta. Normitaso ja sitten se ylempi "Hippi-taso" (en voinut vastustaa kiusausta nimeämisessä). Normitason saavutus on hyvä tulos johon voi olla tyytyväinen ja ylemmän tason saavuttaminen on sitten suuren juhlan paikka. Näin saa vähitellen nostettua sitä normitasoa parempiin sfääreihin.

[Socrates]

Itse rajaisin epäonnistumisen tarkoittamaan tilanteita, joissa tavoite on ollut täysin realistinen ja jopa minimissään ja silti se on jäänyt selkeästi tavoittamatta. Ei ole saavutettu jotain mikä keskivertoihmiselle vastaavissa olosuhteissa olisi todennäköistä tai jopa helppoa.

Epärealististissa tavoitteissa saavutetaan kuitenkin usein jotain huomattaviakin osatavoitteita matkalla niihin.

Siis saavuttamatta jäänyt tavoite ja totaalinen epäonnistuminen ovat hiukan eri asioita.

[Norma Bates]

Miten minusta aina tuntuu että vain sille laitetaan painoarvoa, mitä en osaa, ja sitä halveksutaan mitä osaan (tai olen)?

Sen takia katkera olenkin. Suvun taholla yksi äidin sisar muistutti joka kerran minut nähdessään siitä etten oppinut ajamaan pyörällä (oik. jarruttamaan polkimilla). Sitten kun parikymppisenä inspiraatiostani innostuneena halusin lukea romaanistani otteita äidilleni ja pikkusisarukselleni, äitini ilmoitti että "ehkä me ei haluta kuulla". Se siitä sitten.

Se pyöräilyvimmainen tätini oli sitten rääkännyt äitiäni kun äiti kävi syöpähoidoissa. Tivasi siskoltaan että mikä virsi tämän hautajaisissa pitää veisata.

Sille ämmälle minä kuitenkin laitan joulukortin joka vuosi, ettei tule sanomista. Tapaamaan en häntä kumminkaan lähde. Kun täytin 50 v, hän laittoi kortin jossa jäkätti siitä kun en käy tapaamassa häntä. Eikä kuulemma kukaan muukaan. Muistaakseni omat tyttärensäkin ovat saaneet hänestä tarpeekseen.

Äitini hautajaisissa tämä köörin esikoinen varasti peijaisissa koko show'n, eli oli eniten äänessä.

[Xantippa]

Itselleni elämä, jossa aivan aidosti on nimettyjä tavoitteita kuulostaa vähän vieraalta. En minä esimerkiksi tänään osaisi nimetä yhtään tavoitetta, joka minulla nyt erikseen olisi. Toiveita tietysti on: että kukaan läheinen tai itsekään ei kovin pahasti sairastuisi, että elämä jatkaisi nyt mukavalta näyttävää soljumistaan niine elementteineen, mitä siinä on, jne.

Mutta eiväthän nämä nyt ole mitään tavoitteita sinällään, koska enhän oikeastaan voi näistä mihinkään itse varsinaisesti vaikuttaa, tai jos voin, vaikutus on vähintäänkin välillinen ja epävarma.

Nuorempana ehkä tavotteet olivat selkeämpiä, mutta silloinkin kyllä suuremmaksi osaksi yksi asia johti toiseen.

T: Xante