Miksi meistä on tullut sellaisia kuin olemme?

[Brutto]

Itse rajaisin epäonnistumisen tarkoittamaan tilanteita, joissa tavoite on ollut täysin realistinen ja jopa minimissään ja silti se on jäänyt selkeästi tavoittamatta. Ei ole saavutettu jotain mikä keskivertoihmiselle vastaavissa olosuhteissa olisi todennäköistä tai jopa helppoa.

Epärealististissa tavoitteissa saavutetaan kuitenkin usein jotain huomattaviakin osatavoitteita matkalla niihin.

Siis saavuttamatta jäänyt tavoite ja totaalinen epäonnistuminen ovat hiukan eri asioita.

Tähän liittyy myös periksiantamisen taito. Joillakin ihmisillä kynnys antaa periksi on erittäin alhaalla ja se sekoitetaan helposti epäonnistumiseen. Kysymys on kuitenkin siitä ettei ihminen näe tavoitteen saavuttamista ponnistelun arvoiseksi. Luovuttaminen voi olla myös epäonnistumisen esiaste ja sillä pyritään minimoimaan lopullisen epäonnistumisen tuottama häpeä sekä kolaus itsetunnolle.

[kertsi]

Mulla on tälle päivälle aika mahdottomalta tuntuva tavoite: tehdä jotain terveellistä ruokaa. Siihen tarvittaisiin kaupassakäynti. Jotta ilkeäisin ihmisten ilmoille, pitäisi mennä suihkuun, kun en ole pariin viikkoon käynyt. Kauppareissun yhteydessä yleensä vien roskat, mutta sekin tökkii pahasti, vaikka näin talvella se haju esim. roskakatoksen bioastiasta ei olekaan niin hirveä. Jotta jaksaisin lähteä kauppaan, pitäisi olla jotain lounasta. Ja siksikin, kun nälkäisenä tulee ostettua kaikkea turhaa ja herkkuja. Kaikkea tekemistä haittaa jo varmaankin viikon jatkunut pahempi unettomuus, tuntuu kuin siirapissa tarpoisi kaulaa myöten ja kuin jalat olisivat tonnin painoiset. Rasittaa tämä tavoitteiden linkittyminen, se, että voidakkseen tehdä X, pitää ensin tehdä Y ja Z.

[Socrates]

^^^Kieltämättä epäonnistuminen tapahtuu usein ilman mitään tavoitetta. Silloin on kurjaa jossain kontekstissa tai joku arjen juttu on mennyt täysin läskiksi.

Nuorena tavoite vai olla vaikka ajokortti, työpaikka tai tyttö/poikaystävä. Tai jotain paljon pienempääkin. Jos niissä ei pääse edes kunnolla alkuun, se tuntuu epäonnistumiselta.

[-:)lauri]

Itselläni on elämässäni ainoastaan sellainen tavoite, että oppisin antamaan itselleni anteeksi virheeni. Tässä tavoitteessa onnistuminen nousee arvoon arvaamattomaan, kunhan joskus eläkepäivilläni hoksaan, että tavoitehan oli täysin paska.


...Ja kertsille myönnetty lupa ostaa herkkuja.

[Socrates]

Itse rajaisin epäonnistumisen tarkoittamaan tilanteita, joissa tavoite on ollut täysin realistinen ja jopa minimissään ja silti se on jäänyt selkeästi tavoittamatta. Ei ole saavutettu jotain mikä keskivertoihmiselle vastaavissa olosuhteissa olisi todennäköistä tai jopa helppoa.

Epärealististissa tavoitteissa saavutetaan kuitenkin usein jotain huomattaviakin osatavoitteita matkalla niihin.

Siis saavuttamatta jäänyt tavoite ja totaalinen epäonnistuminen ovat hiukan eri asioita.

Tähän liittyy myös periksiantamisen taito. Joillakin ihmisillä kynnys antaa periksi on erittäin alhaalla ja se sekoitetaan helposti epäonnistumiseen. Kysymys on kuitenkin siitä ettei ihminen näe tavoitteen saavuttamista ponnistelun arvoiseksi. Luovuttaminen voi olla myös epäonnistumisen esiaste ja sillä pyritään minimoimaan lopullisen epäonnistumisen tuottama häpeä sekä kolaus itsetunnolle.

Varmasti välillä noinkin. Näkisin kuitenkin että useammin epäonnistuminen johtuu pään hakkaamisesta seinään, jatketaan itsepintaisesti toimintaa, joka on jo lähtenyt menemään vituralleen tai toistetaan saman yrittämistä.

Usein sanotaan, että jos on epäonnistunut 10 kertaa, yhdestoista onnistuu, mutta se perustuu yleensä enemmän tai vähemmän eri toimintaan.

Rajanveto on toki vaikeaa. Jos on perustanut 10 kahvilaa, joissa ei ole käynyt ketään ja sitten avaa kampaamon, josta tulee maailmanmenestys, on epäonnistuttu ravintoloitsijana, mutta lopulta onnistuttu yrittäjänä.

[Socrates]

Miten minusta aina tuntuu että vain sille laitetaan painoarvoa, mitä en osaa, ja sitä halveksutaan mitä osaan (tai olen)?

Yleensä se johtuu siitä, että ihmisen vahvuudet ovat sellaisia, jotka eivät tuota jotain selkeää tulosta tai se on ainakin vaikeaa.

[Norma Bates]

Miten minusta aina tuntuu että vain sille laitetaan painoarvoa, mitä en osaa, ja sitä halveksutaan mitä osaan (tai olen)?

Yleensä se johtuu siitä, että ihmisen vahvuudet ovat sellaisia, jotka eivät tuota jotain selkeää tulosta tai se on ainakin vaikeaa.

Kun olen riekkunut kirjoittamisesta, on helposti luultu että luulen jotain itsestäni. Äitini oli tässä ekana jonossa. Sitten satuin duunissa mainitsemaan jollekin naiselle että haluaisin kirjailijaksi. Vastaus: miksi kirjoittaa kirjoja, kun niitä on kirjoitettu jo ihan tarpeeksi. Vuosien varrella kun alkoi päästä mättää ja aloin ramppaan mielenterveystoimistossa, pitkän ajan päästä kehtasin avautua minun lässytyksiäni kuuntelevalle naiselle että on tämä haave kirjailijaksi tulemisesta. Vastaus: miksei voi olla ihan tavallinen.

Vittu saatana perkele. Minulla on ollut luomisen tuska ja pasko, ja sitten siihen suhtaudutaan että haluan vaan olla erikoinen. Pitäisi jo olla itsestäänselvää että tässä maassa EI ole millään tavalla erikoinen jos kirjoittaa jotain, koska se puuha on hemmetin yleistä kansamme keskuudessa. Kaikenlaiset täti-ihmiset julkaisevat omakustanteitaan jossa jorisevat jonninjoutavasta suvustaan. Noh, nyt minä itse tietysti syyllistyn siihen että soimaan siitä että joku luulee jotain erityistäkin olevansa. Mutta itse en kyllä ikimaailmassa kirjoittaisi mitä historiikkia itsestäni, koska kaikki minussa ja suvussani on niin saatanan banaalia, tylsää ja tympeää.

Menee nyt sitten vaikka vaikean puolelle, koska inspiraatio, jaksaminen ja kärsivällisyys lässähti heti ekan romaanin perään. Ehkäpä minusta ei sitten siinäkään enempään ole. Ja muutoin ei yhtään mihinkään.

[Hiha]

Helpottaa kun liikkuu. Ei, en tarkoita urheilua. Työstettäviä tarinoita on monta. Minä ruuanlaittajana, minä ystävänä, minä kuntouimarina, minä työntekijänä, minä vesivärimaalarina, minä pelkkänä korvana... Kun on kuitenkin minä minä minä, itseään täynnä – mistä sitä ihminen muusta koostuisi – on reilua antaa jokaiselle palaselleen tähtihetkensä. Jotkut asiat menevät aivan vituiksi, pankkitilin saldo valuu kohti nollaa, vaivalla korjattu tuolinjalka lähtee heti taas irti, unta saa noin puoli tuntia ennen kellonsoimista, jotkut asiat ehkä vähän enempi putkeen. Kun sählää jotakin, on sama olla vain ja ainoastaan sen asian sähläri. Kyllä ne muiden alojen epäonnistumiset ja harvat onnistumiset palaavat mieleen, kun siirtyy säätämään niitä kohtia. Ihanne on olla tilassa, jossa on unohtanut elämästään enempi kuin on koskaan siitä oppinutkaan. Väkisin siihen ei pääse, mutta aika hoitaa asiaa ilmaiseksi. Kun on nuori, on helppo muistaa kaikki kaksi tosi pahaa mokaansa, ja sen seitsemän loukkausta mitä on aiheetta kärsinyt. Kun on vanhempi, vastaava on mahdotonta. Miten voi tehokkaasti katua sataa kertaa kun olisi pitänyt pitää turpansa kiinni? Miten voi katkerana muistella tuhatta päivää jolloin niskaan on valunut paskaa ylemmäksi asettautuneilta tahoilta? Totta kai niistä voi koota Top Ten -listoja, kannustan siihen, pitää mielen virkeänä, mutta surullinen tosiasia on, että 98 % kaikesta elämän kaameudesta on valunut sormien välistä etkä koskaan enää löydä aikaa juuri siinä piehtaroida. Niin sitä automaattisesti käy yhä vain välinpitämättömämmäksi.

[Norma Bates]

No jos oikein pitäisi ihan kaikki paska muistaa, eikä pysty, niin huomaan että itseltäni on unohtunut hyvin paljon niistä tölväisyistä joita olen saanut suuntaani nettideittailun ja tinderöinnin lomassa 12,5 v sisällä. Kun olen jotain muistiinpanojani sattunut näkemään, ei mitään hajua enää jostain tietystä kusipään elkeitä viljelleestä juipista. Erityisen paljon tuli naureskeltua miesten möläytyksiä yhdellä naisvaltaisella keskustelufoorumilla, ja sitten se foorumi vaan katosi netistä kun itse pidin jotain pidempää taukoa sieltä. Meni ihan helvetisti hyvää kamaa hukkaan, kun niitä "viisauksia" olisi voinut vaikka koostaa ihan kirjaseksiksin. Tosin olisin varmaan muutamaltakin tyypiltä saanut tappouhkauksen jos olisivat havainneet että esittelen heidän hassunhauskoja yhteydenottojaan julkisesti.

Eikä minua oikein kiinnosta toimittamispuuhat, eli alkaa esittelemään mitä nokkelaa joku toinen on sanonut. Kuten esim. "työnnä serpentiinidildo..." Tämänhän töräytti papparainen joka repi perseensä siitä hyvästä etten lähtenyt messiin sen paremmin rahalla, juveleilla, kretongeilla kuin ulkomaanmatkoillakaan vokotellen.

[kertsi]

Itselläni on elämässäni ainoastaan sellainen tavoite, että oppisin antamaan itselleni anteeksi virheeni. Tässä tavoitteessa onnistuminen nousee arvoon arvaamattomaan, kunhan joskus eläkepäivilläni hoksaan, että tavoitehan oli täysin paska.


...Ja kertsille myönnetty lupa ostaa herkkuja.

Omien mokien takia tulee ankarasti moitittua. Itselleen on vaikea antaa anteeksi, vaikeampaa kuin vaikka hyvälle ystävälle.

Kiitti herkkuluvasta. Sain siitä boostia lähteä kylille.

[Socrates]

Halu muuttua on ehkä suurin onnistumisen edellytys, ihan kaikessa. Siis se, että muuttumista, itsensä tai asioiden, ei väistämättä lue heti uhkaksi ja epäonnistumiseksi, vaan ainoastaan kokemukseksi.

T: Xante

Halu muuttua vaatii kykyä sopeutua erilaisiin olosuhteisiin, mikä on evoluution tärkein taito.

Muutos vaatii yleensä jostain luopumista ja yksi epäonnistumiselle tyypillinen syy onkin kyvyttömyys luopua jostain itselle tärkeästä asiasta, joka voi olla mitä tahansa arjen rutiineista syvällisiin periaatteisiin.

[Norma Bates]

Oma kyvyttömyyteni eli haluttomuuteni muutoksiin juontuu siitä että harvemmin tilalle tulee yhtikäs mitään uutta, jos luopuu jostain itselleen todella tärkeästä. Ja tätä en ole kyennyt antamaan anteeksi elämälle.

[Socrates]

Epäonnistuja luulee usein, että änkeämällä onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen auttaa, vaikka siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toki onnistuja voi siirtää jotain faktatietoa jostain alasta, mutta hänen psykofyysiset ominaisuutensa, historiansa ja toimintaympäristönsä eivät siirry epäonnistujalle.

Tavallaan epäonnistuja oppii enemmän toiselta epäonnistujalta.

Helkkarin hyvä huomio. Ei se hannuhanhi pysty opettamaan akuankalle yhtikäs mitään, koska saa kaiken tuosta noin vaan valmiiksi annettuna. Tai vaikka taivaalta suoraan kouraan pudotettuna, kuten jossain näkemässäni stripissä.

Onnistujakin on usein kohdannut ongelmia matkallaan onnistumisiin, mutta ne ovat hyvin erilaisia kuin mitä epäonnistuja on kohdannut matkallaan epäonnistumisiin. Sen takia keskustelu heidän välillään ei ole hedelmällistä.

[Karikko]

Oma kyvyttömyyteni eli haluttomuuteni muutoksiin juontuu siitä että harvemmin tilalle tulee yhtikäs mitään uutta, jos luopuu jostain itselleen todella tärkeästä. Ja tätä en ole kyennyt antamaan anteeksi elämälle.

Itselleen ja elämälle on hyvä antaa anteeksi ja melko nopeasti, sillä ellei anna itselleen anteeksi- ei ole muitakaan anteeksiantajia-
Anteeksiantamisen rooli on oikeastaan se, ettei ole mitään anteeksiantamisen tarvetta- kerrankos ihminen on omien tavoitteidensa mukainen- eli ei täytä omia odotuksiaan.

Siinä mielessä ei ole mitään anteeksiannettavaa- ellei itse ole niitä odotuksia itselleen vaatimassa.
Elämältä taas ei kannata anteeksi pyydellä, se ei niistä toiveista piittaa..

[Toope]

Yhteiskuntamme muuttuu, ehkä huonommaksi. Miksi olemme passiivisia, emmekä korjaa tilannetta?
Koska meistä on tullut sopeutuvia nössöjä?
Meitä vallataan, maahanmuutolla.
Ei tuo ole kehitystä enää. Meistä tulee Afrikan ja Lähi-idän jatke menettäessämme Eurooppaa ja länsimaalaisuutta, jos tuolla tiellä jatkamme.