Psyykepositiivisuus

[Norma Bates]

Ehkä höhlä otsikko.

Varsinkin naispuoliset ihmiset tapaavat toisinaan alleviivata että pitäisi rakastaa itseään. Itselleni rakkaus on tässä ruma sana. Ensinnäkin haluan olla oma itseni, enkä minä itseäni vihaakaan (ainakaan kokoaikaa), joten en katsoisi että en rakasta itseäni, vaikkei siltä vaikuttaisikaan. Toisekseen rakkaus sanana on niin raiskattu että se ei tarkoita oikeastaan enää mitään. Sensijaan ottaisinkin käsittelyyn idean itsensä hyväksyminen.

Minuahan ärsyttää ja pännii aina kun en kykene johonkin mihin haluan kyetä. Jos en edes halua kyetä, niin sittenhän se on ihan sama. En esim. halua kyetä kiipeämään kallioseiniä pitkin. Enkä välttämättä halua kyetä dippaamaan itseäni avantoon. Riittää kun ramppaan kylmässä suihkussa saunasession varrella tuon tuostakin, tai järvessä keväästä syksyyn. Kylmä suihku ei ole nautinto, vaan edesauttaa saunomisen jaksamista. Järvessä uiminen on nautinto, useimmiten.

Kamppailulajin harrastamisessa tietysti on joutunut tuon tuostakin tajuamaan että takkuista on tämän motoriikan kanssa. Tai miten sen nyt sanoisi. Ei vaan mene jakeluun. Joskus menee kun neuvotaan, joskus ei sittenkään. Välillä kuitenkin sujuu, sitten taas ei. Mutta jotenkin olen alkanut ajattelemaan viimeaikoina että minä nyt vaan olen tällainen. Kun mietin harrastajatovereita, niin kaikilla on omat erikoispiirteensä, mitkä tulevat esille parityöskentelyssä. Ja pukuhuoneessa.

Ja kaikessa muussakin, ihmiset ovat joka iikka semmoisia kuin ovat. Jos ei ole ehdointahdoin pahansuopa, niin sitä nyt vaan on sellainen kuin on. Yksilötasolla, yhden yksittäisen ihmisen kohdalla, en inhoa ketään, jos ei hän ole vasiten vittumainen. Miksipä sitten inhoaisin itseänikään. Olen vaan sellainen kuin olen, eikä siinä ole oikeaa eikä väärää että on se itsensä.

[Socrates]

Psyykepositiivisuutta on monenlaista. Itseäni ärsyttävät omat heikkouteni kuten vaikkapa yllä mainittu heikko motoriikka ja terveys, mutta kun otan ne huomioon pystyn asennoitumaan omaan elämäntapaani positiivisesti.

Kliseinen kokemus siitä, että on elänyt itsensä näköisen elämän syntyy siitä, että oma elämäntapa vaistomaisesti tuntuu maailman parhaalta, vaikka järjen tasolla asia ei olisi niin.

[Norma Bates]

Lyhyestä virsi kaunis: sain raivikset jälleen kerran siitä että deittisaitin kautta ei pysty keskustelemaan hetkeäkään ilman että jätkä alkaa vääntämään keskustelun väkisinkin seksiin, ja loppukaneetiksi ruikuttaa miten puutteessa onkaan. Tässä sitä naisena haluaa tuntea olevansa ainutlaatuinen kokonaisuus kroppineen JA persoonineen, ja että saa ihastua mieheen joka on vastaavasti itselle (siis minulle) ainutlaatuinen kokonaisuus. Haluan että mies on sekä ihminen että mies, ja minä olen hänelle sekä ihminen että nainen.

Tietenkään näin hienoon suoritukseen ei kykene netin kautta, mutta kun ei pääse edes kokeilemaan livenä pidempään että voiko tällaista kiinnostusta ja kunnioitusta kehittyä molemminpuolisesti, kun ärsyynnyn nollasta sataan hetkessä miehen aloittaessa sen iänikuisen seksilässytyksen. Millaisesta seksistä pidä ja mistä asennoista tykkäät ja lässyn vässyn vää. VOI JUMALAUTA!!! Meni niin hermo että totesin viimeisimmälle lepertelijälle että sulle sopii paremmin ronskimpi nainen. Ja oheistin mukaan Kummelin sketsin:


https://www.youtube.com/watch?v=T4AE_LbLsRc

Tuo kiehnäävä tyyppi tuo mieleeni juurikin nämä seksimieltymyksistäni kyselevät. Ja se puhelimeen vastaava Marjatta tuo mieleen sen mitä minulta toivotaan tai vaaditaan. Että tuotan ilmaiseksi seksisisältöä miehen elämään. Muna kädessähän tuo kumminkin juttujani lukisi, jos alkaisin seikkaperäisesti selvittämään mistä kaikesta tykkään. Sitten tavattaisiin kerran, olisi surkea pano, ja ei tavattaisi enää koskaan.

Mutta asiaan. Mäkätin tästä asiasta netissä, ja jälleen kerran tuli yksi ihminen väittämään että olen negatiivinen (mitäs sitten jos olenkin), ja minun pitäisi kuulemma hymyillä ja olla positiivinen. Se kun on se keino löytää se mies? Tästä tulee sellainen olo että makaat maassa ja joku lapioi paskaa päällesi vuosi vuodelta lisää ja lisää. Sitten sieltä sontakasasta pitäisi yhtäkkiä pompata iloisena pikku pörriäisenä ylös ja olla että hellou vöörl ai äm Norma, olen niin vitun onnessani ja aah niin iki-ihana ihminen.

Ja sanotaan että "tuu pois sieltä Tinderistä". Ja tee mitä häh? Räkäliin en lähde. Humppakulttuuri ei kiinnosta. On nämä käyty läpi.

Mutta nyt keskeistä on se että kun minulle tuputettiin taas sitä itsensä rakastamista, niin miksei se mene perille että juuri sen takia haluankin kumppanin, kun nimenomaan rakastan itseäni, ja kuvittelen että minulla olisi vielä jotain annettavaa ihmissuhteessa. Jos olisin 100 % vakuuttunut siitä ettei minusta ole mihinkään, antaisin toki periksi ja suostuisin suosiolla olemaan yksin. Tiedän etten mikään iki-ihana ihminen ole, mutta kuka piru sitten muka edes on? Kyllä minäkin voisin "kelvata" siinä missä moni muukin, mutta kun panomiehet ovat päättäneet että näillä saiteilla ei SAA mitään muuta etsiä kuin pantavaa, koska heille se pantava on niin saatanan tärkeää, niin sitten he savustavat sieltä ulos jokaikisen ihan ehtaa kumppania kaipaavan. Väsyttävät ja kyllästyttävät naiset. Osa näistä naisista sitten elää vaan ilman miestä. Osa on jotain räiskyviä persoonallisuuksia jotka osaavat tuputtaa itseään kaikkialla toisten seuraan vaikka väkisin, ja näin he sitten mainostavat itsensä jonkun miehen sydämeen. Itse en kyllä sellaista miestä halua, joka haluaa jonkun "performanssimuijan" jolla on jatkuvasti show menossa kaikkialla minne hän meneekään. Olen värikäs puheiltani toki, mutta muuten en mikään erityisen räiskyvä tai räjähtävä luonne, jos ei ärsytetä yli sietorajan.

Kokolailla tykkään olla oma itseni. Kroppaa ja mieltä myöten. Sehän se tässä syö, kun menee hukkaan. Ei kukaan ole ns. saari. Aimo osa psyykkisestä hyvinvoinnista tulee kuitenkin siitä että pystyy olemaan hyödyksi muillekin.

Selvästi minulla lähti mielenterveys ikävään suuntaan sen myötä kun vähensin KM-treenejä niin että taso on nyt pari kertaa per kuu. Mutta ei meinaa välillä kroppa kestää tätä kesäistä perusliikuntaakaan, uintia, vesijuoksua ja kävelyä. KM-treenit siihen päälle on ollut liikaa.

Kyllä negatiivinenkin ihminen voi itseään rakastaa. Siksi juuri hän onkin negatiivinen, että on ristiriita muihin kohdistuvan ja itseen kohdistuvan rakkauden välillä. Jos ei muidenkin kanssa ole rakkautta, sitä on kokoajan jotenkin outo olo. Vaikea selittää. Vähän kuin istuisi pallilla jossa on vain yksi jalka.

[Toope]

Itsellä on odotuksia itsestään, niin muillakin itsestään.
Tuo on vaikeaa!

[ROOSTER]

Ja kaikessa muussakin, ihmiset ovat joka iikka semmoisia kuin ovat. Jos ei ole ehdointahdoin pahansuopa, niin sitä nyt vaan on sellainen kuin on. Yksilötasolla, yhden yksittäisen ihmisen kohdalla, en inhoa ketään, jos ei hän ole vasiten vittumainen. Miksipä sitten inhoaisin itseänikään. Olen vaan sellainen kuin olen, eikä siinä ole oikeaa eikä väärää että on se itsensä.

I enjoyed the whole process and I enjoyed being in the ring.

Siinä on peruspositiivisuutta muijassa.


https://www.youtube.com/watch?v=hlR7eOuP_Fk

[Melodious Oaf]

Varsinkin naispuoliset ihmiset tapaavat toisinaan alleviivata että pitäisi rakastaa itseään. Itselleni rakkaus on tässä ruma sana. Ensinnäkin haluan olla oma itseni, enkä minä itseäni vihaakaan (ainakaan kokoaikaa), joten en katsoisi että en rakasta itseäni, vaikkei siltä vaikuttaisikaan. Toisekseen rakkaus sanana on niin raiskattu että se ei tarkoita oikeastaan enää mitään. Sensijaan ottaisinkin käsittelyyn idean itsensä hyväksyminen.

Mulle on joskus ollut puhutteleva sellainen näkökulma, että jos mulla esimerkin vuoksi olis vaikka sellainen pelko, että alkoholisoidun tai musta tulee joku kadunmies tai jotain tällaista, niin... millaista on tehdä ratkaisuja elämässä tai elää sitä siitä käsin että katsoo sitä, mikä on jokin tällainen taustalla oleva pelko tai muu vastaava, ja tietyllä tapaa hyväksyy sen tai ottaa sen vastaan eikä vain torju.

Siis jos lähteekin sellaisesta että no, okei, on mahdollista että käy näin tai en pysty siihen tai tähän, en saavuta sitä tai tätä tai mitä hyvänsä, mutta näkee tällaisessa itsessään siitä huolimatta jotain samaa kuin nytkin, jotain perustason ihmisarvoa ja sen saman ytimen ehkäpä — ja tästä käsin tekee valintoja siitä, että mitäs me nyt sitten seuraavaksi tehdään — mikä on sellaista mitä haluaa, mikä on tärkeää, mikä hyvää tai hyväksi nyt jne.

Lyhyellä tähtäimellä pelko tms. voi olla tosi tehokas motivaattori ja voimakas, selkeä tunne. Mutta sellaisen kanssa on aika vaikeaa elää pitkään, koska se on niin kuluttavaa. Helposti käy niin, että joko siihen tottuu ja turtuu tai sitten on lopulta valmis tekemään kaikenlaista, mikä ei ollenkaan ole edes itselle hyväksi tai omien arvojen mukaista, jotta pääsee pelosta tms. voimakkaan ikävästä eroon eikä tarvitse sitä kokea tai kohdata.

En tarkoita etteikö tollanen vois lyhytkestoisena ja harvakseltaan joissain asioissa olla ihan jees ja tarpeellista — vaan että pitemmän aikajänteen jutuissa, jatkuvasti toistuvana ja/tai elämän mittakaavassa sellainen ei useimmiten ole kestävää.

Yllä kuvattu ei varmaan ole sitä mitä itsensä hyväksymisellä yleensä tarkoitetaan, mutta koin että toi siitä huolimatta ehkä liittyis aiheeseen 

[Melodious Oaf]

Kun huomasin ketjun tuoreimpien viestien listalta, "psyykepositiivisuus" herätti sanana uteliaisuutta ja tuntui "puhuttelevalta", vaikka en edelleenkään oikein osaa sanoa, mitä se varsinaisesti tarkoittaa.

Kirjaimellisesti kreikan kautta ajattelen psyyke tarkoittaa sielua mutta modernimman hahmotustavan kautta puhuttaessa ilmeisesti useimmiten mieltä ja ihmisen sekä tiedostettua että tiedostamatonta henkistä elämää.

Psyykellä voitais ehkä tarkoittaa ihmisen mielenlaatua. Duodecimin artikkelissa tarjottiin määritelmäksi seuraavaa:

Tässä tarkoitan psyykellä sitä osaa ihmisestä, joka tuntee, muistaa, kuvittelee ja ajattelee . . . . Kuvatessamme psyyken kasvua kuvaamme siis tunteitten, muistin ja mielikuvien kehitystä ihmisessä.

Kehopositiivisuuden suhteen en ole oikein edes kärryillä siitä, onko siinä ideana suhtautua hyväksyvämmin erilaisiin kehoihin ja nähdä oma keho positiivisemmin vai ennemmin se ettei ylipäätään kiinnittäisi omanarvontuntoa ja itsetuntoa keholliseen kauneuteen.

Tota kautta mulle tulee psyykepositiivisuudesta mieleen monenlaista.

Yksi vois olla, että kun kunkin psyyke on sellainen kuin on olosuhteiden ja elämänkulun ja perimän ja ties minkä takia, psyykepositiivisuus voisi olla pyrkimystä olla näkemättä niitä jollain tapaa rampautuneina tai viallisina tai tärveltyinä tai jossain olympialaisten hengessä sellaisina joita pitää jatkuvasti kehittää ja niillä kilvoitella. Pitäis olla fiksumpi ja kokea enemmän ja tietää enemmän ja kypsempi ja paremmat tunnetaidot ja kehittyä ja kasvaa ja niin edelleen.

Toinen vois olla ettei kiinnitä omaa arvoaan siihen että on hyvä muisti tai nopeat hahmotukset tai lempeät reaktiot tai jotain muuta tällaista. Tai vastaavasti rankoa itseä jostain puutteista että kun ei ole sitä tai tätä tai pysty siihen tai tähän