Keskittyminen, tiktok-aivot ja hyvinvointi

[TSS]

Tästä on paljon puhuttu varmaan täälläkin, kuinka nykyajan elämäntyyli, alati kiihtyvät vaatimukset ja digilaitteet nakertavat keskittymiskykyämme. Testaa itsesi -ketjussa oli tähän liittyvää keskustelua, ja kopsaan sieltä tähän pohjustukseksi yhden testin antamista vastauksista johdatukseksi aiheeseen:

"On hyvin todennäköistä, että sinulla on keskittymisvaikeus ADT

Vastausten perusteella vaikuttaisi siltä, että keskittymiskykyäsi nakertaa ADT eli attention deficit trait. Vaikka istuisit täydessä hiljaisuudessa kiinnostavan aiheen äärellä, päädyt toistuvasti keskeyttämään työrauhaasi ja harhauttamaan itseäsi muiden askareiden äärelle. Mieltäsi voisikin kuvata sinne tänne poukkoilevana villinä hevosena.

Ei silti hätää, aivosi eivät ole lopullisesti pilalla! Koska ADT on oman toiminnan (ja osin myös ympäristön) aikaansaama tila, keskittymisvaikeudet on mahdollista nujertaa  tietoisilla arjen harjoituksilla. Raivaa arkeesi vähintään yksi pitkäjänteisempi asia, jonka pariin voit uppoutua täydellä fokuksella ilman älylaitetta. Se voi olla mitä tahansa itsellesi mielekästä puuhaa: ruoanlaittoa, maalaamista tai kävelylenkki luonnossa. Tärkeintä on, että annat aivoille tilaa rauhoittua."


Varmasti moni voi samaistua tuohon kuvaukseen mielen poukkoilusta villinä hevosena, tai ainakin näkee tätä ilmiötä ympärillään. Ehkä erityisesti nuoremmat ihmiset altistuvat tälle eniten, ja hektisyys ja ärsykkeisyys vaikuttavat erityisesti lasten vasta muovautumassa oleviin aivohin.

Olen hieman huolissani seurannut  esim. omien lasteni harrastamaa short-videoiden katselua. Ne tarjoilevat aivoille helppoa sisältöä ilman vaatimusta sitoutua mihinkään pidempään, ja tuntuvat olevan koukuttavia (ja lisäksi omaan silmääni älyvapaita). Miten lyhytjännitteisellä tiktok-aivoilla pystyy kohta enää keskittymään mihinkään vaativampaan, ja kuitenkin tällä sukupolvella olisi vielä pitkä opiskelutaival edessä? https://yle.fi/aihe/a/20-10004588

Myös videopelit ovat lapsille ja varmaankin kaikenikäisille äärimmäisen koukuttavia, ja tarjoilevat aivoille juurikin sitä miellyttävää nopeatempoista stimulaatiota, ja tuntuu, että niiden kanssa on vaikeaa enää kilpailla minkään muun. Varmaan lähes kaikissa (välittävissä) lapsiperheissä painitaan ruutuaikaongelman parissa.

Ylipäätään erilaiset ärsykkeet elämässä tuntuvat olevan lisääntyneet, kun live-elämän lisäksi pitää kantaa taskussa toista vaateliasta elämää, eli somea ja nettiä. Se vaatii osansa kaiken aikaa, samalla kun live-elämäänkin on tarttunut nopea tempo, tai ainakin tunne siitä.

Omakin keskittyminen on rapistunut huomattavasti, ja monesti minullakin on meneillään monta tekemistä samaan aikaan. Osittain se tulee siitä, että työ- ja lapsiperhearki pakottaa/on totuttanut siihen, mutta vaikka olisin yksin, en osaa hellittää kunnolla tuosta tunteesta, että täytyy tehdä montaa asiaa samaan aikaan.

Huomaatko sinä keskittymiskykysi nakertuneen? Erityisesti lasten kannalta huolettaa, mihin aivojamme oikein totutamme. Ja pääkysymys on, voiko kehityssuuntaa mitenkään muuttaa?  Tuossa testivastauksessa kehotetaan raivaamaan elämään tilaa jollekin pitkäkestoiselle asialle. Miten tämä onnistuu esimerkiksi lasten kanssa, jotka eivät samalla tavalla tietoisesti osaa auttaa aivojaan. Taitaa olla vain vanhempien vastuulla keksiä jotain riittävän motivoivaa pelien ja videoiden tilalle, mutta tämä taitaa olla vanhemmuudessa haasteena monelle, kun pelit/videot vievät voiton lähes kaikesta. Ja läheskään kaikilla vanhemmilla ei ole riittävästi resursseja/kykyä/ymmärrystä/jaksamista auttaa lapsiaan tässä asiassa. Onneksi omilla lapsillani on sentään aikaavievä urheiluharrastus, joka on heille mieluinen ja tärkeä.

Vai onko tämä nyt turhaa huolta?

[Socrates]

Ongelma - tai sanotaanko kehityskulku - on ollut nopea. Ainakin itselläni se tuli vasta älypuhelimen myötä. Koneelle meno vaati aina pienen siirtymän eikä sitä voinut kunnolla näprätä vaikka ruoanlaiton lomassa saati bussissa.

Olen ollut muutenkin huono keskittymään ja en ymmärrä miten joku pystyy nykyään opiskelemaan mitään keskittymistä vaativaa alaa. Pitäisi kysyä tyttäreltä laittaako hän puhelimen kiinni pitkiksi ajoiksi kun lukee. Omaani joudun parin syyn takia pitämään päällä ja joskus kun laitan pois, huomaan kyllä miten hyvää se tekee.

Testiä en tehnyt , kun siinä oli tilanteita joihin en joudu, mutta varmasti punaisella mennään: kirjojen lukeminen tapahtuu muutaman sivun pätkissä, pidemmät ohjelmat jää katsomatta tai selailen puhelinta niiden aikana  ja känny tulee kaivettua esiin kassajonossa. Ennen pelasin koneella shakkia hitaita pelejä, kunnes ne alkoivat lyhete kuin pyy maailmanlopun edellä. Nyt odotan kärsinättömänä vastustajan siirtoa, vaikka pelaan bullet-shakkia eli molemmilla on aikaa koko peliin vain minuutti!

No, välillä on vkl mahdollisuus sulkea puhelin ja olen pitänyt aika pitkäänkin suljettuna. Sitä helpompi pitää mitä vähemmän siellä on näkemistä. Sen takia yritän karsia mm fb ryhmissä olemista.

Niin, onko sitten keskittymiskyvyn häviäminen katastrofi, jos sitä ei tarvitse? Onko siitä turha kantaa syyllisyyttä, onko kännykkäaddiktiossa jotain positiivistakin? Onko se sen kummempaa kuin lehtien selailu tai töllön tuijottaminen?

Varmasti se on ongelma, jos esimerkiksi parisuhteessa toinen roikkuu netissä yms ja toinen haluaa huomiota ja tehdä jotain muuta. Joka tapauksessa olen iloinen, ettei älypuhelimia ollut, kun tytär oli pieni. Olisi ollut tosi vaikeaa rajoittaa puhelimen käyttöä niin, ettei se olisi lapselta pois.

[TSS]

Niin, tavallaan kai koulumaailmakin on mennyt siihen suuntaan, että se on sopivampaa tiktok-aivoille: ei ole omia pulpetteja, työskentelytilan saa valita itse, opiskeltavan aineen saa valita itse (omilla lapsillani ainakin viikkotehtävä-malli, joka menee jokseenkin näin), opettajajohtoista opettamista on vähemmän jne- kaikki tämä ruokkii oppilaan valinnanvapautta ja mahdollisuutta vaihteluun ja uusien ärsykkeiden haalimiseen. (Tuossa oli varmasti vähän kärjistystä, mutta tuohon suuntaanhan kouluissa on menty, ainakin lasteni koulussa.)

Kuitenkin tuntuu, että mitä ylemmäs opinnoissa mennään, sitä enemmän pitäisi oikeasti pystyä keskittymään yhä vaikeampien asioiden opetteluun. Itselläni tuo opiskelu on ihme kyllä onnitunut vielä tänäkin päivänä suhteellisen hyvin, se on sellainen asia, mihin pystyn jotenkin aivoillani vielä uppoutumaan. Toki välillä aukeaa kantiksen sivu tms., mutta opiskelu on niitä harvoja asioita, joihin pystyn keskittymään verrattain hyvin. Ehkä se johtuu siitä, että sisäinen motivaatio on kohdallaan. Jos taas yritän lukea jotain romaania tai katsoa joskus itsekseni jotain ohjelmaa, meinaa kännykkä etsiytyä käsiin siinä samalla. Vaikka sehän on aivan älytöntä touhua, katsoa samaan aikaan ohjelmaa ja kännykkää. Silloin kun katsoo ohjelmaa jonkun toisen kanssa, ei kehtaa räplätä kännykkää  - mikä tuntuu tavallaan helpottavalta. Aivan kuin sitten vasta olisi lupa keskittyä.

Ja tosiaan, vanhemmuudessa haasteena ei ole pelkkä jälkikasvun digilaitteiden käyttö, vaan oma myös. Kyllä elämän siirtyminen yhä enenevissä määrin ruutujen ääreen tuntuu valtavalta haasteelta, vaikka monia suuria helpotuksiahan se tietysti myös suo.

Mutta kai maailman meno muokkaa aivoista menoonsa sopivia, liekö se sitten optimaalista niin. Tällä hetkellä maailmassa vaikuttaa kuitenkin vielä suuri joukko aivoja, jotka ovat saaneet kasvaa enemmän rauhassa. Mitenhän käy sitten, kun maailmassa on jäljellä enää pelkkiä tiktok-aivoja?

[Norma Bates]

Ensimmäisen älypuhelimeni kanssa en vielä rampannut jokaikisellä sivustolla mitä tapaan netissä ollessani käydä läpi. Esim. Facebookia käytin yksinomaan tietokoneella ollessani. Mese-viestitkin katsoin koneella. Olisikohan ollut 2016 vai 2017 kun ostin sen ekan älypuhelimen? En enää muista. Jossain vaiheessa asensin Mesen puhelimeen, mutta otin sen sitten pois kun ärsytti että yhtäkkiä olin kaikkien FB-kaverieni ulottuvilla ja olisi pitänyt vastailla yhteydenottoihin välittömästi. Taisin parikin kertaa laittaa ja poistaa tämän.

Sitä mukaa kuin operaattori nosti puhelinliittymäni kuukausitaksaa, aloin olemaan enemmän ja enemmän netissä puhelimella. Pitihän sille rahalle saada vastinetta. Videoita en jaksanut katsoa ensialkuun oikeastaan ollenkaan, mutta jossain vaiheessa Facen "kelat" alkoivat kiinnostaa kun niissä oli kissoja ja muita eläimiä. Katson niitä satunnaisesti. Puhuvia päitä en jaksa vieläkään katsoa. TikTokia katson todella harvoin. Instagrammin asensin vasta viime vuonna. Olin vierastanut sitä kun luulin että siellä on vain missityttöjen kuvagallerioita. Mutta onhan siellä näemmä kaikenlaista, ja sielläkin aloin katsomaan elukkavideoita. Twitter tuli asennettua jo aiemmin seuratakseni koronatilannetta eri uutislähteistä. Ärsytti kun yhtäkkiä alkoikin pärähtämään puhelimen näytölle yksityisten ihmisten ihmeellisiä keskustelunavauksia. Olen pitänyt itseni kovana, enkä ole kommentoinut Twitteriin yhtään mitään, enkä Instaankaan.

Lörpöttely puhelimen kautta lisääntyi reippaasti 2018 kun aloitin KM-harrastukseni ja aloin vouhottamaan siitä nettitutuille. Olin luullut etten pysty bussissa käyttämään puhelinta, kun on kumminkin asentohuimaus ja kirjankaan lukeminen ei ole onnistunut. Mutta pystyn kuitenkin räpeltämään puhelimen kanssa. Virheitä tulee kirjoittaessa enemmän. Joskus kun olen unohtanut rillini kotiin ja joudun tulemaan salilta piilarit päässä, enkä näe lähelle, on vähän tympeää kun ei pysty käyttämään puhelinta.

Kaikki luppoaikahan tietysti menee nykyään puhelinta toljottaessa, kun ei jaksa enää varrota vaan tumput suorina. Tarkkana joutuu kyllä olemaan ettei juutu johonkin päin nettiä juuri kun pitäisi havaita bussipysäkillä että auto on tulossa.

Elokuva tuntuu kestävän koko illan, kun joutuu välillä keskeyttämään filmin kun huomaa ettei pystykään seuraamaan sekä elokuvan juonta että plaraamaan puhelinta. Kirjaa tulee luettua pääasiassa sängyssä, siinä vaiheessa puhelin onkin tullut jo suljettua, kun pidän sen öisin kiinni.

Onnekseni en ole sentään löytänyt kuin muutaman pelin jota viitsin puhelimella (tai muutenkaan) pelata. Mitään taistelupelejähän en tietokoneella pelaa, kun tulee yrjö olo siitä kuvan "vellomisesta". Että jotain palikkajuttuja ne sitten on, ne pelit joita räpellän.

[TSS]

Ja jotta tuo otsikossa mainittu hyvinvointi ei jäisi aivan irralliseksi, niin jotenkin intuitiivisesti taidan liittää keskittymiskykyä myös hyvinvointiin. En osaa kuitenkaan äkkseltään sanoa, minkalaista roolia keskittymyskyky tai -kyvyttömyys hyvinvoinnissa näyttelee, vai näytteleekö millaistakaan. Oma intuitiivinen näkemys näiden yhteydestä pohjautunee siihen, että keskittymiskyvyttömyys ei ole mukava tunne. Toisaalta se aina peilautuu myös siihen, mitä yksilöltä vaaditaan. Ehkä keskittymiskyvyttömyys ei tulevaisuudessa enää ole ongelma, jos aivoilta nimenomaan vaaditaan kykyä nopeaan säntäilyyn asiasta toiseen.

Toisaalta ehkä tutkimusnäyttö viittaa siihen, että aivot voivat väsyä liiasta säntäilystä eikä se tuo hyvinvointia. Saapa nähdä, mihin maailma on matkalla ja miten ihminen aivoineen siihen kaikkeen sopeutuu.

[Hippi]

Minulla on aina ollut taipumusta olla liiankin keskittynyt asiaan, jota olen tekemässä, joten useinkin pelästyn, jos joku tulee sanomaan jotain. Ympäristö ikään kuin katoaa. Siltikään ei ole ollut vaikeaa töissä jättää kesken oleva tehtävä syrjään ja ottaa joku kiireellisempi tehtävä hoidettavaksi ja uppoutua siihen. Työni luonne vaan on sellainen, että se vaatii keskittymistä kulloisellakin hetkellä siihen tärkeimpään. Siinä välissä on aivot vaan nollattava, jotta edellinen tai kesken jäänyt tehtävä ei jää pyörimään päähän.

Samanlaisen nollauksen tein aina kotimatkalla töistä kotiin. Matka ei ollut kuin reilu puolisen tuntia julkisilla ja sinä aikana jätin työasiat taakse ja "muutuin kodinhengettäreksi" ja olin lasten käytettävissä (ruokkijana, läksyapuna, juttukaverina jne) koko heidän valveillaoloajan sen mukaan, miten tarvetta oli. Joskus jouduin ottamaan, tai pikemminkin halusin ottaa, töitä kotiin mietittäväksi tai luettavaksi, mutta sen tein vasta, kun lapset olivat nukkumassa. Aikaa oli riittämiin, sillä meillä elettiin hyvin säännöllistä elämää. Olin suurimman osan ajasta, jonka elettiin lapsiperhe-elämä ainoa aikuinen perheessämme, mutta en todellakaan kokenut sitä mitenkään hektiseksi, vaan pikemminkin leppoisaksi.

Johonkin kännykän räpläämiseen en ole innostunut oikeastaan ollenkaan. Musiikki on se "mun juttu" ja taustalla on melkein aina musiikki etenkin jos olen liikkeellä tai teen keskittymistä vaativaa hommaa. Tuo on tottumiskysymys ja jo kouluaikoina piti olla jotain taustahälyä läksyjä tehdessä. Viihdykkeenä kyllä saatan jotain sanapeliä tai candy crushia pelailla pidemmän bussimatkan aikana, mutta en somettele. Itse asiassa somen käyttö on jokseenkin minimaalista ja keskittyy vain lähimpien kanssa viestittelyyn ja sekin sitten ihan asiasta.

Minulla on aika nurinkurinen juttu tuo myöhäillan pätkävideoiden käyttö unilääkkeenä, kun yleensä puhutaan, että Tuubi vie unen tai tekee sen levottomaksi. Jos tunnen itseni liian pirteäksi vielä nukahtamiseen. Katselen tabletilla YT videoita ja usein juuri niitä lyhyitä pätkiä, joista seuraavaan pääsee aina sormella huitaisemalla. Ne on oivallinen tapa nollata aivot ja ainakin minua alkaa nukuttaa jo suunnilleen 15 minuutin kuluessa, viimeistään puolessa tunnissa, enkä ole huomannut tuon vaikuttavan unen laatuun mitenkään.

Onhan minullakin hetkiä, jolloin en todellakaan keskity mihinkään ja teen montaa juttua samaan aikaan. Nämä hetken ajoittuvat usein alkuiltaan, kun katselen telkkaria ja puuhailen läppärillä samaan aikaan. Kumpikaan ei vaadi sadan pinnan huomiota, vaan vähempikin riittää.

[Socrates]

Ja jotta tuo otsikossa mainittu hyvinvointi ei jäisi aivan irralliseksi, niin jotenkin intuitiivisesti taidan liittää keskittymiskykyä myös hyvinvointiin. En osaa kuitenkaan äkkseltään sanoa, minkalaista roolia keskittymyskyky tai -kyvyttömyys hyvinvoinnissa näyttelee, vai näytteleekö millaistakaan. Oma intuitiivinen näkemys näiden yhteydestä pohjautunee siihen, että keskittymiskyvyttömyys ei ole mukava tunne.

Se harmittaa ainakin ajoittain monestakin syystä. Ensiksikin silloin ei saa tiettyjä asioita aikaiseksi. Ehkä syntyy jotain hyödyllistä sälää siellä täällä, mutta jos on joku isompi juttu, se ei edisty kunnolla.

Keskittymistä arvostetaan ja kyvyttömyys siihen aiheuttaa syyllisyyttä. Keskittymiskyvyttömyyteen liittyy tai mielikuvissa liitetään riippuvuuksia, mitä ei pidetä hyvänä asiana.

Multitaskaus nähdään pääasiassa jotenkin tarpeettomien ja nopeaan nautintoon tähtäävien asioiden sotkuna silloin kun se liittyy älylaitteiden käyttöön. Jos joku tekee yhtäaikaa montaa hyödyllisinä pidettyjä asioita, ei kai siitä niin suurta moraalista krapulaa tule, joskin toki kuormittaa ehkä vieläkin enemmän.

Keskittymiskyvyttömyys ei ole pelkästään älylaiteperäistä, vaan se juurisyy voi olla jonkinlainen turhautuminen, mikä ennen ilmeni vaikka jatkuva kanavanvaihteluns televisiota katsellessa tai joku muu sählääminen. Osa keskittymiskyvyttömyydestä kumpuaa siitä, ettei elämässä oikein ole mitään niin kiinnostavaa, että siihen pystyisi keskittymään.

[Aave]

Minulla on aina ollut taipumusta olla liiankin keskittynyt asiaan, jota olen tekemässä, joten useinkin pelästyn, jos joku tulee sanomaan jotain.

En tiedä miten teillä, mutta suuryrityksissä toimistotöitä tekevät esihenkilöt tulevat näinä päivinä keskeytetyiksi keskimäärin 15 minuutin välein. Sellaisessa työ-ympäristössä on vähän hankala keskittyä. Jos on vielä avokonttori, niin vieläkin pahempaa keskittymiselle ja työrauhalle.

Sitäkin voisi pohtia, ovatko työpaikoilla pidetyt (Ja tupakoimattomien laajasti nurisemat) tupakkatauot olleet pikemminkin työtehokkuutta edistävä tekijä, ja ovatko tupakoivat olleetkin keskimäärin tuottavampia, kuin tupakoimattomat. Tupakkatauko kun toimii samalla pomodoro-tekniikkana, mikä edistää keskityttymistä. Mutta tuskinpa tästä löytyy mitään niin laajaa metriikkaa, että johtopäätöksiä voisi tehdä.

[Norma Bates]

Puhelinaddiktion pahanlaatuisuudesta lienee merkkinä se että joskus kun olen käyttänyt poikkeuksellisesti minikannettavaani, olen tökkinyt sen ruutua samoin kuin puhelimen, vaikka eihän siinä kannettavassa mitään kosketusruutua ole. Taannoin kun olin nukahtamaisillani kirja kädessä, yritin unipäissäni siirtää kirjan sivun tekstiä eteenpäin sormella paperia lääpien...

[TSS]

Keskittymiskyvyttömyys ei ole pelkästään älylaiteperäistä, vaan se juurisyy voi olla jonkinlainen turhautuminen, mikä ennen ilmeni vaikka jatkuva kanavanvaihteluns televisiota katsellessa tai joku muu sählääminen. Osa keskittymiskyvyttömyydestä kumpuaa siitä, ettei elämässä oikein ole mitään niin kiinnostavaa, että siihen pystyisi keskittymään.

Keskittymiskyvyttömyys ja turhautuminen ovat varmaan sellainen toisiaan ruokkiva duo, joista ei oikein voi edes sanoa, kumpi oli ensin. Tapauskohtaisesti kumpi vaan voinee olla ollut "ensin", ja seurauksena on se toinen, jonka jälkeen ne vuorovaikuttavat toistensa (ja kaiken muun kanssa) monimutkaisella tavalla. Ikävä, mutta melko yleinen parivaljakko varmasti.

[Socrates]

Puhelinaddiktion pahanlaatuisuudesta lienee merkkinä se että joskus kun olen käyttänyt poikkeuksellisesti minikannettavaani, olen tökkinyt sen ruutua samoin kuin puhelimen, vaikka eihän siinä kannettavassa mitään kosketusruutua ole. Taannoin kun olin nukahtamaisillani kirja kädessä, yritin unipäissäni siirtää kirjan sivun tekstiä eteenpäin sormella paperia lääpien...

Noita samoja sattuu itselleni. Jopa sanomalehden kuvia yritän suurentaa.

[Amore]

Olen hieman huolissani seurannut  esim. omien lasteni harrastamaa short-videoiden katselua.

Minulla ei ole älypuhelinta, koska en koe sellaista tarvitsevani. Työpuhelimena jouduin älykännyä käyttämään kun toimin asiakaspalvelussa. Inhosin sitä, että kännyä joutui lataamaan joka päivä. Tunsin itseni kännyn palvelijaksi - no orjaksi, itse asiassa. Ei yhtään kiinnosta ystävien lähettämät kuvat tms. Sähköpostiin saan heiltä kyllä joskus hyviä linkkejä podcasteihin tai tv-ohjelmiin. Nettikäyttöni painottuu erittäin vahvasti YouTubeen, jossa seuraan eniten keskustelukanavia, joiden videot ovat vähintään 30 minuuttia pitkiä, yleensä tunnin tai muutamilla kanavilla jopa 2-3 tuntia. Tuubissa on nykyisinmyös lyhyitä klippejä, mutta niitä en katso melkein koskaan muutamia uutisia lukuun ottamatta (mm. Aftombladet). Yksi seuraamistani tuubikanavista sisältää kirja-arvosteluja. Netin ulkopuolella luen yhä aika paljon kirjoja - tietokirjllisuutta enemmän kuin fiktiota. Pitkä formaatti on siis "mun juttu". Samoin slow tv, esimerkiksi videot, joissa reaaliaikaisesti kävellään jossakin, vuoristovaelluksella tai jossakin pienessä tai isossa kaupungissa tai vaikkapa kansallispuistossa. Ei selostusta eikä musiikkia.

Tuubissa jotkut seuraamani henkilöt ovat kertonneet, että heidän perheessään lapsille ei ole annettu älypuhelimia lainkaan. He saavat sellaisen vasta teini-iässä, jos välttämättä haluavat. Vanhempien yllätykseksi jotkut teinit eivät ole halunneet! Kotona he saavat käyttää tietokonetta sovitun ajan päivittäin - jotain kahden tunnin luokkaa yleensä. Minusta tämä on oikea linja. Lapsille ei missään tapauksessa saisi antaa älypuhelinta, koska heidän aivonsa ovat vasta kehittymässä. Kun jostakin laitteesta koko ajan tulvii sisältöä, se aiheuttaa sen, että ihmisestä tulee sivuhenkilö omassa elämässään. Pelkkä vastaanottaja. Kammottavin kokemukseni älykännyköistä on viime talvelta kun olin tulossa metrosta hissillä ja samaan hissiin tuli intialainen pariskunta lastenvaunujen kanssa. Lapsi ei ollut juuri taaperoa vanhempi, mutta rattaissa oli jossain telineessä kännykkä, josta kuului kovalla volyymillä pimpeli-pompeli-ding-dong-hölö-hölö mölinää. Lapsi oli täysin hypnotisoitunut tuosta älyttömästä älämölöstä eikä kiinnittänyt mitään huomiota ympäristöön, jossa sentään oli eri näköisiä ihmisiä, kauppoja, katuvilinää. Kersa oli selvästi tottunut kuluttamaan pimpeli-pompelia. Minun teki mieli tehdä lastensuojeluviranomaisille ilmoitus lapsen pahoinpitelystä. Jo samassa hississä matkustaminen sen äänekkään mölinän kanssa oli liki sietämätöntä. Normimeininkiä taaperolle, joka tuskin osasi vielä paljon edes puhua.

Ponnistelemaan oppiminen on vaikea taito, johon pitäisi lapsia ja nuoria ohjata. Itsellenikin itsenäisen oppimisen oivaltaminen lopulta tapahtui syvällisemmin vasta hyvinkin myöhään (vaikken kasvanut nettimaailmassa). Joskus kolmikymppisenä oli kausi, jolloin heivasin elämästäni kaikki ulkopuolisten tärkeänä pitämät käsitykset ja omistauduin lukemaan/katsomaan vain sellaista, mikä puhutteli minua kaikkein henkilökohtaisimmalla tasolla. Tapahtui paradigman muutos ja sillä tiellä olen sittemmin jatkanut.

[Melodious Oaf]

Ei se turhaa huolta ole. Ympäristö ja se mille itseään altistaa totta kai muovaa aivoja.

Kai se riippuu lasten suhteen vähän siitä, mikä oma tilanne on ja mitä omat intressit. Näkisin että jos itse koko ajan räplää puhelinta tai tekee muuta vastaavaa, varmaan menee huonommin läpi sellainen nollalinja lapsillekaan.

Tämä ei ole mikään ratkaisu kai sinänsä, mutta kerron vain muuten, että tällä hetkellä puhuttelee sellainen, että tullaan enemmän tietoiseksi laitteista nimenomaan laitteina tai esimerkiksi työkaluina.

Ihan hyvä mun mielestä koulussa käyttää vaikka läppäriä sillä tavalla, että todella tehdään sillä jotakin. Sehän on hyvä väline tehdä vaikka nettisivut tai jotain tekstiä, käsitellä kuvia, äänittää podcastia tai musiikkia. Tai koodata joku ratkaisu johonkin muuten vaikeaan juttuun.

Sama homma puhelimissa ja tableteissa. Nehän on tosi hyviä välineitä tiettyihin juttuihin ja sitten taas aika huonoja tai puutteellisia moneen muuhun. Semmonen siis puhuttelee että tehdään juttua johon joku sopii ja tehdään jotain sellaisella vehkeellä, joka ei oikein sovi siihen ja mietitään sitä, haluatko että se vehje vaan ohjaa sitä mitä teet vai haluatko kuitenkin tehdä ihan itse päätöksiä sen pohjalta, mitä itse asiassa haluaisit tehdä tai saada aikaan.

[TSS]

Olen hieman huolissani seurannut  esim. omien lasteni harrastamaa short-videoiden katselua.

Minulla ei ole älypuhelinta, koska en koe sellaista tarvitsevani. Työpuhelimena jouduin älykännyä käyttämään kun toimin asiakaspalvelussa. Inhosin sitä, että kännyä joutui lataamaan joka päivä. Tunsin itseni kännyn palvelijaksi - no orjaksi, itse asiassa. Ei yhtään kiinnosta ystävien lähettämät kuvat tms. Sähköpostiin saan heiltä kyllä joskus hyviä linkkejä podcasteihin tai tv-ohjelmiin. Nettikäyttöni painottuu erittäin vahvasti YouTubeen, jossa seuraan eniten keskustelukanavia, joiden videot ovat vähintään 30 minuuttia pitkiä, yleensä tunnin tai muutamilla kanavilla jopa 2-3 tuntia. Tuubissa on nykyisinmyös lyhyitä klippejä, mutta niitä en katso melkein koskaan muutamia uutisia lukuun ottamatta (mm. Aftombladet). Yksi seuraamistani tuubikanavista sisältää kirja-arvosteluja. Netin ulkopuolella luen yhä aika paljon kirjoja - tietokirjllisuutta enemmän kuin fiktiota. Pitkä formaatti on siis "mun juttu". Samoin slow tv, esimerkiksi videot, joissa reaaliaikaisesti kävellään jossakin, vuoristovaelluksella tai jossakin pienessä tai isossa kaupungissa tai vaikkapa kansallispuistossa. Ei selostusta eikä musiikkia.

Tuubissa jotkut seuraamani henkilöt ovat kertonneet, että heidän perheessään lapsille ei ole annettu älypuhelimia lainkaan. He saavat sellaisen vasta teini-iässä, jos välttämättä haluavat. Vanhempien yllätykseksi jotkut teinit eivät ole halunneet! Kotona he saavat käyttää tietokonetta sovitun ajan päivittäin - jotain kahden tunnin luokkaa yleensä. Minusta tämä on oikea linja. Lapsille ei missään tapauksessa saisi antaa älypuhelinta, koska heidän aivonsa ovat vasta kehittymässä. Kun jostakin laitteesta koko ajan tulvii sisältöä, se aiheuttaa sen, että ihmisestä tulee sivuhenkilö omassa elämässään. Pelkkä vastaanottaja. Kammottavin kokemukseni älykännyköistä on viime talvelta kun olin tulossa metrosta hissillä ja samaan hissiin tuli intialainen pariskunta lastenvaunujen kanssa. Lapsi ei ollut juuri taaperoa vanhempi, mutta rattaissa oli jossain telineessä kännykkä, josta kuului kovalla volyymillä pimpeli-pompeli-ding-dong-hölö-hölö mölinää. Lapsi oli täysin hypnotisoitunut tuosta älyttömästä älämölöstä eikä kiinnittänyt mitään huomiota ympäristöön, jossa sentään oli eri näköisiä ihmisiä, kauppoja, katuvilinää. Kersa oli selvästi tottunut kuluttamaan pimpeli-pompelia. Minun teki mieli tehdä lastensuojeluviranomaisille ilmoitus lapsen pahoinpitelystä. Jo samassa hississä matkustaminen sen äänekkään mölinän kanssa oli liki sietämätöntä. Normimeininkiä taaperolle, joka tuskin osasi vielä paljon edes puhua.

Ponnistelemaan oppiminen on vaikea taito, johon pitäisi lapsia ja nuoria ohjata. Itsellenikin itsenäisen oppimisen oivaltaminen lopulta tapahtui syvällisemmin vasta hyvinkin myöhään (vaikken kasvanut nettimaailmassa). Joskus kolmikymppisenä oli kausi, jolloin heivasin elämästäni kaikki ulkopuolisten tärkeänä pitämät käsitykset ja omistauduin lukemaan/katsomaan vain sellaista, mikä puhutteli minua kaikkein henkilökohtaisimmalla tasolla. Tapahtui paradigman muutos ja sillä tiellä olen sittemmin jatkanut.

Ehkä ihmisten, joiden juuret ovat "vanhassa hyvässä ajassa", on helpompi nähdä nykymeiningin negatiivisia puolia ja myös tietoisesti vastustaa niiden vaikutusta tai suorastaan kieltäytyä ottamasta niitä elämäänsä. Ehkä joskus käsitys voi toisaalta olla liiankin yksipuolinen. Aikuisilla on joka tapauksessa lapsia enemmän mahdollisuutta tietoisesti pohtia älylaitteiden käyttöä oman hyvinvointinsa kannalta ja täten mahdollisuus tietoiseen toimintaan tämän asian tiimoilta.

Älylaitteeton elämä tai ainakin niiden minimalistinen käyttö on tavallaan kiehtova ajatus, mutta en oikein näe sitä kovin realistisena. Välillä saa tietysti lukea mediasta tällaisista perheistä, joissa kännyköitä ei ole, mutta en ole kuitenkaan ihan vakuuttunut siitäkään, että se olisi ihanne sekään. Ensinnäkin kokisin, että yksi keskeinen elämänalue, jossa lapsia pitää opettaa, jäisi pois. Minusta on tärkeää, että voin opettaa lapsille esimerkiksi sosiaalisen median käyttöä ja ylipäätään antaa mediakasvatusta, vaikka se haastavaa onkin. Toisaalta lasten(kin), ainakin koululaisten, sosiaalinen elämä on jossain määrin sidoksissa älylaitteisiin. Älylaitteeton tai esimerkiksi pelitön elämä saattaisi sulkea lapsia yhteisönsä ulkopuolelle.

Tämä on tällä hetkellä suuri kasvatuskysymys niin itselleni kuin mielestäni myös yhteiskunnallisesti. En usko, että ratkaisu voi olla paluu vanhaan, laitteiden totaalikieltäminen tai mikään sellainen, vaan jonkinlainen kohtuuden opettelu. MO esittää miellyttävän kokonaiskuvallisen näkökulman, eli tavallaan otaa rusinat pullasta, ja pohtia sitä, mikä laitteissa on hyvää ja palvelevaa ja hyödyntää sitä, ja taas erottaa se, mikä ei oikein palvele mitään. Paljon jää tietysti käytännön kysymyksiä ratkaistavaksi ainakin lasten kasvatuksen osalta. Kuinka paljon esimerkiksi käyttää autoritääristä määräysvaltaa ja kuinka paljon odotaa lapsilta omaa itseohjautuvuutta ja oman toiminnan ohjausta.

Olemme kokeilleet monenlaisia erilaisia sääntöjä esimerkiksi ruutuajan osalta (meillä ongelmana ei ole kännykän räpläys, vaan lähinnä lapset haluaisivat pelata pleikalla tai katsoa videoita telkkarin youtubesta). On ollut pelittömien päivien järjestelmää (tässä oli omat ongelmansa, esim. kun kaverit soittelivat että tuutko pelaamaan, ja sitten lapsella oli hirveä ongelma, miten kehtaa sanoa, ettei saa pelata), tällä hetkellä kokeilemme kohtuupelaus-järjestelmää, jossa lapselta odotetaan myös itseltään peliajan hallintaa. Ongelma on tietysti peleihin sisäänrakenettu koukuttavuus. Yritän erinäisen keinoin opettaa lapsille kokonaisvaltaisuutta - peliaikaakaan ei tarvitse välttämättä ylhäältä päin säädellä, jos elämä on itsessään monipuolista ja löytyy muutakin motivoivaa tekemistä.

[kertsi]

En nyt kerkeä referoimaan, joten jätän artikkelin vain tähän:

Opeta aivosi keskittymään (HS)
Älypuhelinta vilkuileva multitaskaaja vie aivoiltaan kyvyn keskittyä. Aivot voi kuitenkin opettaa uudelleen syventymään, vakuuttavat keskittymisvalmentajat Johanna Vilmi ja Veera Virintie. Tässä jutussa he kertovat keinot, jotka ovat yllättävän yksinkertaisia.