En saa kovin helposti
taiteellista maailmankuvaa jäsentymään vaihtoehdoksi tieteelliselle maailmankuvalle, tai tällainen vastakkainasettelu lähinnä hämmentää.
Silti pidän erittäin kiinnostavana ja hedelmällisenä seuraavaa:
Oman käsitykseni mukaan taiteellinen maailmankuva eroaa tieteellisestä maailmankuvasta vain siinä, että ensimmäisen omaavat ajattelevat, etteivät itse todennäköisesti tiedä käsiteltävästä aiheesta riittävästi ja siksi joutuvat luottamaan aiheessa kuin aiheessa usein enempi tunnustettuihin auktoriteetteihin.
Usein kun joku tietää jostakin jotain tai oikeasti osaa, silloin suhtautuminen aiheeseen on aika rentoa ja vapautunutta. Vastaavasti silloin kun joku snobbailee tai tärkeilee, usein siitä seuraa näpertelyä ja pedanttisuutta. Silloin saattaa esittää väheksyviä kommentteja tai arvioita ihan vain sen takia, että keskeinen missio on näyttää siltä että hallitsisi ja osaisi.
Sama juttu koskee sekä tieteellistä että taiteellista tekemistä ja osaamista — tai ainakin tälleen nopeasti mutuilisin niin. Uskon että keskeisiä tähän liittyviä eroja on näiden väliltä silti löydettävissä.
Taiteellisessa tai luovassa tekemisessä korostuu hiukan eri tavalla se, että uskoo omaan tekemiseensä ainakin jossain määrin. Lopputuloksen kannalta voi olla erittäin tärkeää, että pääsee tietynlaiseen tilaan (keholliseen tai mielentilaan). Joskus se voi olla joku flow-tila, mutta keskeistä on, ettei murehdi tai kyseenalaista liikaa mitä tekee tai miksi. Merkittävä osa siitä kaikesta on kuitenkin alitajuista ja intuitiivista.
Vertauskuvallisesti puhutaan myös siitä, että innoitus tai tietynlainen luovuuden kipinä tuntuu lähes itsestä ulkoiselta. Perinteisesti on puhuttu muusista ja ties mistä. Vaikka joku Adele saattaa stressailla, vieläkö onnistuu kirjoittamaan hittibiisejä — ynnä muuta vastaavaa.
Joskus tosiaan käykin niin, että jokin luovuuden lähde tukkeutuu eikä enää vain onnistu siinä, mitä on aiemmin osannut tehdä tai onnistunut tekemään.
Voi olla että se mitä tekee ei olekaan enää yleisölle yhtä puhuttelevaa tai relevanttia. Voi olla että siitä tulee liian väkinäistä tai.... ihan mitä tahansa.
Tieteen saralla hankittu osaaminen ja "kompetenssi" on jollain tapaa erilaista. Jos osaat tehdä ja julkaista tietyntyyppistä tutkimusta ja saavutat siinä jonkinlaista menestystä, tällainen muodostaa aika monimutkaisen ja vankan lomittaisten kompetenssien rykelmän, jota ei ihan niin helposti kadota, vaikka putoaisikin kärryiltä siinä, missä jonkin tietyn alan tutkimus liikkuu tai muuta vastaavaa. Suuri osa kirjallisuudesta pysyy silti relevanttina, ja monet jutut pätee hyvin yleisesti täsmällisistä teorioista ja aineistoista riippumatta.
Toisaalta tieteissä omaan itseen uskomisella tai hienolta tuntuvilla ideoilla ei kovin pitkälle pötkitä. Päin vastoin vaatimaton ja tylsä puurtaminen on usein parempi lähtökohta kuin suureellinen ideointi. Taiteissa tällainen "nysväämiseen" kiinni jääminen on joskus tarpeellista mutta useammin ongelma kuin tieteissä.
On tieteissäkin itsevarmuudella ja sen tyyppisellä — tai ns. voimavaroilla yleisemmin — jokin rooli. Jos ihminen voi huonosti ja on epävarma tai muuta, kyllähän se kai vaikuttaa työkykyyn, kognitiivisiin kykyihin ja niin edelleen. Suurelta osin kyse on kuitenkin kyvystä suunnitella ja toteuttaa tutkimushankkeita, keskittyä olennaiseen ja saada tarvittavaa duunia tehtyä.
Taiteissa tasaisella duunin tekemisellä on suurempi merkitys kuin mitä ehkä voisi kuvitella. Silti siihen kuuluu myös jokin inspiraatio tai fiilis tai visio — tai jokin tällainen mitä en nyt osaa tarkkaan nimetä — minkä puuttumista on vaikea korvata millään määrällä efforttia tai suunnitelmallista työntekoa.
En oikein osaa liittää yllä sanottua ketjun otsikossa mainittuihin maailmankuviin.
Sanoisin kuitenkin, että taiteissa ja luovassa tekemisessä usein operoidaan jollain liminaalisella vyöhykkeellä, jossa ihminen ei osaa tai ei halua täysin selittää auki sitä mitä tekee mutta pystyy kuitenkin hyvällä tuurilla, nöyrällä duunilla ja sopivien tilaisuuksien sattuessa kohdalle tekemään enemmän kuin mitä kykenee analyyttisesti auki kelaamaan.
Episteeminen nöyryys tai muunlainen nöyryys on taiteen piirissä enemmänkin henkilökohtainen ominaisuus kuin jotain sellaista, mikä olisi leivottu sisään taustalla vaikuttavien instituutioiden rakenteisiin. Olen silti havainnut, että keskimäärin tosi tosi taiteellisesti lahjakkaat ihmiset ovat epävarmempia ja vähemmän herkästi yliarvioivat omia kykyjään kuin sellaiset, joilla jotain... luontaista lahjakkuutta on ehkä vähemmän.
Periaatteessa kaikissa ihmisissä on aivan valtavasti potentiaalia, mutta sen esiin kaivaminen ja löytäminen voi joskus olla aika brutaaliakin sattumien ja tuurin kauppaa.
Yhdellä mun ystävällä on esimerkiksi ihan käsittämätön melodiantaju ja lahjakkuus laulajana. Itse se suhtautuu siihen niin että en mä oikeastaan osaa mitään tai tiedä mitä mä teen
Sama tyyppi kipsailee tekstien tekemistä ja luullakseni kärsii jonkinasteisesta dysleksiasta. Mutta jos tän ihmisen saa pähkäilyn sijaan vapautuneesti ja miettimättä tekemään biisiin sanoitusta laulun kautta ja laulamalla, saattaa olla että jostain alitajunnasta kumpuaa ensin kertosäe, joka nimenomaan laulun kannalta toimii äänteellisesti aivan loistavasti — ja sitten kun siihen kylkeen saa kaivettua esiin pari säkeistöä, osoittautuu että itse asiassa kokonaisuudessa on jopa temaattinen rakenne ja muuta tällaista, josta hän ei tietoisen prosessoinnin tasolla ollut alkuunkaan kartalla koko juttua tuottaessaan.
Ilmeinen ongelma tossakin on, että mistä joku voi edes tietää pystyvänsä tollaseen, jollei se sattumalta tule ilmi ja jollei siihen sattumalta ole juuri sopivia virikkeitä, kannustavaa ympäristöä ja niin edelleen.
Tieteessä "toimivat metodologiat" ovat mun mielestä enemmän ulkoa annettuja. Niitä opitaan ohjaajilta ja kollegoilta, ja vaikka niissä on yksilöllistä vaihtelua jonkin verran, silti ne pystyy helpommin purkamaan auki algoritmisiksi askeleiksi ja sen takia myös välittämään ja testaamaan ja siis... päämärätietoisesti etsimään sellaisia toimintapoja jotka itselle toimivat ja tuottavat halutunlaisia tuloksia. Pystyy paikkaamaan aukkoja, kompensoimaan ja... sitä koko prosessia voi lähestyä aika systemaattisesti ja loogisestikin.
Taiteissa ne jutut ja tekemisen tavat voi olla jotain vielä enemmän yksilöllistä. Vaikka esimerkillä ja esikuvilla ja käytännön ohjeilla, toistoilla, kokeiluilla ja treenillä on siinäkin valtavasti merkitystä, lopulta jokaisella on käytössään niin yksilöllinen "luovuuuden instrumentti" ettei kukaan toinen voi sen käyttöön määräänsä enempää toista opastaa tai määräänsä pitemmälle siinä avittaa.
Aihe: Taiteellinen maailmankuva (Luettu 224 kertaa)