Veikkaan että se menee vähän pieleen tai vaikeaksi jos lähtee siitä että sellaisessa, mitä me nyt kutsutaan rasistiseksi tai sanotaan vaikka fenotyypin perusteella syrjiväksi ylipäätään, olis kyse jostain rationaalisuuden puutteesta tai siitä että koska on tyhmä tai vaikka koska ei ymmärrä mikä on fenotyyppi, sen takia arviot on huonoja ja vääränlaisia.
Näkisin, että suurimmaksi osaksi pieleen mennään siinä, mitä oletamme kanssaihmistemme kyvyistä. Joku ilmiö kuten nyt vaikka naapuriin muuttava väärän värinen ihminen voi olla joillekin ihmisille sillä tavoin liian emotionaalinen, että sitä on vaikea käsitellä juuri muutoin kuin turvallisten ennakkoluulojensa tai -tietojensa kanssa sopusoinnussa. Jos nimittäin prosessia ilmiön takana lähdettäisiin jakamaan osiin ja osat assosioituvat alkuperäisten turvallisten asenteiden kanssa ikävällä tavalla ristiriitaisiin asenteisiin, ilmiön käsittely muuttuu helposti mahdottomaksi jatkaa. Tämä uuden informaation hylkääminen tai haluttomuus lähteä löytöretkelle uuden informaation toivossa, ennen kuin asiaan on ensivaikutelmaa syvällisemmin tutustunut, on varmasti myös sitä automaattisempaa, mitä monimutkaisemmasta ilmiöstä on todellisuudessa kyse. Liian monimutkainen asia, jota kohtaan on jo valmiiksi pahat vibat, ei varmastikaan motivoi ketään perehtymään syvällisemmin ilman jonkin tason pakkoa.
Ehkäpä kaikilla ihmisillä tulee jossain kohtaa raja vastaan, jonka jälkeen ilmiön taustalla toimivan prosessin monimutkaisuus tekee asiasta mahdottoman ymmärtää. Ehkäpä tämä kaikki tai ainakin iso osa siitä palautuu kysymykseen, kuinka paljon meistä itse kukin on valmis hyväksymään todellisuuskäsityksemme aktiivisiksi osiksi asioita, joita emme ymmärrä. Eli myös tällä tavoin kysymys palautuu siihen, kuinka joustavan pohjan genotyyppimme tarjoaa meistä itse kullekin.
Olisin myös sillä kannalla, että riippuen, kuinka joustava oma mieli on, sitä helpompi on kuvitella ihmisiä ja ihmismassoja, joiden ajatukset ovat enemmän kiinni ympäristöstä kuin liskonaivoistaan. Ja ihmiset, joiden mieli ei juuri jousta, olisi vaikeampi hyväksyä, että ympäristö keskeisesti vaikuttaisi.
Jos jo ihan se omakohtainenkin kokemus useammasta valinnan mahdollisuudesta arjessaan eteentulevien päätöksentekohetkien kohdalla puuttuu, elää ehkä varsin kattavan Dunning & Kruger -vaikutuksen alaisuudessa, mitä tietää ja mitä on edes valmiuksia koskaan tietää muiden ihmismielien joustavuudesta. Ja kyky simuloida ihmisten ja ihmismassoja ajattelua dynaamisina suureina pikemminkinmkuin staattisina suureina muuttuu tällöin helposti työlääksi ellei peräti mahdottomaksi. Tässä tapauksessa vieläpä ilman mahdollisuutta koskaan parantua ylivertaisuusvinoumastaan. Jos siis oman ajattelun mukautumiskyky on riittävän rajallista, fenotyyppi voi käsittenä tuntua huuhaalta. Tai ainakaan sen tarpeellisuus tai sisältö tai molemmat biologiassa eivät ehkä täysin avaudu.
Musta se on tavallaan kurjaa jos vaaditaan että kaiken pitäis olla aivan hirveän inklusiivista. Jotkut ihmiset ei varmaan halua niin paljoa vaihtelua ja kaikki hakee myös subjektiivisesti jotain niille miellyttävää tai sopivaa määrää erilaisia ärsykkeitä ja uutta versus tuttua.
Tää herätti mielessäni vaikeita pohdintoja, siksi tämä oli mielestäni erinomainen huomio. Olen mieltä, että vaikka fenotyypin hengessä genomi asettaisi joustavuudelle rajat, kuinka laaja ja heterogeeninen kokoelma ajatuksia pääkoppan mahtuu, nähdäkseni ihmisaivot tuottavat ajatuksia pitkälti samoin periaattein kuin tekoäly. Eli se informaatio, joka elämämme aikana on päähämme virrannut, määrää yhtäältä mitä ajattelemme ja toisaalta sen mitä voimme myöskään mielikuvitella. Olisin halukas postuloimaan myös, että genomi määrää tässä edellytykset ainakin sille, kuinka hyvät lahjat ihmisellä on pelästyä niin, että itsesuojeluvaisto astuu puikkoihin. Toisin sanoen se, kuinka täysimääräisinä ympäristö ulosmittaa yksilöstä itsesuojeluvaistot, sitä vähemmän yksilöllä on liikkumatilaa ajatustensa maailmassa. Tarkoitan, että mitä useampi asia synnyttää mielessä tavalla tai toisella vaarallisia taikka riittävän epämiellyttäviä assosiaatioita, sitä vähemmän löytyy kykyä hyväksyä ympäristöönsä asioita. Toinen on ylipäätään ihmisten lahjakkuuspotentiaali. Mitä heikommat lahjat, sitä vajaampaa on kyky simuloida mielessään ajatuksia, joiden ymmärtäminen puhumattakaan niiden tuottaminen edellyttää enemmän lahjoja, kuin mitä itseltä löytyy.
Ja vaikka siinäkin lopulta lienee paljon hajontaa kuinka monen ajattelua varjostaa mikäkin määrä rajoitteita, niin ihan argumentin vuoksi voisin kyllä pohtia, että ehkäpä ongelmien määrä on monissa tapauksissa ikään kuin vakio. Eli että kaikilla ihmisillä tai hyvin monilla ihmisillä olisi hyvin samankaltainen määrä asioita, joita eivät mielellään omaan ympäristöönsä päästäisi, mutta että vaihtelua on enempi vain siinä, mitä nuo asiat ovat. Esimerkiksi joku ei tosiaan sallisi ympäristöönsä väärän värisiä ihmisiä kun taas joku toinen ei sallisi ympäristöönsä niitä ihmisiä, jotka eivät salli ympäristöönsä väärän värisiä ihmisiä. Eli että enempi olisi hajontaa ihmisten välillä ajatteluaan rajoittavien asioiden laadussa kuin niiden määrässä.
Kun taas mun mielestä tärkeetä ois kuitenkin reilu kohtelu ja avoin ja rehellinen kanssakäyminen niin, ettei tarvitse teeskennellä tykkäävänsä jostain mistä ei tykkää, mutta voidaan silti tulla toimeen. Omien kykyjen ja mieltymysten rajoissa tekee ihan hyvää toimia erilaisten ihmisten kanssa ja oppia niiltä tai niistä kokemuksista.
Mut tärkeää mun mielestä on myös semmonen et noin voi tehdä ja oppii sen, mut ei ole mikään pakko eikä väkisin tarvitse runnoa.
Ihan hyvää ja arvokasta elämää voi elää ilman muuta niin että ei ole kauhean avoin tai utelias tai ei vain halua kauheasti eroja tai erilaisuutta tai vaihtelua.
Eikä se ole edes joko tai vaan eri asioissa eri tavalla samankin yksilön kohdalla.
Mun tulokulma on ollut pitkälti sama. Jos vain ymmärsin viestisi, että pitäisi sallia erilaisuus mieltymyksissä ja jos niihin jotain muutosta tarvittaisiin, pitäisi se tapahtua näiden ehdoin, joille kyseiset asiat tuottavat vaikeuksia hyväksyä.
Omassa somekuplassani asiaa on myös pohdittu. Yksi koulukunta on sitä mieltä, että varovaisesti keskustelun ja hitain askelin edeten juuri niiden ehdoin, joille asia tuottaa vaikeuksia ja toinen koulukunta sitä mieltä, että kertarysäyksellä, ja jos joku ei omaksu uutta normaalia, omapahan on vikansa.
Molemmilla lähestymistavoilla on puolensa. Nähdäkseni valtavirtanäkemys kuitenkin on, että jos 8 tunnin työpäivän, viisipäiväisen työviikon, palkallisen loman, naisten äänioikeuden, homoseksuaalien avioliitto-oikeuden jne. edellytyksenä olisi ollut se, että oppositio olisi saatettu näiden uusien normaalien taakse opposition ehdoin ja oppositiolle sopivalla aikataululla, näitäkään muutoksia ei olisi vieläkään tehty.
Liian monen ihmisen mieli vaikuttaa olevan nimittäin aivan liian rajallinen, jotta niiden pinttýneitä käsityksiä voisi muuttaa juuri mikään määrä neuvottelua, suostuttelua tai niistä kokonaan pitäytymistä. Aina löytyy ihan varteen otettavan kokoinen tai äänekäs ryhmä ihmisiä, joiden mielestä käsillä oleva muutos on maailman typerin muutos tai vähintäänkin liian iso muutos tehtäväksi kertarysäyksellä. Välttämättömiä päivityksiä entropiankaan aiheuttamien tuhojen korjaamiseksi ei tehtäisi, jos edellytyksenä olisi opposition yksimielisyys. Jokaiselle muutoksille löytyy aina mielensä pahoittava vastavoima, halusimme tai emme.
Omassa mielessäni kisaa johtaakin niukasti lähtökohta, jonka mukaan muutokset, joiden toteuttamiselle löytyy humaanimmat perusteet kuin vanhan säilyttämiselle, voidaan saattaa uudeksi normaaliksi kertarysäyksellä, vaikka oppositio pahoittaisikin siitä mielensä. Ehkäpä sen sijaan, että ensimmäiset keskittävät jatkossakin energiansa muutosten torppaamisiin ja toiset keskittyvät jatkossakin voivottelemaan sitä, kuinka ensimmäiset pyrkivät muutoksia torppaamaan, voitaisiin ehkä molemmissa leireissä nykyistä määrätietoisemmin keskittyä kehittämään kuntouttavaa kriisiapua ihmisille, joille nuo muutokset ovat olleet liian suuria.
Toisaalta isompi ongelma on mielestäni se, että ihmiset ovat aika haluttomia osallistumaan vapaaehtoisesti keskusteluihin, joissa omasta mielestä epämiellyttäviä tai ylipäätään asioita käsitellään tavalla, jota ne eivät ole ansainneet. Luonnollisesti ongelma realisoituu sitä useammin käytäntöön, mitä joustamattomamman pohjan mielelle itse kunkin genotyyppi on mahdollistanut.
Esimerkiksi Toopea on maanista twiitailuaan ja Kopekia on stokastista bloggaamistaan lukuun ottamatta aivan turha yrittää saada mukaan keskusteluun rasismista, vaikka juuri heille siitä keskustelusta olisi eniten hyötyä. He tuottavat palstalle kyllä paljon tekstiä rasismista, mutta heidän kykynsä osallistua keskustelun asiasta loistaa poissaolollaan. Molempien mieli on tällä hetkellä ainakin aivan liian jäykkä, jotta heidän olisi mahdollista pohtia ja makustella omien ajatustensa suhteen vaihtoehtoisia ajatuksia eli mitä keskusteluun osallistuminen edellyttäisi.
