Kaiho

[TSS]

Jo pidemmän aikaa ajatuksissani on pyörähtänyt kaiho. Kaiho liittyy sekä omaan lapsuuteeni ja sen läheisiin ihmissuhteisiin kuin myös omiin lapsiini. Olen alkanut yhä enenevissä määrin tiedostamaan, kuinka monia näihin liittyviä asioita olen tavallaan jo menettänyt, ja joita tulen vielä lisää menettämään.

Lapsuuden perheen kanssa jakaa historiaa ja asioita niin syvällisellä tasolla, että sen läheisyyden kanssa moni myöhempi ihmissuhde ei pysty kilpailemaan. Vääjäämättä tämä kaikki alkaa jo lipua sormien välistä ja päättyy lopulta omien vanhempien kuolemaan.

Omien lasten kanssa mennään myös samaan suuntaan, jossa lapsuuden läheisyys ja jatkuva yhdessäolo alkaa väkisin vähentyä ja jossain mielessä myös tästä kaikesta on luovuttava, vaikka tietysti omat lapset (toivottavasti) säilyvät elämässäni aina läheisinä. Kuitenkin joudun heistäkin yhtä lailla luopumaan, kuin vaikka oma äitini on joutunut luopumaan minusta.

Vaikka minulla on elämässä ystäviä ja monia mielenkiintoisia juttuja, joille ei nyt vielä edes meinaa riittää riittävästi aikaa, tajuan jo nyt, että niiden rinnalla nämä kaihoa herättävät asiat ovat merkityksellisempiä. Nyt tuntuu, että kaihoa herättäville asioille on järjestettävä aikaa. Tosiaan, tunnen jotain kaihon tyylistä jo nyt omien lastenikin kanssa, kun tajuan, että elän ehkä nyt viimeisiä vuosia, kun saan pitää lastani kädestä hänen nähtyään pahaa unta tai lukea iltasatuja.

Tämä kaikki kuulostaa ehkä alavireiseltä, mutta kaiho ei mielestäni ole kuitenkaan etupäässä negatiivinen tunne.

Onko kaiholla elämässänne sijaa?  Liittyykö se johonkin tiettyyn ikään tai elämäntilanteseen? Onko kaiho turhaa sentimentalisointia vai vääjäämätön seuraus siitä, kun tietää mikä on/oli itselle tärkeää? Mikä merkitys kaiholla on elämässänne?

[Kopek]

En osaa yleisesti sanoa kaihosta paljoakaan. Mahdanko edes tietää, mitä sillä varsinaisesti tarkoitetaan.

Jonkinlainen haikeus ja vanhojen aikojen muistelu valtaa usein mieleni. Haluaisin kokea uudestaan jotain, mitä ei enää voi kokea. Onko tämä nyt sitten kaihoa vai mitä. Elän muistoissa. Haluaisin palata entisiin aikoihin edes yhdeksi päiväksi.

[J]

Näkisin kaihon niinkin voimakkaana tunteena, että se aiheuttaa pahimmillaan jopa ns. sydänsuruja. Yleensä se ilmenee ikävöintinä johonkin menetettyyn asiaan. Nostalgiset muistelot jos mitkä, ovat haikeutta herättäviä tunnuspiirteitä.

- Kun kokee kaipuuta menneisiin kokemuksiin, joita ei saa enää takaisin; niitä voi kuitenkin elää hyvinkin vahvasti kokien, lukuisten muistojen kautta. Tämä on ihmiselon yksi siunauksista, mutta myös kirouksista.

[Xantippa]

Voin ehkä ymmärtää, mitä TSS tarkoitat. En kovinkaan usein haikaile menneisyyteen, mutta jonkunlaisia nostalgian tunteita tunnen vaikkapa käydessäni itselleni rakkaissa paikoissa, joissa käyn harvemmin.

Mutta joskus tunnen juuri kaihoa jos sitä sanaa käytämme juuri tässä hetkessä juuri nyt-tyyppisesti. Jonkinlainen haikea "voi kunpa tämä voisi jatkua" tietäen, että huomenna tämä on jo eletty ja hyvä niin, sillä huomisessa odottaa ihan hyvät asiat. Mutta silti juuri nyt riipaisee ihana haikeus.

"Ikävä on ihana tunne" sanoi kerran eräs minua vanhempi työkaveri ja muistan nuorena ajatelleeni, että ei kai kamalaa ikävöidä (juuri saanut poikkiksen pois armeijasta ), mutta nyt ymmärrän, mitä hän tarkoitti.

T: Xante

[MrKAT]

Bittikaihoa, bitti-ikävää: kun ohjelmointi oli hauskan simppeiiä ja vaikeaa, esim. konekielellä tein nopeita oikaisevia kertolasku ja jakolasku-algoritmeja oikaisevilla plus-laskuilla.
(Bitti-ikävää kokevat/kokeneet nyt ne jotka ohjemointifirmassa aloitti ja ovat jossain ihmisjohtotehtävissä, sana oli HS:ssä kerran).

[Socrates]

Mm tietyt vuosiluvut kuten 1978, 1980 ja 1986 herättävät kaihoa. Noina oli jotain hyviä fiiliksiä muuten aika ankean nuoruuden keskellä.

70-luvun pehmeät värit, mutta yhtä lailla 60-luvun mustavalkoiset kuvat lumikasojen keskellä seisovista sen ajan vaatteissa olevista ihmisistä herättävät kaihoa johonkin pienempään maailmaan.

Sitten on tietysti läheisiin liittyviä: viimeiset kerran tyttären kanssa pulkkamäessä, hiekkakakkuja tekemässä ja minigolfia pelaamassa. Viimeinen kerta, kun vanhemmat olivat kunnossa ja yötä mökillä. Hämäriä muistoja isovanhemmista ja sedästä.

Kuulun moneen nostalgiseen fb ryhmään ja hämmästyttävän samoja asioita siellä kaipaamme. On Kekkostakin ikävä.

Iltatähtenä tiesin toki, että tutut ihmiset harvenevat ja nyt siinä todellisuudessa olen. Toki muitakin elämän kehyksiä lapsuuden kodista lähtien on mennyttä. Luopumistenkin suhteen olen huomannut, että samat tunteet samoilla aikajanoilla käyn läpi kuin muutkin.

[TSS]

Varmaan haikeus voisi olla toinen sana, jolla tätä kaikkea voisi kutsua. Tuo kaiho-sana ehkä sisältää vielä suoremmin kaipauksen menneeseen takaisin, mutta en niin tarkkaan miettinyt, mitä sanaa käyttäisin, se vain tuli ensimmäisenä mieleeni.

Toivotaan, että vanheneminen ei ole pelkkää luopumista, vaikka sellaiset ajatukset tässä tavallaan korostuu. Toisaalta tiedän tai uskon, että ihminen yleensä lopulta sopeutuu melkein mihin tahansa, ja voi löytää onnellisuutta monenlaisissa olosuhteissa. Samoin myös tyytymättömyyttä voi löytää melkein missä tahansa olosuhteissa. Vaikkeivät olosuhteet täysin merkityksettömiä olekaan..

Mutta niin, ehkä suren jo valmiiksi, että tulen menettämään suuren osan itselleni tärkeimpiä ihmissuhteita (tai ne tulevat suuresti muuttamaan muotoaan), eikä niiden tilalle hevin voi tulla enää mitään yhtä tärkeää. Pelkäänkö siis lopulta yksinäisyyttä? Voi olla niinkin. Syvä ihmissuhde, jossa on oikeaa välittämistä ja vahvaa yhteenkuuluvuudentunnetta ei ole asia, joita on joka oksalla.

[Hayabusa]

Tämä kaikki kuulostaa ehkä alavireiseltä, mutta kaiho ei mielestäni ole kuitenkaan etupäässä negatiivinen tunne.

Onko kaiholla elämässänne sijaa?  Liittyykö se johonkin tiettyyn ikään tai elämäntilanteseen? Onko kaiho turhaa sentimentalisointia vai vääjäämätön seuraus siitä, kun tietää mikä on/oli itselle tärkeää? Mikä merkitys kaiholla on elämässänne?

Nyt tuli niin kaihoisa olo, että pystyn ainoastaan toteamaan, että kaiho ilmaisee sen, että elämässä ja elämällä on ollut merkitystä. Uskaltaisin sanoa jopa, että on tullut elettyä hyvää elämää.

[Xantippa]

Taisin hieman tätä asiaa käsitellä myös Ikääntymisketjussa, sillä kyllähän tämä itselläni sen kanssa kovasti tangeeraa. Nuorempana sitä koki mahtavia hetkiä ja elämyksiä, näpsi niistä toisinaan jopa kuvia, hehkutti niitä myöhemmin, jne. mutta ei niihin juurikaan koskaan pysähtänyt, vaan porhalsi eteenpäin seuraavia kohti, janosi jo seuraavia.

Ja siinäpä se. Nuorena katsoi koko ajan eteenpäin, uutta, muuta, lisää. Nyt vanhemmiten horisontti kapenee ja johan järkikin sanoo, millä puolella aitaa ainakin suurin osa kokemuksista ja elämyksistä on. Sehän on sitten hyvinkin paljon tuurista kiinni ja muusta, missä kohtaa elämää esim. menetyksiä kokee, niitähän voi tulla jollekin jo hyvinkin nuorena. Sekin on aivan henk.koht. mitä menetyksiksi lukee, eli eihän kaikille ole vaikkapa vanhemmilla tai sisaruksilla sama merkitys, jotkin muut asiat voivat olla olennaisimpia. Mutta noin nyrkkisääntönä ja yksinkertaistaen.

Nyt koen olevani, kuten monet muutkin ikäiseni, just hyvässä iässä, koska alkaa ymmärtämään hetken arvokkuuden, mutta vielä ei ihan kauheasti koe, että tämä kaikki on huomenna menetetty. Vaikka eihän sitä voi tietää, mutta ei voinut nuorempanakaan.

T: Xante

[Socrates]

Komppaan Hayabusaa, kaihon vastapaino on jotain kyynisyyden tapaista, kun menneisyyden tapahtumien silloisia tunnetiloja aletaan epäillä ja yleisemmin niiden merkitystä vähätellä. Ehkä se on realismia, mutta liekö parempaa kuin kaiho?

Mitä ihmissuhteiden menetyksiin tulee, niin keski-ikään saattaa monella osua monikärkiohjus: lapset itsenäistyvät, vanhemmat kuolevat ja monilla pitkäaikainen parisuhde päättyy. Läheskään yhtä merkityksellisiä uusia ihmissuhteita on enää vaikea luoda.

[Xantippa]

Komppaan Hayabusaa, kaihon vastapaino on jotain kyynisyyden tapaista, kun menneisyyden tapahtumien silloisia tunnetiloja aletaan epäillä ja yleisemmin niiden merkitystä vähätellä. Ehkä se on realismia, mutta liekö parempaa kuin kaiho?

Toisaalta voi olla kyseessä myös jonkinlainen "ei kahta kertaa samaan virtaan"-juttu, sillä aika harva kykenee toistamaan nuoruuden elämyksiä ja tunnetiloja useampaan kertaan. Alkaa olla nähtyä ja koettua ja tietoa, mitä sitten tämän jälkeen tapahtuu.

Eli vaikka ei nyt varsinaisesti vähättelisikään nuoruuden tunnetiloja tms. niin kuitenkin on tietoinen siitä, että niitä vain on jos nyt ei mahdotonta niin melkoisen epätodennäköistä enää saavuttaa. Kai moni tahtoisi, miksei, mutta usko siihen, että voisi on varmaan aika vähissä. Ja todennäköisesti aiheesta. Onko se sitten kyynisyyttä vai realismia on kyllä vaikea erotella.

T: Xante

[Brutto]

Vaikka olen elänyt onnellisen elämän, en silti voi sietää nuorempaa itseäni. Kaikki mitä olen tehnyt, olisin nykytietämykseni valossa voinut tehdä paremmin. Tästä syystä en tunne kaihoa omaan menneisyyteeni. Mutta muuten kyllä tunnen jonkinlaista yleistä kaihoa vanhoihin aikoihin.

[Xantippa]

Vaikka olen elänyt onnellisen elämän, en silti voi sietää nuorempaa itseäni. Kaikki mitä olen tehnyt, olisin nykytietämykseni valossa voinut tehdä paremmin. Tästä syystä en tunne kaihoa omaan menneisyyteeni. Mutta muuten kyllä tunnen jonkinlaista yleistä kaihoa vanhoihin aikoihin.

Jos itselleen rehellinen on, niin tuohon voinee samaistua meistä monikin, ainakin osan asioiden kanssa. Lisäksi pointtihan on, että eihän sitä vanhemman nykytietämystä voinut olla olla nuoremmalla. Sen vuoksi annan jonkun verran armon käydä oikeudesta oman nuoremman minäni toilailujen suhteen ja samalla annan nykyminälle armon katua pahimpia niistä.

T: Xante

[Kopek]

Vaikka olen elänyt onnellisen elämän, en silti voi sietää nuorempaa itseäni. Kaikki mitä olen tehnyt, olisin nykytietämykseni valossa voinut tehdä paremmin. Tästä syystä en tunne kaihoa omaan menneisyyteeni. Mutta muuten kyllä tunnen jonkinlaista yleistä kaihoa vanhoihin aikoihin.

Taitaa olla aika yleistä. Asiat olisi voinut tehdä toisin ja myös paremmin. Aikahorisontti vain on nuorempana erilainen kuin vanhempana. 15-vuotiaana ei mieti siltä, tuntuuko teko järkevältä, kun sitä arvioi 50-vuotiaana. 15-vuotias arvioi tekoa sillä perusteella, miltä se tuntuu ja miltä se näyttää kavereiden silmissä nyt - tai viimeistään viikonloppuna.

Päiväkirjat, varsinkin ääni- ja videopäiväkirjat - ovat hyviä palauttamaan maan pinnalle. Vanhat hyvät ajat eivät ehkä olleetkaan niin hyviä aikoja, kuin miltä ne kullatun muistin läpi katsottuna näyttävät. Oli huolia ja murheita ja ongelmia niin kuin kaikkina aikoina.

Seuraavassa on mietteitä automatkalta vuoden 1984 alkupuolelta.

Huomautus! En oikeasti kuulosta tuolta. Ääntä on muokattu moneen eri kertaan monella eri tavalla. Puhetta on mm. nopeutettu ja äänensävyä mataloitettu. Nauhoitusta on lisäksi pätkitty. Rahapulan syy - eli surkein tekemäni autokauppa - on leikattu pois. 

https://vocaroo.com/1jNfVXRAK5n0

(todettakoon vielä se, että puhun aika epätyypillisesti tuossa)

Tuo ei ole vielä mitään. Tuosta ne kurjuudet sinä keväänä vasta alkoivatkin. Kukin vuorollaan ravattiin vastaanotoilla ja poliklinikoilla kukin omista syistämme, ja yhdet läheisen hautajaisetkin siinä välissä vietettiin. Minulle tuli Helsingin silmäpolikliniikka tutuksi tuona keväänä. Ja Auroran lastensairaalan muumikuvatkin tuli nähdyksi. Uh, mitä aikaa. No, onneksi kaikesta tuosta selvittiin. Ja kaiken tuon taustalla tapahtui taloudellisella kentällä asioita, joita en viitsi edes muistella. Oltiin menossa bussilla täyttä vauhtia kohti tiiliseinää. Matkustajana näin, mitä hullua ja järjetöntä oli tapahtumassa, mutta voin valittaa asioista vain päiväkirjalleni.

No, kaikkien vanhat muistot eivät ole samanlaisia. Kai niitä hyviäkin muistoja on. Minulla tahtoo vain kummitella kaikissa lapsuuden ja nuoruuden muistoissani aave, joka myrkytti olemassaolollaan kaiken. Tämä on aika ankeasti sanottu. Minulla ei vain ole kovin paljon miellyttäviä muistikuvia tuosta "aaveesta". Neutraaleja ja negatiivisia etupäässä vain on.

Tässähän vajoaa jo synkkyyteen, kun miettii, miten paljon huonoja ratkaisuja on tullut tehdyksi. Asioista päättäminen auttaisi, jos tietäisi tulevaisuuden. Eli nyt kannattaa säästää, koska kymmenen vuoden päästä... jotain. Tai nyt kanattaa panna raha menemään, koska kymmenen vuoden päästä... joku muu panee sen menemään.

[Kopek]

Jotenkin tuntuu, että onnellisimmat ajat olivat silloin, kun olin alle 15-vuotias. Silloinkin tapahtui kaikenlaista keljuakin, mutta perusfiilis oli positiivinen.

Tässä puhun mielikuvituspuhelua 13-vuotiaana. Puheessani on jonkin verran savon murteen vivahdetta, mistä olen jo aikaisemmin kertonut, mutta ei se nyt mitään umpisavoa sentään ole. Yksi piirre on se, että en lausu d-kirjainta vaan korvaan sen jollakin muulla (tiedä => tiijä, käydä => käyvä). Kyllä minä nykyään d:n sanon, mutta siinä ympäristössä jossa kasvoin, se olisi kuulostanut hienostelulta. Totta kai se koulussa lausuttiin, jos piti lukea ääneen jotain. Ehkä opettajallekin piti vastata mieluiten kirjakielellä.

https://vocaroo.com/1orc63JaQ57C

Puheesta ehkä käy ilmi, että olen ollut höpöttelijätyyppi ja ehkä ikäisekseni vähän lapsellinen. Tällainen suuna päänä oleminen saattoi ärsyttää joitakin, ja se saattoi olla taustasyy sille, että jouduin joskus koulussa ongelmiin. Pitäisi tajuta olla joskus hiljaa.

Ovathan tuon ajan muistot vähän kaihoisia kaiken myöhemmin tapahtuneen valossa.