Miesten/naisten naisviha ja naisten/miesten miesviha

[Xantippa]

Kun se on niin ristiriitainen, tämä viesti. Samat ihmiset, jotka esim. näillä foorumeilla ovat kertoneet, usein, että vaikkapa poliisien varoitukset naisille koskien naisten liikkumista miesseurassa ovat täysin aiheellisia ja asiallisia, ovat samaan aikaan sitä mieltä, että se, että naiset osoittavat varauksellisuutta miehiä kohtaan on toksista.

Se on naisella niin, että toksinen olet, jos varauksellisuutta osoitat ja tiedäthän mikä olet, jos et, ja siinä käy siten, minkä olisit välttänyt, jos olisit ollut varauksellinen ja sitähän sulle on neuvottukin.

Ja joka tapauksessa, olit mitä olit, käytöksestäsi voi vetää ihan suorat yhtäläisyysviiivat rasismiin.

T: Xante

[Melodious Oaf]

Ideologista mies- tai naisvihaa yleisempänä pidän sitä että tollaset jutut lähtee ihmisten omista kokemuksista ja pohjaa viime kädessä niihin.

Jos tollasta käsitellään pelkästään ideologisena vastakkainasetteluna niin että on yhtäältä feminismi ja sitten sille jokin vastavoima, olkoon nyt vaikka paskana terminä "persut" tai "konservatiiviset käsitykset" tai "perinteisemmät arvot", se vie hommaa mun katsannossa huonolle raiteelle sikäli, että ei puhuta suoraan tai niistä omista kokemuksista ja siitä, mihin ne omat asenteet ja käsitykset varsinaisesti liittyy.

Seuraava sepustus kuuluis kaikkinensa varmaan ennemmin paskat ideat -ketjuun

Mulla on joskus ollut löysän heiton tasolla sellainenkin fiilis, että nykyään käsitysten kenttä on vain hajanaisempi ja moninaisempi kuin ennen — tai näin ainakin koetaan tai kuvitellaan. Ajatus on ehkä, että ennen oli selvää, minkälaiset odotukset kullakin on, ja toimintamallit tai pelisäännöt olivat sitä myöten jollain tapaa yksinkertaisempia.

Nykyään kun on ns. "niin kauheasti kaikenlaista" ja koskaan ei tiedä mitä joku jostain ajattelee, tätä pyritään ikään kuin käsittelemään niin, että pelkistetään ideologiselle ja abstraktille tasolle, jotta voidaan luoda asioista selkeä kokonaiskuva tai vähintään itselle selittää että kyllä mä tiedän kaikista ihmisistä ihan tasan tarkkaan, miten ne ajattelee ja miksi tai...        jotain.

Mutta sitten loppuviimein sillä tasolla jolla konkreettisia elämiä eletään ja ihmiset kiinnostuvat toisistaan, solmivat suhteita, harrastavat seksiä ja kaikenlaista muuta, niin... ei siellä operoida millään yleisen tason selityksillä tai kärjistyksillä.

Jos haluaa kuulla sellaista tai haluaa nähdä sellaista, mun mielestä jatkuvasti kuulee esimerkiksi nuorilta naisilta tosi fiksuja ja ilahduttavia juttuja. Eikä se varmaan johdu siitä, että joku on tai ei ole feministi, vaan mun nähdäkseni kyse on siitä, että löytyy jonkinlaista kypsyyttä ja näkemystä, ei olla aivan rikki jostain huonoista kokemuksista, osataan olla avoimia ja reiluja ja niin edelleen.

Eikä ne silti mitään ihmeellisen viisaita ole vaan ihan samalla tavalla ihmisiä kuin kaikki muutkin, ja vaillinaisesti kukin pohtii ja tajuaa mitä kykenee, yleensä lähinnä omien kokemustensa pohjalta.

Tänään viimeksi kävin sellaisen keskustelun, jossa keskustelun toinen osapuoli, melko nuori nainen, mietiskeli sitä, että jos vaikka baarissa tapaa jonkun ja homma menee ikään kuin vahingossa fyysiseksi, pitäisköhän siinä olla jollain tapaa kunnioittavampi miesten tunteita kohtaan tai selkeästi viestiä siitä, jos ei ole kiinnostunut parisuhdemielessä, tai jopa jättää kokonaan väliin ihan vain koska se voi olla jollekin pahaa tekevää tai loukkaavaa.

Kerroin että on mun mielestä joskus ollut yhdenillan suhteessa tavallaan mukavaa se, kun nainen on tosi selkeästi viestittänyt että seksiä tekee mieli mutta suhdetta ei. Mutta että ei siihen mun mielestä oikein ole mitään yhtä reseptiä toimia niin etteikö siitä joku voisi mieltään pahoittaa.

Sanoin että mun mielestä on tosi hyvä sanoa sellaisia asioita mitkä on todella totta mahdollisimman selkeästi ja että harvoin siitä on haittaa.

Mutta sitten me molemmat todettiin että ollaanhan me päädytty suhteisiinkin niin, että alussa on erikseen sovittu ettei ruveta mihinkään sellaiseen.

Siitä mä oon ton Iltalehden (vai mikä olikaan) toimittajan kanssa jokseenkin eri mieltä, etteikö naisella olis varaa ottaa huomioon miesten tunteita tai ajatella niitä tai kehittää empatiaa miehiä kohtaan tai... kaikenlaista tällaista.

Totta kai on, sitä tapahtuu koko ajan, ja pikemminkin se on niin, että jos naisella todella on hyvä tatsi itseensä ja itsetunto ynnä muu suhteellisen kunnossa, tollanen tulee melkeinpä helpommin silloin. Silloinhan sulla nimenomaan on varaa ajatella muitakin jos oot turvassa ja sun on hyvä etkä epäile omaa arvoasi.

Jos ton yrittää esittää jonain kategorisena kaikkia koskevana velvoitteena, tiettynä "oikeana tapana tuntea" tai tiettynä oikeamielisenä toimintamallina joita voi olla vain yksi, silloinhan se... menee väistämättä aika monesti pieleen, vaikka tarkoitus ja ajatus siinä olisi kuinka hyvä.

Eihän mies voi olla vastuussa jokaisen yksittäisen naisen itsetunnosta ja turvallisuudentunteesta ja eheydestä ynnä muusta ihan vakavasti ja tosissaan tulkittuna. Totta kai voi pyrkiä toimimaan hyvin, mutta jos ton ottais kirjaimellisesti, sehän johtais siihen että omalla kustannuksella tai vaikka itseä paskoen tehdään mitä tahansa sen eteen että jollain mahdollisesti olis vähän parempi olla, mikä on jopa... ylimielistä ihan loppuviimein.

Eikä yhtään sen enempää nainen voi olla vastuussa jokaisen miehen itsetunnosta tai tunteista oman itsensä tai varsinkaan oman turvallisuutensa kustannuksella.

Mutta eihän toi estä kumpaakaan tekemästä hyviä ja kauniita pieniä asioita siellä täällä. Se ei vaan voi olla mikään palikkatason "teet aina näin niin kaikki rakastaa ja kehuu sua" -tyyppinen helppo ohje onneen.

Kai tossa on vaan jotain jota en tajua, mut ehkä joku osaa mulle tätä paremmin avata ja selittää

[Norma Bates]

Törmäsin tässä taas somessa siihen ihmeelliseen käsitykseen että ihminen on itse syypää paskoihin sosiaalisiin kohtaamisiin, mitäs on niin negatiivinen. Ihmettelen mistä tämä negatiivisuus hokkuspokkus oikein ilmaantuu kummittelemaan silloin kun itse oman käsitykseni mukaan olen neutraali tai jopa positiivinen. Jos nyt ajattelen sitä eniten minua säikähdyttänyttä kokemusta (jos pois luetaan se kun toka eksä meinasi tappaa) eli että ventovieras mies käy muna pystyssä kiinni keskellä metsää, niin ihanko tosiaan "sain mitä tilasin negatiivisuuttani"? Olin uimassa, äijä tuli juttelemaan, vastailin kohteliaasti, ja lopputulos oli tuo.

Olen kai ihan kauhea ihminen, mutta en suostu häpeämään enkä syyllistymään tuosta. Olin uinut siinä paikassa aiemminkin, ja olen uinut kautta vuosien, ja olen uinut viime vuosina jopa alasti aina kun ei ole ketään kyttäämässä, ja perkele minähän uin siellä niin kauan kuin krempoiltani ja vaivoiltani ylipäätään pystyn! Ja kas kummaa, olen jopa jutellut siellä joidenkin miesten kanssa viimeisen noin 8 v sisällä, eikä yksikään ole käynyt kiinni. Ei vaikka minulla on ollut bikinit päällä, olin sitten kalliolla ruskettumassa, tai siellä järvessä.

Sitten jos on ollut näitä paskempia kohtaamisia seksin merkeissä, niin en ymmärrä miksi niistä ei saisi kirjoittaa. Jos kirjoittaa, leimautuu negatiiviseksi, ja tällöin on takautuvasti ansainnut ne menneet paskat kokemukset? Höh?

Sen toki ymmärrän että jos negativisoituu menneistä kokemuksista, se voi estää nykyisyydessä ja tulevaisuudessa positiivisten kokemusten kertymisen, kun pelon ja raivon vuoksi ei halua tavata enää ketään. En tiedä miten tuollainen ratkaistaan, mutta haluan nyt vaan alleviivata sitä että minä en katso olevani minkään logiikan perusteella syypää ikäviin kokemuksiin. En silloin kun naiivisti oletan että pystytään olemaan ihmisiksi keskenään. Jos sen joku sitten pilaa, niin miksi se minun syyni olisi? Ymmärtäisin että jos juoksisin tuolla ympäriinsä vittuilemassa ja nauramassa paskaisesti miehille päin naamaa, niin sitten olisin jotenkin ansainnut ikäviä tilanteita ja kokemuksia.

Mutta ikävä kyllä karma ei toimi niin näppärästi. Tuon tuostakin saa nähdä ja kuulla miten joku nainen saa nuoruuttaan tai ihan hyvän itsetuntonsa vuoksi käyttäytyä ihan miten lystää, ja miehet ovat vaan aah ja ooh, ja haluavat sen kusipään itselleen. Olen tätä ihmetellyt jo vuosia, ja ihmettelen edelleenkin. Että mikä on että kiltit naiset eivät kelpaa. Ei, pitää saada mielenvikainen jännänainen. Ja sitten vaan katkeroidutaan ja siinä vaiheessa kun minä kohtaan jonkun miehen jonkun toisen naisen käsittelyn jäljiltä, niin eihän siitä enää suhdetta sukeudu kun mies on antanut periksi ja todennut että ei halua naisilta enää mitään muuta kuin seksiä.

En tiedä sitten olenko tuollaisen miehen peilikuva, paitsi että minä en halua enää edes sitä seksiä. (Haluanpas, mutta sitten taas toisaalta en halua. Selitä nyt tämäkin.)

[Aave]

Laittamani kolumni on sen verran nolo, että sen voisi kuvitella olevan jokin foorumikirjoitus, tai kirjoitus jonkin lehden mielipidepalstalle. Vaan niin vain saa tuokin vähä-älyinen aktivistitoimittaja tuherruksistaan oikein palkkaa! Mutta tarkoituksenahan on myös herättää lukijoissa huolta, pelkoa ja hermostumista, ja näinkin näitä kullanarvoisia klikkauksia sitten tehtaillaan.

Itse tutkimuksesta - ja toimittajan siitä erittäin tarkoitushakuisesti tekemistään tulkinnoista - muistui mieleeni sekin, että naisille laadituissa kysely/kokemusperäisissä tutkimuksissa ei koskaan kysytä (En muista ikinä sellaista nähneeni), ovatko naiset joskus itse olleet väkivaltaisia. Oletuksena on, että nainen on aina uhri, ja tekijänä mies. Rikostilastoissa naiset ovat törkeän lähisuhdeväkivallan osalta lähes 50/50 ja tilastoja vielä vääristää sekin, että naisen/naisten taholta väkivallan kohteeksi joutuvat miehet eivät ilmoita niistä niin taajaan, kuin naiset itseensä kohdistuvasta väkivallasta. Naisten harjoittama väkivalta parisuhteissa on edelleen tabu ja tabua pönkitetään myös sillä, että miesten harjoittamaa väkivaltaa pidetään alituiseen tapetilla.

Kolumni herätti mielipiteenvaihdantaa vielä minun ja muutamien kavereideni kesken, ja minua enemmän somettava kaverini linkitti sitten samaiselta toimittajanplantulta löytämänsä somepostauksen. Se oli levinnyt verkossa eilen riittävästi, ja kuten oli ennakoitavissa: jätän tämän vain tähän!

Voi herra mun vereni, että tämäkin osaa olla tekopyhä ja nolo tyyppi. Finglish tästä vielä puuttuikin!

[Xantippa]

Naisten tekemää väkivaltaa on tutkittu aika laajasti, en ala linkittelemään, sillä uskon, että niin halutessaan Aaveen kaltaiset netin käyttäjät löytävät aineistoa itsekin.

Lisäksi on olemassa paljonkin tutkimusta, jossa tutkitaan väkivaltaa nimenomaisesti siitä näkökulmasta, kuinka paljon ihmiset kohtaavat väkivaltaa joko tekijöinä, uhreina tai molempina. Yleisin käsitys lienee näiden tutkimuksien perusteella, että sukupuolesta riippumatta väkivaltaa kohtaavat eniten ihmiset, jotka ovat olleet sekä uhreja että tekijöitä.

Mikä yllätti sitten kenet.

T; Xante

[a4]

Mikä tuossa varautuneisuudessa on ongelma?
Onko se jokin ihmisoikeusloukkaus?

Luulen, että se juuri oli kysymys.

Lisää jutussa sanan 'mies' eteen määre 'ulkomaalaistaustainen'. Muuttuuko varautuneisuus ongelmaksi? Tuleeko siitä ihmisoikeusloukkaus?

Tuon verran ymmärsin Aaveen jyrähdyksestä, mutta ihmettelen silti miten varautuneisuus olisi ihmisoikeusloukkaus.
Varautuneisuudella en tarkoita sitä vainoharhaisuutta että kaikkia ulkomaalaistaustaisiksi, naisiksi tai miehiksi olettamiani pitäisi varoa, vaihtamalla kadun toiselle puolen etenkin ruuhka-aikana isommassa kaupungissa. Tai kieltäytymistä jokaisen kanssa treffeistä kotona tai jopa seksistä vielä useammankin vuoden yhteiselon jälkeen.
Eikä varautuneisuuskaan aina auta kun väkivallantekijä on usein uhrille tuttu tai lähimmäinen.
Jos väkivalta ja häirintä on niin yleistä että se näkyy uhrien varautuneisuutena, niin ihmettelen miksi miehet ovat vähemmän varautuneita väitetysti yhtä väkivaltaisten naisten suhteen. Onko kyse miesten hormonaalisesta riskikäyttäytymisestä, älyllisistä eroista vai vanhentuneesta toksisesta miehen roolista?
Ulkomaalaistaustaisten varautuneisuutta kutsutaan myös vähemmistöstressiksi.
Toki lanseeraamme tasa-arvoisesti myös enemmistöstressin. Hyvinvointistressin, ylikulutusstressin, holohölinästressin ja väestönvaihtostressin rinnalle.


Tässäkin on hyvä esimerkki syrjinnän sijasta vain varautuneisuudesta:
https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/f080c1ee-2b5e-4e17-a944-8c8d173d33d1

Sinänsä olen samaa mieltä Aaveen kanssa siitä että tasa-arvoisempaa olisi hyväksyä varautuneisuus oireena vanhanaikaisesta väkivaltakulttuurista, ilman vanhentuvia sukupuolijaotteluja tai etnisiä jaotteluja.

[Aave]

Ymmärrän, että nimimerkki a4 haluaisi siirtää huomion ketjun varsinaisesta aiheesta äkkiä pois, varautuneisuudesta keskustelemiseen. Niinpä nimimerkki a4 on hyvä ignoroida.

Mutta sivukommenttina varautuneisuudesta muille, kuin nimimerkille a4:

Alun varautuneisuus kaikkia tuntemattomia kohtaan on terve merkki, joka kertoo myös hyvästä kasvatuksesta. Se on tietenkin myös tilannesidonnaista, kuin myös aika- ja paikkasidonnaista. On aivan eri asia tutustua uusiin ihmisiin ja kollegoihin jossain työtapaamisessa tai konferenssissa, kuin kohdata yksin joku tuntematon viikonloppuna kartsalla neljän aikaan aamuyöstä. Tämä oli tärkeää vääntää rautalangasta, ettei nyt vain joku foorumin imbesilleistä ryhtyisi jälleen ongelmatisoimaan tätäkin asiaa.

Pienet, turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä kasvavat lapset ovat tietyssä vaiheessa täysin varautumattomia. Heille täytyy erikseen opettaa, että kaikkia ihmisiä ei pidä lähestyä varauksetta, eikä lähteä kenenkä hyvänsä mukaan. Riittävän pieni lapsi juoksee riemuissaan vaikka auton alle koska ei vielä ymmärrä, että auto on myös erittäin vaarallinen kapine. Keittolevyyn tai uuniinkaan ei pidä koskea vaikka miten tekisi mieli, siinä voi tulla pipi. Näitä asioita opetellaan sitten myös ns. kantapään kautta.

Näin ollen olikin sekä erittäin turhauttavaa että erittäin huvittavaa, miten varauksettomasti ja sinisilmäisesti monet itseään sivistyneinä ja suvaitsevina mielikuvissaan hellivät suhtautuivat vuonna 2015, kun maahan puski kymmeniätuhansia laittomia siirtolaisia sosiaaliturvan ja kansalaisuuden perässä, lepsujen lakien siivittäminä. Sitä olisi voinut kuvitella, että tämmöisten kanta-asukkien tapauksessa oli jokin älyvapaan ja tynnyrikasvatuksen saaneiden pikkulapsosten kuoro - eivät suinkaan aikuiset, jo elämää kokeneet ihmiset. Riemuidiotia oli ja on erittäin kuvaava termi näille reaktioille.

Vai mitä, tietyt foorumilaiset?

Päätän sivukommenttini tähän.

Mistä päästäänkin takaisin ketjun varsinaiseen aiheeseen. Eikö olekin hienoa, että kun lööppilehden palstalla aktivistitoimittaja puhisee väkivallanvastaisuutta, rasisminvastaisuutta ja huonosti peiteltyä miesvihaa, omalla sometilillään onkin ihan ok kirjoittaa kaukasialaisista (Mies) sioista, joita haluaisi potkia naamaan?

[Norma Bates]

Kaikilla on ne omat inhokkinsa. Sitten äimistellään ja naureskellaan että oletpa höhlä kun dissaat juuri tuota porukkaa. Niin lutusia että.

[Melodious Oaf]

Tutkimuksen luku johon lehtiartikkelissa viitataan on kyllä hämmentävän iso Suomen kohdalla varsinkin muihin EU-maihin verrattuna.

Tässä tutkimuksessa 15 ikävuoden jälkeen fyysistä väkivaltaa on ilmoittanut kokeneensa 44 % suomalaisista vastaajista. Seksuaalista väkivaltaa heistä ilmoitti kokeneensa 17 %.
    Lehtijutussa mainittu 47 % on osuus vastaajista, joilla jompaan kumpaan edellisistä vastaus on ollut "Kyllä".

Tilastokeskuksen tuoreemmassa (2021 kontra 2012) tutkimuksessa suomalaisista naisista 21 % raportoi kokeneensa parisuhteen ulkopuolista fyysistä väkivaltaa ja 46 prosenttia seksuaaliväkivaltaa parisuhteen ulkopuolella.

Parisuhteessa fyysistä väkivaltaa (ml. fyysinen ja seksuaalinen väkivalta sekä väkivallalla uhkaaminen) raportoi kokeneensa 33,7 % naisista

10 % naisista raportoi kokeneensa seksuaaliväkivaltaa parisuhteessa. Fyysistä väkivaltaa parisuhteessa raportoi kokeneensa 25,3 % ja väkivallalla uhkailua parisuhteessa 25 %.

16 % naisista on jossain elämänsä vaiheessa joutunut raiskauksen uhriksi.

Ei sillä, onhan noikin todella isoja lukuja, mut ihmettelen silti, miten toi fyysisen väkivallan luku on ollut noin suuri just tossa koko EU:n alueen kattavassa tutkimuksessa.

Jotta päästäis Tilastokeskuksen datalla samanlaisiin lukemiin kuin EU-tutkimuksessa, pitäis olettaa että kaikki jotka on kokeneet fyysistä väkivaltaa parisuhteessa (noin 25 %) ja ne jotka on kokeneet sitä suhteen ulkopuolella (21 %) ois eri henkilöitä ja ne voitais laskea yhteen, jolloin fyysistä väkivaltaa olis kokenut naisista 46 % versus EU-tutkimuksen 44 %.

Eihän se sitä tarkoita etteikö tossa olis isoista prosenteista kyse joka tapauksessa, mutta ton nimenomaisen luvun kohdalla joku ei oikein täsmää. Seksuaaliväkivallan kokemukset ja fyysisen väkivallan kokemukset tai niiden suhteellinen yleisyys toisiinsa nähden on noissa kahdessa tutkimuksessa aika rajusti eri näköisiä.

Tilastokeskus: Sukupuolistunut väkivalta ja lähisuhdeväkivalta Suomessa 2021 (PDF)

EU: Physical violence by a partner or non-partner since the age of 15
Finland (SVG)

EU: Sexual violence by a partner or non-partner since the age of 15
Finland (SVG)

Survey on violence against women in EU (2012)

[Aave]

Tutkimus selkosuomeksi tässä linkissä.

- Vai pitänee sittenkin sanoa, että epäselkokielisesti: tutkimuksessa ei ole millään tavoin rajattu tai määritelty, mitä ja millaisia nämä väkivallankokemukset ovat. Näin ollen olen 100% varma, että jokainen lukutaitoiseksi oppinut suomalainen on jo ehtinyt kokea lyhyen elämänsä aikana jonkinasteista väkivaltaa: tuuppimista, tönimistä, lumipesuja, jonossa etuilua ja niin edelleen. Tästä täytyy tehdä johtopäätös, että aivan erityisesti Suomessa kaikki suomalaiset ovat väkivallan uhreja.

- Semmoinen seikka, että kokemusluonteisesti ilmoitetun kokonaisprosentti 47:n takana voisi teoriassa olla vain yksi mies. Tällä tavoin kyselytutkimuksena saadulla tuloksella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, montako väkivaltaisesti käyttäytyvää miestä nainen on mahdollisesti kohdannut, millaisissa elämäntilanteissa, mikä oli konteksti ja niin edelleen. 10 Miestä? 100 Miestä? 1000 Miestä? Tämä tai mikään muukaan vastaava tutkimus ei tuo esiin tästäkään asiasta mitään; saatu prosenttiosuus ei todellakaan tarkoita, että 47% miehistä olisi väkivaltaisia naisia kohtaan. Se on yksiselitteisesti väärä tulkinta.

- Tarkoitushakuisuus on sitä, että tämmöisiä tutkimuksia vaikutettaisiin laadittavan lähinnä jonkin agendan pönkittämiseksi ja älämölön nostattamiseksi/ylläpidettämäksi, koska tutkimuksessa esitetyt kysymykset ovat niin yleisluontoisia ja epämääräisiä, ettei niistä saa puristettua mitään tarkkarajaisempaa tai selkeämpää dataa.

- Sitten puolijauhoiset aktivistitoimittajat tilittävät näillä tutkimuksilla lehtien palstoilla falskeja voimaantumistuntojaan, ja liksojaan. Varovainen arvioni on, että ko. toimittaja ei ymmärrä eikä tiedä tilastomatematiikasta vitun mitään.

"Arviolta 13 miljoonaa naista EU:ssa on kokenut fyysistä väkivaltaa haastattelua edeltäneiden 12 kuukauden aikana. Tämä on 7 prosenttia 18–74-vuotiaista naisista EU:ssa".


Kepeänä kenttäkyssärinä vielä foorumin naisille: Moniko kaikista elämäsi aikana kohdanneista miehistä on ollut fyysisesti väkivaltainen sinua kohtaan? "Kaikkiin miehiin" lukeutuvat siis joka ikinen mies, jonka olet sattunut edes lyhyesti jossain kadulla kohtaamaan - eli kaikki ne tuhannet, joita et edes voi mitenkään kaikkia muistaa?

Kun kysytään näin, niin naisten kohtaamista miehistä ehkä jopa promille on ollut väkivaltainen naista kohtaan.

[Melodious Oaf]

Hiton iso epäsuhta on siinäkin että Tilastokeskuksen tutkimuksessa raiskauksen uhriksi joutuneiden osuus on aika lähellä sitä, mitä EU-tutkimuksessa oli seksuaaliväkivaltaa kokeneiden osuus.

Nehän saattais täsmätä jopa, jos olis niin että 16 % Tilastokeskuksen tutkimuksessa olis ne jotka on joutuneet joko raiskauksen tai raiskausyrityksen uhriksi ja tää vastais sitä 17 %:ia joka EU-tutkimuksessa raportoi kokeneensa seksuaalista väkivaltaa.

Edelleen sillä ei ole sellaista merkitystä, etteikö naisiin kohdistuva fyysinen väkivalta ja seksuaaliväkivalta ois Suomessa aivan liian yleistä.

Mut sellainen tosta nousee mulle mieleen, että kun noi jutut määritellään tutkimuksissa keskenään erilaisilla tavoilla ja tuloksia on (mun nähdäkseni) hiton vaikea tulkita silleen... selkeästi että mitä nää nyt käytännössä tarkoittaa, niin... periaatteessa toimittajalta tosi ihailtavaa toimintaa olis että pyrkis luomaan ymmärrystä noista ilmiöistä ja perehtyis.

Eikä vaan silleen että otetaan joku luku jostain ja käytetään sitä tolleen kun toimittaja tossa jutussa teki. Siinä kuitenkin ehkä vähän ois voinut vakavaan asiaan suhtautua vakavammin kuin että ottaa vaan tommosen luvun ja sit toisaalta sanoo että naisiin kohdistuu globaali ja jatkuvasti käynnissä oleva kansanmurha.

Jos todella on niin, että Suomessa naisista kokee fyysistä väkivaltaa melkein tuplasti niin iso osa kuin Kreikassa fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa yhteensä, silloinhan se on aivan järkyttävän iso ja tärkeä asia.

Mut noista tutkimuksista näyttää tulevan keskenään tosi erilaisia tietoja, ja jos halutaan vaikuttaa asioihin tai puuttua noihin ongelmiin mahdollisimman tehokkaasti, luulis että ois tosi tärkeää saada siitä mahdollisimman tarkkaa ja monipuolista tietoa.

Nyt tosta EU-tutkimusesta saa sen kuvan, että Suomessa ei ole kauhean suuri ongelma se, että naisia seurattais tai vainottais tai muuta tämmöstä tai edes häirintä sinänsä, mut toi fyysinen väkivalta taas meillä on aivan valtavan suurta.

Tilastokeskuksen raportista taas syntyy kuva että seksuaaliväkivalta nimenomaan on iso ongelma ja varsinkin parisuhteissa myös fyysinen väkivalta.

Niiden datassa näyttää siltä, että jos vanhempien parisuhteessa on ollut väkivaltaa, se on selkeästi voimakkain ennustava tekijä. Jos ei ole sellaista nähnyt, todennäköisyys sille että kokee sitä itse putoaa merkittävästi.

Tietty agenssia voi käsitellä tossa monella tasolla, mut en tiedä, miksi tota halutaan käsitellä esimerkiksi tossa lehtijutussa niin että se on jotain mikä johtuu miesten väkivaltaisuudesta ja ylipäänsä miehistä. Okei, se on yksi tapa katsoa sitä joo, mut en tiedä, riittääkö se jos halutaan todella tohon vaikuttaa.

Jos tota asiaa käsittelis sen kautta, minkälaisia malleja saa parisuhteista varhain, se vois näyttää myös siltä että väkivaltaisissa suhteissa harvoin on kyse pelkästään fyysisestä väkivallasta vaan henkinen ja fyysinen väkivalta ja ylipäätään suhteen väkivaltaisuus on nähtävissä laajempana ilmiönä jossa väkivallan muodot usein kulkee käsi ja ruokkii toisiaan.

Mun mielestä aika tärkeä osio Tilastokeskuksen tutkimuksessa käsitteli väkivallan ylisukupolvisuutta.

Jos otanta tehdään vastaajista niin että ei ole kokenut vahemmilta henkistä eikä fyysistä väkivaltaa eikä myöskään todistanut sellaista heidän välillään, silloin parisuhdeväkivaltaa kokeneiden prosenttiosuudet näyttää tältä:



Merkittävästi matalammat prosenttiosuudet etenkin fyysisen väkivallan suhteen ja myös koko aineistoa pienemmät erot sukupuolten välillä.

Pelkästään se että on todistanut vanhempien suhteessa henkistä väkivaltaa vanhempien välillä mutta ei ole kokenut sitä suoraan itse karkeasti ottaen tuplaa noi kaikki palkit.

Se on siis myös ylisukupolvinen ilmiö jossa ois mun mielestä tosi tärkeä käsitellä myös henkistä väkivaltaa ja käytösmalleja avoimesti ja pelkäämättä.

Isoimpia juttuja mitä tossa voi tehdä on mun mielestä se että tietoisesti voi valita oman ja erilaisen suunnan mut se vaatii duunia ja rohkeutta sekin.

Eikä toi siis... poista sitä etteikö miehillä ois väkivallan suhteen ja varsinkin fyysisen väkivallan suhteen erilainen asema ja myös tietyiltä osin isompia vastuita.

[Xantippa]

Kepeänä kenttäkyssärinä vielä foorumin naisille: Moniko kaikista elämäsi aikana kohdanneista miehistä on ollut fyysisesti väkivaltainen sinua kohtaan? "Kaikkiin miehiin" lukeutuvat siis joka ikinen mies, jonka olet sattunut edes lyhyesti jossain kadulla kohtaamaan - eli kaikki ne tuhannet, joita et edes voi mitenkään kaikkia muistaa?

Kun kysytään näin, niin naisten kohtaamista miehistä ehkä jopa promille on ollut väkivaltainen naista kohtaan.

Näin sitä agendan mukaisesti todellakin kysellään.

Toisaalta jos maalitolppien väliä kasvatetaan noin, niin väkivaltaisia miehiä on kohdannut 100 % naisista. On aivan varmaa, että nainen on joskus asioinut samassa kaupassa, istunut samassa junassa, lyhyesti kohdannut kadulla miehen, joka on ollut väkivaltainen naisia kohtaan.

T: Xante

Muoksis: vähän kaikenlainen väkivalta on ollut Suomessa aivan liian yleistä. Ei ole mitään syytä normittaa tuuppimista, tönimistä, lumipesuja, jne miksikään normiksi, jonka nyt vain jokainen kokee ja se ihan ok ja tavallista. Onneksi nuoremmat sukupolvet ei näin enää teekään, eli oleta, että väkivallan ilmiöt tai niillä uhkaaminenkaan olisi mitenkään ok.

[Norma Bates]

Mites sitten kun on tapahtunut juttuja joista on pirun vaikea sanoa ovatko sitä vai tätä?

Olen maininnut että toka eksäni teki autolla nykäyksen kohti sillanpilaria, että tappaa meidät molemmat kun en suvainnut tykätä hänen valitsemastaan musiikista (ja jopa huusin että en jaksa tuommoista kuulla). Oliko tämä fyysistä vai henkistä väkivaltaa, kun kuoleman mahdollisuus oli olemassa? Jos hän olisi jatkanut matkaa, oltaisiin vähintäänkin vammauduttu. Koska hän sitten kuitenkin nykäisi autoa toisen kerran ja takaisin reitille, emme kuolleet emmekä vammautuneet, joten pitääkö tämä pelottelu merkata henkisen väkivallan piikkiin? Jos hän harkitsi tarkkaan että otetaan ämmältä luulot pois, silloin se oli henkistä väkivaltaa. Mutta mikäli hän ei ajatellut yhtään mitään aloittaessaan syöksyliikkeen kohti sillanpilaria, niin sitten se mielestäni menisi jo enempi fyysisen väkivallan suuntaan, jonka prosessin hän sitten syystä tai toisesta kuitenkin peruutti.

Olen myös kertonut (poistettu)

Kuitenkin kehtaan väittää etten vihaa kaikkia miehiä. En minä tunne vihaa tuotakaan miestä kohtaan, vihaan lähinnä typeryyttä hänessä ja miehissä. En tiedä vihaanko eksää. Ei se ole hänen syynsä että minä en 40+ iässä ole enää ketään sopivaa ja mieleistä kumppania löytänyt. Vihaisin olen ollut oikeastaan siitä että hän laittoi kaveruudenkin poikki, niissä merkeissä kuin laittoi, eli lopetti yhteydenpidon kun kuuli äitini kuolleen. Mutta olisi se sähköpostittelu saattanut hiipua toki muutenkin, kun loppuvuosina kuulin hänestä lähinnä silloin kun pyysi vippiä (jonka maksoi kyllä aina takaisin).

Ehkä tunnen vihaa koko tätä ihmiskuntaa kohtaan että ei sitten sen enempää kyetä edes yrittämään olla hyviä toisilleen. Tai edes siedettäviä.

Edit. Poistettu osio on ilmeisesti taas kerran herättänyt hilpeyttä ja ihmeellisiä tuntemuksia useammallakin taholla, joten ei ihme että naisena sitä jää ihan yksin jos kokee minkään sortin huonoa käytöstä miehillä seksuaalisessa tilanteessa. Sitten pitäisi vaan vaieta ja syyttää itseään siitä että ylipäätään on miesten kanssa missään tekemisissä.

[Kopek]

Armeija haki aikoinaan työntekijöitä lehti-ilmoituksella, jossa luki, että "tee työtä, jolla on tarkoitus". Sloganille vähän irvailtiin, koska joidenkin armeijan hommien tarkoitus on vähän niin ja näin. 



Seksin perimmäisenä tarkoituksena on lisääntyminen, joten ovatko ne kerrat nautinnollisimpia, joissa ollaan tositarkoituksessa työn ääressä? Vai onko niissä jo liikaakin työn makua, eikä niistä sen vuoksi voi nauttia toisin kuin huvittelumielessä puuhailemisesta?

Mitenhän saisi otsikon aiheesta kiinni, ettei tämä menisi suoraan saksittuihin.

En tunne ketään yleisesti miesvihaista naista enkä naisvihaista miestä. Koulussakaan en muista koskaan tilanteita, joissa pojat olisivat kiusanneet tyttöjä. Mieleen ei tule myöskään tilanteita, joissa tytöt olisivat kiusanneet poikia. Kiusaaminen ei ylittänyt sukupuolirajoja.

Ylipäätäänkään käsite koulukiusaaminen ei kuulunut aikoinaan sanavarastooni. Arkielämän vastine sille oli hakkaaminen eli kipua tuottava fyysinen vahingoittaminen. Totta kai sanallistakin kiusaamista ilmeni, mutta se edellytti fyysistä väkivaltaylivoimaa ja väkivallalla uhkaamista. Toisin sanoen sanallisesti kiusaava poika voi luottaa siihen, että uhri ei sano mitään vastaan, koska jos hän sanoo, hän saa maistaa nyrkkiä. Helppohan silloin on kiusata, kun uhri ei uskalla puolustautua. Ehkä tässä oli syy siihen, miksi tytöt eivät kiusanneet poikia. He eivät uskaltaneet. Vaikka väkivallasta ei olisi ollut kyse, poika olisi voinut sanoa ilkeästi vastaan. Kiusaajan toiminnalle on tyypillistä, että hänen uhrinsa on puolustuskyvytön. Kiusaaja ei halua ottaa riskiä, että hän itse saisi napautuksen - joko fyysisen tai henkisen - takaisin. Se olisi hänen kannaltaan noloa. Hänen absoluuttinen valta-asemansa saisi särön.

Incel-kulttuurin on sanottu edustavan naisvihaa. Vihaavatko incel-miehet myös äitejään ja siskojaan ja mummojaan? Vai jääkö oma suku vihan ulkopuolelle?

Ei kai "incelissä" ole sen kummemmasta kyse kuin siitä, että jotkut saavat, ja jotkut eivät saa. Voisiko incel-ajatusmaailmaa pitää jonkin lajin kommunismina? Eli kaikille pitäisi jakaa tarpeittensa mukaan eikä niin, yhdet rikastuvat ja toiset köyhtyvät. Jos resursseja on rajallisesti, ja jotkut saavat niitä yllin kyllin, osa saa vain vähän tai jää kokonaan ilman.

Pitäisikö osana kaupunkien terveydenhuoltoa ja hyvinvointipalveluja olla myös seksipalveluja? Niitä saisi lääkärin reseptillä. Helpottaisiko se incel-miesten epätoivoa.

https://www.theseus.fi/handle/10024/785891

[Melodious Oaf]

Aika usein mun mielestä fyysinen väkivalta kuuluu lapsuusajan kokemuksiin. Varsinkin sisaruksilla on mun mielestä sukupuolesta riippumatta normaalia että jossain vaiheessa on ollut riitaa ja myös fyysistä konfliktia. 

En usko että tollanen on sinänsä parisuhdeväkivallalle riskitekijä.

Siinä on mun mielestä joku ero, milloin henkinen tai fyysinen väkivalta muuttuu sellaiseksi asiaksi että se jättää jäljen ja jollain tasolla trauman. Ero on lähinnä siinä että jos kysyt tosi hyvän sisarusuhteen osapuolilta jotka on suht lähelle samanikäisiä että no, ooteko koskaan fyysisesti tapelleet tai tosi kovaa riidelleet, kyllä sieltä melkein aina löytyy niitä kokemuksia. Mutta ne vaan ei välttämättä ole sellaisia että niistä kantais mitään haavaa tai se ois ollut semmosta toisen kiusaamista tai kyykyttämistä, missä joku perustason luottamus suhteesta hajoaa tai kuva toisesta pirstaloituu.

Koska on myös tollasia sisarussuhteita joissa on kokemuksia joista ei puhuta mielellään ja sit se ei ole mikään vitsi enää.

Mun mielestä kun puhutaan väkivaltaisista suhteista ylipäätään, niin... mä ymmärrän sen varsinaisesti tarkoittavan psykologisesti tota että on tapahtunut jotain sellaista mitä ei olis pitänyt tai saanut tapahtua ja on menty tavallaan... huonolla tavalla jonkin henkilökohtaisen rajan yli ja siinä on jotain mennyt rikki.

Välttämättä se että mennään jotain lumisotaa tai joku saa lumipesun tai että on jotain rajua leikkiä tai et ihmiset mokaa tai sattuu tai jotain... niin ei se kaikki ole samalla tavalla automaattisesti yhtä vahingollista.

Vaan siis... sellaiset ihmiset joilla ei ole kokemuksia väkivaltaisista suhteista tossa mun tarkoittamassa mielessä ei yleensä kauheesti mieti väkivaltaa eikä yhtä paljon problematisoida omassa kokemuksessa sitä, onko joku kokemus väkivallan kokemus vai ei.

Mut mä veikkaan että siihen liittyy lopulta sellaisia subjektiivisia ulottuvuuksia että ei ole mahdollista ulkoisten kuvausten perusteella aukottomasti määritellä minkä kokemuksen täytyy olla rikkova tai mikä ei voi olla rikkova.

Se on kuitenkin vähän ongelmallista jos esimerkiksi lähisuhdeväkivallan asiantuntijoiksi nostetaan pelkästään tai tosi isossa määrin ihmisiä joilla on kokemuksia väkivaltaisista suhteista. 

Jos ihmiselle perusjuttu on se että ihmissuhteissa on turvallista ja sitä tai perustason luottamusta ei rikota, se ehkä toimii paremmin ohjenuorana. Ei se suojaa siltä että ei koskaan satuttais tai mokais tai rikkois jotain toisen rajaa yhtään, mut mä luulen että... siitä voi olla hyötyä jos toimintaa ohjaa joku sellainen että huomaa jos ollaan menossa tai menty tollaseen ja siinä kohtaa korjaa kurssia ripeästi. Ja sit toisaalta sekin jos se on itselle semmosta... ei miettyä ja aika selkeää niin että tollasta koskevat keholliset ja sanalliset viestit on linjassa ja resonoi keskenään.

Et tavallaan se ei ole mikään peli tai leikki jossa ollaan fiksuja tai pädetään tai tärkeillään vaan et ne on aika luonnollisia juttuja.

Ei sillä, en ihmettele yhtään jos tää mitä selitän ei aukea tai käy järkeen. Ei sen mun puolesta tarvitsekaan