Tämä on mun mielestä sellainen todella iso asia ja kysymys vanhemmuudessa ja kasvatuksessa ylipäätään. Tässä asiassa näkyy vahvasti varmasti myös kasvatus, jonka on itse saanut. Ja tässä asiassa pitäisi näkyä myös lapsen persoonallisuus sekä kyvyt ja haasteet. Kysymys on myös niin monitahoinen, että siitä on jotenkin vaikeaa edes puhua yleisellä tasolla.
Samaa mieltä tästä.
Se mitä maalailin viestissä johon viittaat, ja muutenkin, kuitenkin oli nimenomaan "yleisellä tasolla", jolla tästä on tosi vaikea keskustella
Ajattelen että ne jutut sellaisenaan on aika vaikea varmaan liittää teidän konkreettisiin juttuihin esimerkiksi pelaamisen suhteen.
Mutta "yleisellä tasolla" meillä on vissiin näistä teemoista vähän samansuuntaisia mietteitä, vaikkakin eri lähtökohdista jne.
Mulle kävi jostain syystä niin, että vieraannuin tosi kokonaisvaltaisesti tietokonepelaamisesta täysin vahingossa, enkä enää edes muista tälle mitään syytä tai tarkkaa ajankohtaa. Osittain se on varmaan ikääntymistä ja setäytymistä, ja konkreettisesti siihen saattaa liittyä vaikka jotain sellaista, että pöytäkoneesta hajoaa emolevy eikä käytännön syistä pitkään aikaan ole mitään kunnon vehjettä millä pelit pyörisivät.
Nykyään tulee jonkin verran pöytäroolipelattua, mutta sekin on pääasiassa tapa nähdä tiettyjä ihmisiä säännöllisesti ja tavallaan tapa hengailla tai viettää yhteistä aikaa.
Mutta jossain määrin ja joskus mua jopa harmittaa että en pelaa oikein mitään konsolilla enkä tietokoneella. Ne on sellaisia nykyajan taideteoksia joiden tekemiseen menee monesti aivan helvetillinen määrä talenttia tosi erilaisilta sektoreilta. Pelkästään vaikka äänimaailma tai musiikit voi jossain pelissä "antaa" aika paljon. Ja siinä yhdistyy usein mehukkaasti moni juttu samaan aikaan.
Mun kohdalla siinä on käynyt vähän silleen, että tietyt jutut kiinnostaa ja teen niitä, ja sitten ajankäytöllisesti en enää oikein tajua, miksi mun pitäis pelata jotain tai kuunnella vaikka jotain pelisoundtrackia sen sijaan että kuuntelisin suoraan vaan calypsoa, bluesia, klasaria ja muuta mistä tykkään.
MUTTA yleisellä tasolla ajattelen että tosi paljon on hienoa peleissä ja se ei ole silleen yhtään sen huonompi kuin että joku kuuntelis musiikkia tai olis kiinnostunut mistä vaan.
Ja silti se on totta että ne voi olla kokemuksina niin upottavia ja koukuttavia ja himottavaia, että niihin sitten uppoaa helposti "liikaa" aikaa.
Mutta siihen ei oikein ole mitään tarkkaa ohjenuoraa että mikä on liikaa kenellekin ja mihinkin. Joku voi pelata vaikka aivan järkyttäviä määriä Counter Strikea tai jotain muuta tällaista. Siitä voi saada vaikka tuloja tai urankin, ja vaikka ei saisikaan, jonkun pelin maailmaan tosi syvällisesti perehtyminen ja nimenomaan se, että käyttää siihen paljon aikaa, voi mun ymmärtääkseni antaa paljon tai olla ihan tarpeellinen vaihe joskus elämässä.
Toi mitä sanoit siitä että katsoo ns. kokonaisuutta kuulostaa mun mielestä tavallaan hyvältä. Joskus toi taitaa mennä silleen, että joku teini lukkiutuu vaikka huoneeseensa ja pelaa aivan hitolliset määrät World of Warcraftia — tai en mä tiedä mitä ne nykyään pelaa — ja sitten vanhempien kanssa tota asiaa ei oikein kohdata tai käsitellä missään vaiheessa, koska niiden näkemykset siitä, miten oikeasti "kuuluis elää" tai mitä "kannttais tehdä" on tietysti jotain ihan muuta.
Joissain tapauksissa se vois olla ihan hyvä, että tollasesta kuitenkin puhuttais jollain tavalla eikä sitä asiaa tavallaan piiloteltais tai siivottais pois yhteisestä diskurssista jotta säilyis hyvä henki. Mutta se varmaan vaatis sitä, että pitäis katsoa sitäkin että jollain voi olla ihan omat intressinsä ja se haluaa käyttää aikaa vaikka WOW:iin, mutta... sitä saattaa olla liian raskasta silleen purkaa, että miksi se täsmälleen tekee niin tai... käsitellä silleen kunnolla, koska se ei itse sitä ehkä tiedosta tai halua puhua, eikä vanhemmat tajua jne.
Yleensä mun mielestä tollaset tosi intensiivisen pelaamisen jaksot on kuitenkin vaiheita, ja ne tapaa väistyä tai muuttaa muotoaan siinä kohtaa, kun kaverisuhteissa tai muissa lähisuhteissa tapahtuu muutoksia tai elämässä menee muuten jutut eteenpäin.
Ei mulla oikein ole siitä muuta sanottavaa kuin että tollasta voi varmaan olla vaikea vanhempana lähestyä tai tietää, mitä siinä ns. kannattais tehdä.
Siinä on tietyllä tasolla ristiriita siinäkin, että jos olet kauhean huolissasi lapsesta ja oletat että nyt on joku tosi huonosti, sitähän voi heijastaa lapseen eikä siitä sinällään ole välttämättä hyötyä. Toisaalta voi varmaan toimia niinkin, että ei tavallaan näe mitään tai sivuuttaa niitä omia fiiliksiä ja havaintoja vähän liikaakin.
Mut niin kun... ei kai siinä voi kuin tehdä parhaansa ja yrittää silleen tuoda siihen oman harkinnan mukaan hyviä juttuja ja hyväksyä sitäkin, ettei kaikkea kuulukaan aina ymmärtää, mikä ei tarkoita että pitää sivuuttaa tai olla vaatimatta tai antaa aina siimaa.
