Laajahko otsikko, että voi ketjua voi käyttää enempäänkin.
***
Teosofiataustallani olisin kutakuinkin buddhalainen, mutta minua on aina häirinnyt se inte että buddhalaisuudessa ei hyväksytä sielun olemassaoloa. Jotain semmoista epämääräistä olen länkkärien keskusteluista lukenut kuin että "vain skandhat reinkarnoituvat". Saattoi se toisellakin tavalla olla. Mutta nyt kun tsekkaan ne skandhat, niin en tästä asiasta saa sen kummempaa tolkkua:
https://fi.wikipedia.org/wiki/SkandhaOlen aina ihmetellyt että mitä järkeä koko reinkarnaatiossa edes on, jos kärsimystä kokemaan muodostuva olento ei ole itse ansainnut sitä kärsimystään millään tavalla, vaan valmis rääkkipaketti vain jotenkin killuu ilmassa ja rämähtää sitten syntyvän piruparan päälle hänen riesakseen. Ja tämä rääkkipaketti on muodostunut sen takia että joku ihan muu olento on tehnyt pahaa, ja täten kerryttänyt karmaa. Tässä koko systeemissä missä ei sielua ole siis näillä kahdella ihmisellä, pahantekijällä ja pahankokijalla, ei ole niin minkäänlaista yhteyttä keskenään.
"Sielu" on melko hämärä käsite, mutta oma katsomukseni perustuu sille että yksi ja sama sanotaan nyt vaikka entiteetti on tehnyt pahaa, ja joutuu kärsimään omissa nahkoissaan vastaavantyyppisen kokemuksen jonka hän on aiheuttanut muille. Se että tämä entiteetti on nyt toisessa ajassa ja paikassa saanut uuden, kenties hyvinkin erilaisen kehon, ei merkkaa yhtään mitään. Yhdistävä tekijä on että sama entiteetti käyttää kumpaakin kehoa. Se on vähän kuin niin että menisin ja potkisin mummoja mekko päälläni, ja seuraavana päivänä tulee joku ja potkii minua, enkä välty siltä sen takia että ylläni onkin haalari. Eri keho on siis kuin eri vaatteet.
Ja tässä siis putoan kärryiltä buddhalaisuuden suhteen, kun sielua ei ole...?
Nettituttu oli omatoimisesti tullut siihen tulokseen että tässä on käsitetty buddhalaisuus väärin, ja virhe johtuisi
ei-itsen käsitteestä. Kun kysytään että mikä on itseä, ei voi vastata minkään olevan. Olenko Norma Bates? En ole, en itsessäni. Olenko 50+ nainen sieltä ja täältä. En ole, en itsessäni. Tämä itse on siis jotain mikä ei riipu minun kehostani, iästäni, sijainnistani, kansallisuudestani jne.
Se että ei pysty sanoin kertomaan mitä tämä mystinen "itse" sitten on, ei tarkoita automaattisesti että itseä ei ole olemassakaan. Joku voi käyttää itsen sijasta sanaa sielu. Tutun mielestä tosiaankin tässä on sekoiltu. Jos on, niin se selittää minulle paljon, ja periaatteessa voisin ryhtyä vaikka buddhalaiseksi tässä ja nyt.
Ulkoinen, eksoteerinen buddhalaisuus ei kiinnosta minua tippaakaan. Ei mitkään kotialttarit ja sensellainen. Ehkä nuorena olisi kiinnostanut, mutta nyt ei silleen. En ole myöskään pitänyt kirkkaan värisiä paitoja enkä alvariinsa jotain kristallia kaulassani riippumassa, vaikka olenkin tituleerannut itseäni New Age -ihmiseksi. Myöskään en ole maksanut itseäni kipeäksi kaikenmaailman luennoista ja kursseista. Ilmaisissa kokoontumisissa olen toki harvakseltaan käynyt. Ja luennoilla.
Löytääkö buddhalaisuudessa mielenrauhan? Yhtä hyvin tai huonosti kaiketi kuin missä tahansa muussakin ideologiassa. Lähinnä minulla on esteenä se että minulla on kuitenkin syvä tarvis saada olla Joku, niin että en olisi käväissyt tässä maailmassa jättämättä minkäänlaista jälkeä itsestäni. Kun ajattelee miten buddhalaisissa luostareissa pyörii valtavia määriä munkkeja ja nunnia, ja sitten nämä kuoltuaan vain yksitellen krematoidaan ikäänkuin heistä ketään ei olisi koskaan ollut olemassakaan, tulee jotenkin ankea fiilis.
