18-vuotiaana kirjoittelin miehen kanssa. En tiennyt että hän olikin minua yli 10 v vanhempi, kun ei sitä missään vaiheessa paljastanut. Kirjeitä kulki suuntaan ja toiseen, ja mies yhtäkkiä sai päähänsä että hän on rakastunut minuun. Jäätävien kotiolojeni vuoksi suutuin ja keuhkosin että mitään rakkautta ei ole olemassakaan. Hän lopetti kirjoittelun. Vuotta myöhemmin pyysin anteeksi ja jatkoimme kirjoittelua, kunnes hän yhtäkkiä pöllähti tapaamaan minua, mitään etukäteen kertomatta että on tulossa (ja vastaavia ylläripyllärikäyntejä taisivat olla lähes kaikki muutkin tapaamisemme). Jälkikäteen voin todeta että en tainnut rakastua häneen, enkä ihastuakaan. Aloitin sen kirjeenvaihdon vain koska minua oli alkanut kiinnostaa millaistahan se seksi on, ja hän vaikutti sopivalta vaihtoehdolta kokeiluun (ei tullut mieleen että olisi tutustunut johonkuhun toiseen, ja live-elämästä etsiminen ei ole koskaan ollut minulle oikein mikään todellinen vaihtoehto introvertin, autistisen ja muutenkin oudon luonteeni vuoksi).
Enhän minä sitä seksiä heti saanut, ja pieleenhän se sitten tosiaan meni, eli mies ei pystynyt ejakuloimaan. Joka sitten johti niihin hänen puheisiinsa että voisi polttaa itsensä elävältä, että tuntuisi edes joltain.
Mahdollisesti käytti jotain lääkitystä joka turrutti. 1980-luvun lopulla ei oikein taidettu vielä tietää kaikkien lääkkeiden sivuvaikutuksista, ja varmaan aika moni on alkanut syyttelemään itseään, kun ei ole tiennyt mistä on kyse.
Tavallaan olen aina sekä odottanut saavani rakkautta, sekä odottanut että en saa, koska en nyt vaan sitten jostain syystä voi saada. Ja aina se että en saa voittaa näissä skaboissa. Pisimmässä parisuhteessani ainakin koin itse rakastavani, jos ei se nyt mikään vuosisadan rakkaustarina ollutkaan. Luulenpa että tunnetta oli minun taholtani sen verran kuin normaalisti parisuhteissa nyt ylipäätään on. En lääpi ja roiku kokoajan miehessä kiinni, ja joku joka on koskettelevaisempi varmaan kokee että en ole kauhean lämmin ihminen. Minulle tunne voi tulla ennemmin "purskahduksina", kuin että se olisi kokoajan arjessa läsnä. Siksi seksikin on sitten ennemmin vartin intensiivinen kokemus, kuin jotain jatkuvaa ronkkimista ja hiplailua tuntikausia. (Rumilla nimikkeilläni kuvaan sitä miten epämiellyttävänä itse koen sen että toinen kokoajan koskisi minua intiimeihin osiin niin että ei olisi kuitenkaan seksiä. Tällainen ei kiihota minua, vaan alkaa ärsyttämään, vähän kuin jotain ärsyttäisi se että häntä kutitellaan kokoajan. Kysymys on siis kiusaamisesta, minun mielestäni.)
Jos kokee että rakkautta ei heru, on kokolailla yhdentekevää että harjoittaako seksiä vai ei, kun ei ole mitään kiveksiä jotka pitäisi saada tyhjäksi harva se päivä...?
