Lihavuus - oma valintako?

[Xantippa]

Vapaan tahdon pohdiskelu on tietysti kivaa, mutta tietyssä määrin aika...nih noh näissä yhteyksissä. Avuliasta mihinkään suuntaan se harvoin on, mutta voihan se olla määrätty olemaankin.

Itse ajattelen, että enemmän kuin jankuttaa ihmisille sitä, että syödään vain tarpeellinen määrä olisi korostaa, että ei syödä, kun ei tee mieli. Eli uskon vilpittömästi, että suurin syy lihomiseen on se, että syödään, vaikka ei oikeastaan tee edes mieli. Syödään, kun on paha mieli. Syödään, kun on tylsää. Otetaan kakkupala työkahveilla, kun muutkin ottaa, eikä kehdata kieltäytyä. Syödään kiltisti lautanen tyhjäksi tai lapsilta jääneet tähteet. Ei keksitä tai jakseta miettiä, mitä juureksia tai vihanneksia ostaisi niin ostetaan ainekset siihen tavalliseen makaronimättöön.

Tuotaisiin keskusteluun syömisestä kieltäytymisen sijaan syömisestä vapautuminen.

T: Xante

[Kopek]

Luin juuri tätä ennen Hipin kirjoituksen ja heti sen jälkeen edellä olevan "syödään vain tarpeellinen" -jutun. Ajattelin, etti Hippihän kirjoittaa hyvin, mitä hän tietysti tekee muulloinkin. Tekstin lopusta huomasin, että kirjoittaja olikin Xantippa.

Pisteet jutulle, joka tapauksessa. Siinä on hyviä näkemyksiä, jotka vähän kolahtavat omalle kohdallekin - varmaan aika monella. Eli napostellaan kaikenlaista pientä ajankuluksi, kun ei muutakaan keksitä. Tätä ehkä edistää se, jos ei jakseta tehdä varsinaista ruokaa. Silloin päivä menee välipalojen merkeissä. Pahinta taitaa olla se, että välipalojen jälkeen innostutaan tekemään se varsinainen ruoka, koska "täytyyhän sitä nyt oikeatakin ruokaa syödä". Tällöin jää huomaamatta, että se oikea ruoka on ravitsemuksellisessa mielessä syöty jo niiden välipalojen ja napostelujen muodossa.

Yritän ottaa opikseni tuosta Xantipan herätyksestä.

[Karikko]

Ihmisillä on kaikenlaisia haluja ja ne "halut riitelevät keskenään" se halu mikä pääsee voitolle toteutuu.

Valitsija on vain "pelle" siinä keskellä.

[Melodious Oaf]

Mun mielestä Dawkins ehkä sivuuttaa esittämänsä kysymykset vähän turhan kevyesti ja hyppää johtopäätöksiin:

Basil Fawlty, British television's hotelier from hell created by the immortal John Cleese, was at the end of his tether when his car broke down and wouldn't start. He gave it fair warning, counted to three, gave it one more chance, and then acted. "Right! I warned you. You've had this coming to you!" He got out of the car, seized a tree branch and set about thrashing the car within an inch of its life. Of course we laugh at his irrationality. Instead of beating the car, we would investigate the problem. Is the carburettor flooded? Are the sparking plugs or distributor points damp? Has it simply run out of gas? Why do we not react in the same way to a defective man: a murderer, say, or a rapist? Why don't we laugh at a judge who punishes a criminal, just as heartily as we laugh at Basil Fawlty? Or at King Xerxes who, in 480 BC, sentenced the rough sea to 300 lashes for wrecking his bridge of ships? Isn't the murderer or the rapist just a machine with a defective component? Or a defective upbringing? Defective education? Defective genes?

En tiedä Dawkinsin ajatuksista tai siitä, mistä hän näkemyksiään ammentaa, kovinkaan paljoa. Ajattelen kuitenkin että hän on kärkevänä ja poleemisenakin kirjoittajana tarkoituksella kirjoittanut polemisoivan tekstin otsikolla "My Dangerous Idea".

Kuvittelisin että taustalla voisi olla brittiläiseen filosofiaan peilaten Dawkinsin elinaikana tapahtunut P. F. Strawsonin ja hänen poikansa Galen Strawsonin filosofis-teoreettinen vuosikymmenten halki käymä debatti vapaasta tahdosta ja moraalisesta vastuusta.

Jos summaan todella summittaisesti, niin P. F. Strawson julkaisi vuonna 1962 kuuluisaksi nousseen esseen nimeltä "Freedom and Resentment". Hän argumentoi sen puolesta, että vaikka determinismi olisi totta, se ei tarkoita, ettei olisi järkeä pitää toisiamme moraalisesti vastuussa jossain määrin. Nämä vastuussa pitämisen praksikset on sillä tavalla istutettu kulttuuriin ja ihmisten keskinäiseen kanssakäymiseen että moraalisen vastuun perusta on hänen mukaansa ihmissuhteissa ja erilaisissa reaktiivisissa asenteissa toisia kohtaan.
    P. F. Strawsonin ajatus oli keskeisesti sen suuntainen, että olisi hyvä ymmärtää näitä meidän inhimillisiä reaktioita sekä niiden perustaa ja pitää niitä mukana kun kehitetään sosiaalisia ja moraalisia koodistoja ja toimintamalleja edelleen — eikä siis pyrkiä siihen että ne vain sivuutettaisiin tai tehtäisiin jotain "muuta" tai toimittaisiin jostain muusta käsin kuin siitä, mitä ja missä me oikeasti ollaan.

Galen Strawsonin näkemys on keskeisiltä osin erilainen. Vuonna 1994 julkaistussa esseessään "The Impossibility of Moral Respobsibility", hän esittää argumentin sen puolesta, että viimekätisen moraalisen vastuun (ultimate moral responsibility) käsite on mahdoton eikä se voisi toteutua, oli todellisuus determinismin ja vapaan tahdon suhteen minkälainen tahansa. Tämän kannan nimi on impossibilismi.

Pähkinänkuoressa Galen Strawson esittää että todellinen moraalinen vastuu on mahdottomuus, koska ihmisen oman itsen laatu ja luonne yms. on lähtöisin jostakin muualta kuin omasta itsestä — ja näin olisi vaikka determinismin suhteen asia olisi miten tahansa.

Hän esittää myös että meidän ehkä olisi syytä pureutua tarkemmin siihen, miten ja miksi esitämme moraalista vastuuta koskevia arvioita ja mahdollisesti kehittää luonteeltaan lempeämpiä ja anteeksiantavampia eettisiä järjestelmiä,

Kulttuurillisesti ja myös ajallisesti on nähtävissä tietty yhteys Monty Pythonin absurdin huumorin ja Galen Strawsonin sellaisen kannan välillä, jossa moraalinen vastuu nähdään tavallaan absurdina tai mahdottomana käsitteenä.

Galen Strawson ei kuitenkaan esittänyt mitään uutta eettistä järjestelmää aiempien tilalle eikä oikein mitään konkreettisia ehdotuksia edes, vaan keskeinen pointti oli enemmänkin polemisoida ja kyseenalaistaa tiettyjä aika syvälle iskostuneita käsityksiä siitä, miten ja miksi me pidämme ihmisiä moraalisesti vastuussa.

Dawkinsin kanta jossa hän näkee ihmiset aika suoraan biologis-sosiaalisina koneina ja esittää että me naurettais raiskauksille ja murhille, tai no, tuomareille ja niiden tällaisista langettamille tuomioille täysin järjettöminä ja absurdeina juttuina sen sijaan että niihin suhtauduttais täysin vakavasti menee mun nähdäkseni kuitenkin aika radikaalisti sivuun siitä, mistä tossa nyt jo vuosikymmeniä vanhassa filosofisessa debatissa on ollut kyse.
     Tossahan noi vaihtoehdot suhtautumisessa tavallaan polarisoituu niin että joko me nähdään toi täysin yhdellä tai täysin toisella tavalla.

Galen Strawson ei missään nimessä esittänyt että luovuttais kaikesta accountabilitysta vaan haastoi miettimään sitä, miten ja minkä takia me tehdään arvioita moraalisesta vastuusta tai syyllisyydestä.
     Ehkä siihen vois tuoda tiettyä löyhyyttä ja avoimuutta joo, mutta ei tossa liikuta ollenkaan samalla levelillä kuin Dawkins. Enemmän silleen että me asetetaan niitä arvioita joo ja tehdään niitä, ja sillä ei ole niin suoraa yhteyttä siihen että me oltais nyt hiton tieteellisiä ja fiksuja ja oikeassa, saati että tässäkin asiassa ois kyse jostain polarisaatiosta niin kuin uskonnossa ja politiikassa, missä on tasan kaksi joukkuetta ja on tärkeä valita niistä puolensa ja pysyä siinä, koska muuten on kakkapylly, voi joutua naurunalaiseksi tai jäädä ilman kavereita.

Siitä voi johtaa ajatuksen että vois olla jotain siirtymää joissain asioissa kuntouttavaan, ymmärtäväisempään ja tukevampaan suuntaan rankaisevan sijaan, mutta se jättää ihmisille kuitenkin avoimeksi ja punnittavaksi sen, missä asioissa ja millä tavalla. Mikä on mun mielestä tärkeä pointti.

Toi Dawkinsin iso hyppy vaan nauramiseen ja se ajatus, että nyt hän ajattelee kaikesta todella rationaalisesti, yliarvioi ihmisen kykyjä siinä, kuinka ison siivun sellaista pystyy tekemään kerralla ja kuinka hyödyllistä se on, kuinka laadukasta tällainen on lopptulosten kannalta, ja se myös missaa jotain olennaista missä P. F. Strawson on saattanut olla omalla tavallaan oikeilla jäljillä vaikkei olisi täysin oikeassa ollutkaan.

Mieluummin kannattais tehdä pieniä asioita ja pieniä muutoksia ja niistä vähitellen rakentaa.

Mun mielestä Galen Strawsonin pointti oli että niin kannattaa tehdä joka tapauksessa eikä sillä ole mitään tekemistä tällaisen melko lapsellisen tiedekeulimisen kanssa eikä sen kanssa, mitkä meillä on jotkut abstraktin tason filosofiset kannat determinismistä ja sen sellaisesta.

Molemmat nää seuraavat on ihan hyviä esseitä, eikä niitä kumpaakaan voi vaan sivuttaa jos aikoo tollasta pohtia muuta kuin ylilyönnin ja naureskelun tasolla:

Strawson, P.F. (1962). "Freedom and Resentment." In Proceedings of the British Academy, Volume 48, pages 1-25.

Strawson, Galen (1994). "The Impossibility of Moral Responsibility." Philosophical Studies: An International Journal for Philosophy in the Analytic Tradition, Vol. 75, No. 1/2, The Problem of Free Will (Jul., 1994), pp. 5-24.

Alla on Galen Strawsonin "The Basic Argumentiksi" nimeämä päättelyketju, joka on vähän ehkä tylsä tai kimurantisti muotoiltu:

(1) Interested in free action, we are particularly interested in actions that are performed for a reason (as opposed to 'reflex' actions or mindlessly habitual actions).

(2) When one acts for a reason, what one does is a function of how one is, mentally speaking. (It is also a function of one's height, one's strength, one's place and time, and so on. But the mental factors are crucial when moral responsibility is in question.)

(3) So if one is to be truly responsible for how one acts, one must be truly responsible for how one is, mentally speaking - at least in certain respects.

(4) But to be truly responsible for how one is, mentally speaking, in certain respects, one must have brought it about that one is the way one is, mentally speaking, in certain respects. And it is not merely that one must have caused oneself to be the way one is, mentally speaking. One must have consciously and explicitly chosen to be the way one is, mentally speaking, in certain respects, and one must have succeeded in bringing it about that one is that way.

(5) But one cannot really be said to choose, in a conscious, reasoned, fashion, to be the way one is mentally speaking, in any respect at all, unless one already exists, mentally speaking, already equipped with some principles of choice, 'P1' - preferences, values, pro-attitudes, ideals - in the light of which one chooses how to be.

(6) But then to be truly responsible, on account of having chosen to be the way one is, mentally speaking, in certain respects, one must be truly responsible for one's having the principles of choice P1 in the light of which one chose how to be.

(7) But for this to be so one must have chosen P1, in a reasoned, conscious, intentional fashion.

( 8 ) But for this, i.e. (7), to be so one must already have had some principles of choice P2, in the light of which one chose P1.

(9) And so on. Here we are setting out on a regress that we cannot stop. True self-determination is impossible because it requires the actual completion of an infinite series of choices of principles of choice.

(10) So true moral responsibility is impossible, because it requires true self-determination, as noted in (3).

Jos ajatellaan että hyväksyttäis tää Galen Strawsonin esittämä, mun mielestä mielenkiintoinen kysymys on se, minkälaiset vastuun tai "tilivelvollisuuden" tai muun tällaisen käsitykset vois edelleen olla merkityksellisiä tai hyödyllisiä:

Pragmaattinen vastuu

Vaikka yksilöt ei missään ultimaattisessa metafyysisessä mielessä olis vastuullisia teoistaan, yhteiskunnat saattaa silti tarvita sääntöjen ja seurausten järjestelmiä toimiakseen kunnolla tai paremmin.

Metafyysikan sijaan tällaisen perusta on pragmaattinen tarve tarjota kannustimia tai yllykkeitä sellaiseen käytökseen jota pidetään toivottavana ja pidäkkeitä sellaiselle jota pidetään haitallisena tai ei-toivottavana.

Eteenpäin katsova vastuullisuus

Sen sijaan että keskittyttäis siihen, mitä menneisyydessä on tapahtunut ja kenen syytä se on, mistä kaikesta se johtuu ja niin edelleen, vastuuta voi mun mielestä ajatella joskus hedelmällisesti tulevaisuuden näkökulmasta ja tästä hetkestä eteenpäin toteutuvien seurausten tai vaikutusten kannalta.

Tulevilla vaikutuksilla ja niistä motivoitumisella hyvinvoinnin, kasvun tai muun tällaisen näkökulmasta on aika paljonkin välilä monessa asiassa, ja tämä on aika erilainen vastuun käsite eikä oikeastaan ole "moraalista vastuuta" sinänsä.

Jos ihminen ottaa tällaista vastuuta tai motivoituu tai muuta, en mä tiedä, onko siinä siis kyse enää moraalisesta vastuusta sinänsä.

Attributiivinen vastuu

Yksilölle voi sälyttää jotain agenssia ja vastuuta mun mielestä senkin perusteella, että niiden toiminta ja käytös voidaan "attribuoida" niille koska se nousee jostakin niiden sen hetken luonteessa ja intentioissa. Silloin ei puhuta vapaasta tahdosta eikä metafyysisestä moraalisesta vastuusta vaan siitä, että käytös ja teot ilmentää yksilöiden persoonallisuutta ja joitakin heidän motiivejaan tai heitä motivoivia tekijöitä.

Voidaan sanoa, että maalarin taulu ilmentää taiteellista luovuutta jossakin suhteessa tai että shakkipelaajan siirrot ja strateginen ajattelu ilmentää jotain luovuuden ja jonkin muun yhdistelmää pelaajan taidoissa ja persoonassa esimerkiksi.

Relationaalinen vastuu

Ihmisten välisissä suhteissa usein on erilaisia vastuita jotka perustuu keskinäisiin odotuksiin ja tietynlaisiin rooleihin enemmän kuin mihinkään vapaaseen tahtoon tai metafysiikkaan.

Vanhemmilta odotetaan jonkinlaista huolehtimista niiden jälkeläisiä kohtaan samalla tavalla kuin ammatilliseen rooliin saattaa kuulua tietty ammattietiikka ja sen noudattaminen tai ammatillinen vastuu.

Tietysti ihmiset tekee tosta huolimatta virheitä ja on vaillinaisia, mut tossa se vastuu tulee enemmän odotusten ja roolien kautta jotka on keskeisiä vuorovaikutuksessa.

Sitähän voi tarkastella myös joustavasti että ihmisillä on erilaisia rooleja ja niitä rooleja voi olla erilaisia myös suhteessa omaan itseen vaikkapa

[kertsi]

Itse ajattelen, että enemmän kuin jankuttaa ihmisille sitä, että syödään vain tarpeellinen määrä olisi korostaa, että ei syödä, kun ei tee mieli. Eli uskon vilpittömästi, että suurin syy lihomiseen on se, että syödään, vaikka ei oikeastaan tee edes mieli. Syödään, kun on paha mieli. Syödään, kun on tylsää. Otetaan kakkupala työkahveilla, kun muutkin ottaa, eikä kehdata kieltäytyä. Syödään kiltisti lautanen tyhjäksi tai lapsilta jääneet tähteet. Ei keksitä tai jakseta miettiä, mitä juureksia tai vihanneksia ostaisi niin ostetaan ainekset siihen tavalliseen makaronimättöön.

Joillakin ihmisillä noinkin voi olla.

Oma teoriani on, että jos on liian taitava kokki, joka osaa tehdä liki kaikesta maistuvaa, ei se välttämättä ole niin hyvä juttu. 8+ olisi ihan hyvä kokkaussuoritus arkeen, niin sellainen ruoka ei houkuttele santsaamaan niin usein. Sain tälle vanhalle uskomukselleni jopa vahvistusta, ravitsemusterapeutti Hanna Partasen mielipiteen jossain artikkelissa.

Itse usein yritän tietoisesti tehdä terveellisempää ruokaa, mikä usein tarkoittaa semmoista 8+ -ruokaa. Ainakin jos suolatonta tai vähäsuolaista, ilman sokeria, ilman höttöhiilareita, ilman punaista lihaa, ilman eläinperäistä rasvaa, ilman tyydyttynyttä rasvaa, etenkin ilman voita ja kermaa. Kasvisvoittoista (keitettyjä ja raakoja), kasvisproteiineista, kalasta, oliiviöljyä kohtuudella, pähkinöitä, täysjyvää, täysjyväriisiä/makaronia jos niitäkään, juureksia perunan sijaan, marjoja jne..

Väsyneenä (eli liki aina, unettomuuden takia) tulee syötyä enemmän hiilareita. Ja jos nipistää lounaalla hiilarit vähiin, kostautuu se helposti myöhempänä makean mielitekoina.

Vakavasti masentuneena jotkut laihtuvat, toiset lihovat. Anhedonia liittyy masennukseen, kyvyttömyys nauttia oikein mistään. Se voi aiheuttaa sitä, että revitään mielihyvää edes jostain, vaikka sitten ruoasta.

Mutta nämä pohdinnat eivät liity aiheeseen, niin kuin monet muutkaan kommentit. Tämän keskustelun aihehan ei ole Miten laihdun, Laihdutusvinkkejä, tms.. Tämä ei liity lainaamaani kommenttiin tai sen kirjoittajaan: Kannustaisin niitä, joiden mielestä on oma valinta olla lihava, vetämään itsensä vessanpöntöstä. Tekisivät silloin palveluksen ihmiskunnalle. Vaikka onkin poikkeusesimerkkejä, esim. tarkoituksellista itsensä lihottamista roolityötä varten (jotkut näytelijät), pääsääntöisesti ihmiset eivät valitse olla lihavia.

[Socrates]

En ymmärrä painonhallinnasta mitään, mutta syyllistän paino-ongelmista vanhaa tuttua eli työntekoa. Kuormittavan työn jälkeen ihminen ei jaksa harrastaa liikuntaa eikä toisaalta kokkailla terveellisiä ruokia. Lisäksi töissä tullutta pahaa oloa lääkitään herkuttelulla.

Toki muitakin syitä on.

Lieneekö lihavuus kaikille mikään ongelma. Saunassa näkyy usein tosi lihava pariskunta. Molemmat aina iloisia ja seurallisia.

Nojoo, lihavilla on enemmän joitain sairauksia. Toisaalta hoikilla kuten minulla ja Normalla koko ajan jotain kremppaa.

[Hippi]

Tämänkin ketjun alkupuolella, olisikohan ollut viesti nro 9, on linkki hyvään ohjelmaan, jossa on puitu lihavuutta  tai painonhallintaa. Valitettavasti siinä ei ole suomenkielistä tekstitystä.

Mitä olen seurannut noita kertsin kokkauksia toisessa ketjussa, niin enpä ole huomannut, että hän jakaisi valmistamansa isomman annoksen sopiviksi kerta-annoksiksi. Meille Michelin -tason kokeille se on välttämätöntä, muuten menee padallinen "ihan vain vähän vielä" maistellessa

Itse olin nuoruudessa hiuskarvan varassa, ettei mennyt pahasti anoreksian puolelle, mutta sain pilattua aineenvaihduntani niin, että olen koko elämäni vahtinut ja varonut syömistä, sillä minun kokoiselle ihmiselle normaalin määrän syöminen aiheuttaisi auttamattomasti lihomisen. Myös vatsassa tuntuvaa nälän tunnetta ei ole juuri koskaan ja ainoa nälkä on se suunälkä, joka kyllä tulee vasta syömisen jälkeen.

Muistaakseni olen täällä jossain ketjussa tuostakin jo avautunut, mikä aiheutti tuon vimmatun (lähes) syömättömyyden, joka sitten on johtanut myöhemmin jojoiluun. Ei tarvittu kuin ilkeät sanat väärään aikaan.

Minun kaapeistani on turha etsiä sipsejä, kaljaa, tmv. enkä pikaruokaravintolassa ole vieläkään koskaan käynyt syömässä enkä sieltä mitään ole ikinä tilannut. Karkki on oikeastaan ainoa paheeni ja jäätelö joskus kausittain. Mutta silti jatkuvasti joudun syömisiäni vahtimaan, sillä osaksi kai tuo on geeneissäkin. Äitini oli oikeasti lihava ja isäni vain tukeva, mutta siitä tuli sitten tällainen tapaus, jolla lihominen on herkässä. Ei tarvi kuin pullatiskin ohi kävellä ja nuuhkaista, niin parikymmentä grammaa läsähtää ruhoon lisää johonkin kohtaa kehoa.

[Hayabusa]

En ymmärrä painonhallinnasta mitään, mutta syyllistän paino-ongelmista vanhaa tuttua eli työntekoa. Kuormittavan työn jälkeen ihminen ei jaksa harrastaa liikuntaa eikä toisaalta kokkailla terveellisiä ruokia.

Kuormittavuutta pahempi on epäsäännöllisyys. Jos ruoka-ajat ovat mitä sattuu, niin keho varautuu siihen tankkaamalla vararavintoa, vaikka näin modernina aikana ruokaa on lähes aina saatavilla.

Lisäksi töissä tullutta pahaa oloa lääkitään herkuttelulla.

Vaikuttaa toki. Mutta oikeasti ei pitäisi olla sellaisessa työpaikassa, jossa tulee paha olo. Aina ei voi valita, mutta kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta olisi syytä vaihtaa pois pahaa oloa aiheuttavasta paikasta.

[kertsi]

Mitä olen seurannut noita kertsin kokkauksia toisessa ketjussa, niin enpä ole huomannut, että hän jakaisi valmistamansa isomman annoksen sopiviksi kerta-annoksiksi. Meille Michelin -tason kokeille se on välttämätöntä, muuten menee padallinen "ihan vain vähän vielä" maistellessa

Yleensä en pakasta valmistamaani ruokaa kuin harvoin, koska on kivaa, jos jääkaapissa on valmista ruokaa, jota tarvitsee vain lämmittää, ja seuraavana päivänä ehkä vain täydentää jollain, esim. raastesalaatilla. Jaksaminen ja kaikenlainen ryhtyminen mieluisaankiin puuhaan on kortilla, sattuneesta syystä. Usein teen esim. ison kattilallisen ruokaa, siirrän lasiastiaan jääkaappiin, ja sitten syön useampana päivänä. Jo seuraavana päivänä ruoan houkuttelevuus kärsii, ja neljäntenä, viidentenä päivänä ei houkuttele paljon olenkaan enää, vaikka ei olisikaan pilaantunutta. Eli periaatteessa vaikutus tasaantuu. Toisaalta sitten kuudentena päivänä se uusi, vastavalmistettu ruoka maistuukin sitten liian hyvältä, joten nettovaikutus saattaa mennä sinne heikompaan suuntaan.

Ja vaikka jakaisikin useammaksi annokseksi ja heti laittaisi pakkaseen, niin mikään luonnonlakihan se ei ole, etteikö sitä toista annosta sitten voisi tarvittaessa kaivaa sieltä pakkasesta, vaikka heti ensimmäisen perään. Litran jäätelöpakettikin pakkasessa kokee häviämistempun alta aikayksikön. Tai sitten puputtaa voileipää, mikä saattaa olla huonompi vaihtoehto kuin se terveellisehkö "oikea" ruoka.

[kertsi]

Minun kaapeistani on turha etsiä sipsejä, kaljaa, tmv. enkä pikaruokaravintolassa ole vieläkään koskaan käynyt syömässä enkä sieltä mitään ole ikinä tilannut. Karkki on oikeastaan ainoa paheeni ja jäätelö joskus kausittain.

Sipseihin ja kaljaan sorrun hyvin harvoin, ja viimeksi taisin olla pikaruokaravintolassa varmaan 10 vuotta sitten. Siksi sellaisesta syyllistäminen tuntuu erinomaisen ärsyttävältä. Mutta tosiaankin, terveellinenkin ruoka lihottaa, jos sitä liiaksi mättää.

Mutta olen lepsuillut ja sikaillut muuten viime aikoina. Taisi jäädä joulun jälkeen joku ihme herkuttelun himo ja taipumus. Olen jopa ostanut karkkeja ja suklaata ja monenlaista muuta melkein viikoittain. Ja tämä ei sitten johdu siitä, että valitsisin muka lihomisen.

[Xantippa]

Kuormittavuutta pahempi on epäsäännöllisyys. Jos ruoka-ajat ovat mitä sattuu, niin keho varautuu siihen tankkaamalla vararavintoa, vaikka näin modernina aikana ruokaa on lähes aina saatavilla.

Tämäkin on persoonallista. Jos on koko ikänsä syönyt miten sattuu, kroppa tottuu kyllä siihenkin.

Kaikki tämä on niin yksilöllistä. Itse en voi syödä määräänsä enempää, vaikka ruoka olisi kuinka herkullista, sillä saan yksinkertaisesti kamalia mahanväänteitä, jos pakkaan itseni liian täyteen liian usein. Määräkin vaihtelee, joskus uppoaa enemmän kuin toisinaan, tulee vain se tunne, että kirjaimellisesti ei palaakaan enää. Kokemus on osoittanut, että sitä tunnetta kannattaa kuunnella. Pikaruokaa maha ei kestä oikeastaan ollenkaan, siis hampurilaisia tms.

Eli omaa ansiota ei ole se, että maha on sen verran pska, että pitää varoa sen puolesta, mitä sinne laittaa ja koska.

T: Xante

[Toope]

Ihmisten kehoissa on eroja, mutta 30-kilon ylipainon saat ihan omilla valinnoillasi.
Minullakin on tuttu (25-30 kg ylipainoa), joka välttelee punaista lihaa, mutta syö sokerileivonnaisia ja leipää (kebap) paljon... 

[Toope]

Lihavuus yleensä on valinta, johtuu valikoiduista elämäntavoista.